Ryley Walker - G Livelab. Helsinki. 18.7.2018

G Livelab keikkapaikana oli minulle uusi tuttavuus. Pianobaarimainen, hillitty, rauhallinen miljööltään, enempi sellainen jossa istutaan penkeillä ja kuunnellaan, kuin oltas jaloilla ja jorattais.

Ryley Walker on ollut jo useamman vuoden hyvässä nosteessa, ainakin muutaman keskeisen musalehden mukaan, Mojo ja Uncut. Folkrockin yhtenä uusista lupauksista pidetty Walker on julkaissut viimeisen kolmen vuoden aikana useita levyjä ja muutaman kimppalevyn. Primsose Green(15) oli jonkinmoinen läpimurto, vahvasti timbuckleymainen jazzrock-levy, jossa rokin perinteet kuuluu ja haisee...nimittäin Primsose Green tarkoittaa poltettavaa nautintoainetta, jonka ystäväksi Walker on julkisesti tunnustautunut.

Seitsemän pintaan alkanutta keikkaa leimasi artistin vauhdikkaat, hauskat, jopa överiksi menevät välispiikit, jotka eivät onneksi liialti korreloineet itse musiikkiin. Jotain vauhtiainetta oli otettu ennen keikkaa, jotain mikä ei ollut alkoholia. Tähän nähden kaksiosainen keikka pysyi yllättävän hyvin kasassa ja tarjosi lukuisia hienoja musiikillisia hetkiä. Ensimmäinen näistä tunnin seteistä koostui enimmäkseen uuden kokeellisemman Deafman Glancen(18) materiaalista. Jazziin kallellaan oleva levy sai livetilanteessa tarvittavan määrän irtonaisuutta ja hienoa bändisoittoa. 

Walkerin tehokkaan ja rajojakin rikkovan kitaroinnin ohella muu bändi tuki hienosti kokonaisuutta. Etenkin rumpali, jonka nimi jäi arvoitukseksi, häikäisi heittäytyvällä otteellaan. Välillä ruuvattiin rumpupelti irti ja sitä pyöritettiin toisen rummun päällä. Rumpalin taiteellisesta otteesta tuli mieleen hollantilaisen taiderock-bändin The Nitsin visionääri Rob Kloet. Myös bändin toinen kitaristi oli mies paikallaan, basistista puhumattakaan. Ilman vahvaa taustabändiä Walkerin keikan musiikillinen elämys olisi jäänyt huomattavasti ohuemmaksi.

Merkille pantavaa oli monen kappaleen venyttäminen yli 10 minuuttiin. Biisin alku ja loppu olivat tuttuja, mutta niiden välissä saattoi olla paljon improvisaatiota. Tämä rajojen venyttäminen oli enimmäkseen toimivaa, mutta keikan edetessä huomasi niissäkin tietyn toistuvan kaavan, välillä mentiin herkkään fillailuun ja sieltä noustiin melkein aina samanlaiseen kitarajumitukseen. Parhaimmillaan tai pahimmillaan tästä tuli mieleen sellaiset artistit kuin Wilco tai kotimainen Circle, kun oltiin lähellä ns. krautjumia.

Illan parhaita hetkiä olivat tokana kuultu luvattoman pitkä versio yhdestä uuden levyn kappaleesta, jonka nimeä en muista. Walkerin kappaleissa on tunnistettavia elementtejä, ne helposti nivoutuvat yhteen ja artistin laulufraseeraus menee usein samasta kohdasta. Vaihtelua ei välttämättä ole paljon, mutta tästä huolimatta kappaleet ovat kiinnostavia ja kuuntelua kestäviä. Keikan tuoma improvisaatiolisä sekoittaa pakkaa entisestään, eikä aina tiedä missä biisissä ollaan menossa. Uuden levyn selkeämmät ja hitimmät numerot pystyin erottamaan, näistä Opposite Middle ja levyn lopettava Spoil With The Rest rokkasivat melkein kevyesti. Myös levyn aloitusbiisistä In Castle Dome kuultiin hieno versio. Puolivälissä keikkaa kuultiin myös toimiva versio Tim Hardinin klassikosta If I Was a Carpenter.

Keikan päätti hieno, itselleni tuntematon tsipale,  joka toi Walkerin hetkellisesti pois hänet hieman itsetarkoitukselliseksi menneen herkkyyden ja dynamiikan vaihtelusta ja pysyi ns. normaalissa kuosissa. Tässä kohtaa Walkerin preesens oli rauhoittunut ja sieltä alta pilkahteli jotain sellaista karismaa, joka ei ole vielä täysin päässyt esiin. Aikaa on, Ryley Walker on vasta 29-vuotias, elämänkokemus ja toivon mukaan rauhoittuminen saa nostettua Walkerin uudelle tasolle. Täytyy myös toivoa, että poltettavat ja vedettävät nautintoaineet eivät ota liian suurta roolia artistin elämässä. Näitä surullisenkuuluisia tarinoita rokin kentällä on aivan riittämiin.

Pori Jazz 19.7.2018

Pori Jazzin torstai näytti paperilta mielenkiintoisimmalta ja se mukaili eniten omaa musiikkimakuani. Muiden päivien mielestäni keskinkertaisemmat artistit, kuten James Blunt, Katie Melua ja Alanis Morrissette eivät juurikaan väräytä keikkaviisariani. Mieti, Alanis Morrissette, tekeeks se vielä musaa? Onko jotain tapahtunut vuoden 1994 jälkeen? Sori. Ehkä vähän ilkeähköä kuittailua, sillä jokaisella meistä on omat mieltymyksensä ja on hyvä, että yhdelle päivälle oli siunaantuneet liki kaikki omasta mielestä kiinnostavat populaarimmat artistit. Lokkilava ja jatsiosasto on erikseen, Pori Jazzien todellinen luonne ja alkumehu, sinnehän tällaiset länsimaisen populaarimusan pilaamat elintasorokkidiggarit harvoin eksyvät. Pitäisi kai eksyä useamminkin.

Litku Klemetin alkuiltapäivän keikasta kuulin kaksi viimeistä biisiä, joista molemmat taisivat olla uudelta Taika Tapahtuu (18) levyltä. Meno oli vakuuttavaa. Litkun olen nähnyt kerran aikaisemmin Tampereella O'Connels-ravintolassa, silloin hänen livepreesens teki suuren vaikutuksen. Litkulla, kuten monella muullakin karismaattisella artistilla, lopullinen 'taika tapahtuu' vasta livetilanteessa. Tuosta Tampereen keikasta jäi erityisesti mieleen koskettava Kimaltava Mekko.

Kehuttu räppäri Paperi T otti päälavan haltuun kolmen nurkilla. Levy Malarian Pelko(15) oli Paperin läpimurto, viljalti intertekstuaalisia viitteitä vilisevä levy nosti Paperi T:n heittämällä ns. älykkö-räppäreiden kärkikastiin. Malarian Pelko ja muu Paperin tuotanto oli itseltäni aika ohuesti hallussa ja blogin lukijat tietävät, että en ole mikään rapin suurkuluttaja. Tähän nähden Paperin keikka oli positiivinen yllätys. Rankka itseironia ja pilke silmäkulmassa täydensivät Paperin sittenkin aika tavanomaisia parisuhdekiemuroista kertovia kappaleitaan. Lyriikka tosin virtasi hyvin, kielikuvat olivat hienoja, mutta tällaisen 40+ ukkosen on vaikea asettua kertojan kokemusmaailmaan, eli parikymppisten sydänsuruihin ja paisuteltuun parisuhdetotuuteen. Toivon, että Paperi jatkaa valitsemallaan tiellä ja vielä rohkeammin luo omaa lyyrista rap-taidettaan. Eniten pidin uuden levyn Paniikki - kappaleesta, ehkä Kauko Röyhkän Kevät-kappaleen viittauksen vuoksi. Paperin live-esiintyminen oli ainakin toimivaa.

78-vuotias soultäti Mavis Staples on viime vuosina noussut uudestaan parrasvaloihin useilla Wilcon Jeff Tweedyn tuottamilla levyillä, joihin Tweedy on myös pääosin tehnyt biisitkin. Täytyy myöntää, että Mavis Staplesin ja alkuaikojen bändinsä The Staple Singersin tuotanto on huonosti hallussa, vaikka soul-musan ystävä olenkin. Staplesin reilu tunnin keikka jatseilla oli mainio voimannäyttö vielä elinvoimaiselta veteraanilta. Muhkeaa lauluääntä täydensivät gospelmaiset osuudet, joissa puhelaulunomaisesti vietiin seurakuntaa kohti sanomallista ydintä. Gospel-osuuksista tuli mieleen Springsteenin viime vuosien konsertit, jossa pomo on myös omaksunut gospel-musiikin ns. raamatulliset ja yleisön nostattavat piirteet. Staplesin keikan kohokohta oli isänsä Pops Staplesin kynäilemä protestilaulu Freedom Highway. Samaisella protestimarssilla Mavis oli itse ollut nuorena tyttönä mukana.

Illan toka vika päälavan artisti oli legendaarinen Burt Bacharach. 90-kymppisen Bacharachin musiikkia ovat levyttäneet muun muassa Dionne Warwick, Dusty Springfielt, Manfred Mann, The Carpenters ja Tom Jones. Miehen tuotannosta löytyy käsittämätön määrä popmusiikin klassikoita, isoimpina niistä I Say a Little Prayer(for you), Raindrops Keep Falling In My Head ja Walk On By. Keikka alkoi jo kumaraisen Bacharachin pianosuudella, johon liittyi miehen muhkea orkesteri, josta löytyi kolme pätevää laulajaa, viulisti, torvenpuhaltajia, pianistia ja muuta tarvittavaa rytmiryhmää. Bacharach itse näytti soittavan kaikki piano-osuutensa ilman nuotteja, eli pää pelaa vielä hyvin. Heti keikan alkupuolella kuultiin täyteläinen potpuri Bacharachin 60-luvun megahiteistä, mukana myös aiemmin mainitsemani Aretha Franklinin tunnetuksi tekemä I Say a Little Prayer, joka on mielestäni yksi maailman parhaista ellei paras poplaulu. Sinänsä harmi, että se oli vain osa potpuria.

Keikan parhainta antia olivat Bacharachin turinoinnit biisien välissä, jossa hän kertoi mielenkiintoisia yksityiskohtia lauluistaan. Esimerkiksi hän oli yhden kerran yrittänyt kirjoittaa kunnon rockbiisin, tuloksena oli Manfred Mannin levyttävä My Little Red Book, joka oli täydellinen floppi. Myöhemmin sen levytti psykedeliasuuruus Love joka teki levystä ykköshitin muuttamalla sävelmää ja sanoitusta. Se miestä harmitti. Hauska oli myös kuulla Burtin kannanotto maailmanpolitiikkaan, näiden kahden suurvaltamiehen toilailuihin. Trump-hengessä on syntynyt myös ihka uusi, hämmästyttävän hyvältä kuulostava kappale, joka oli nimeltään ilmeisesti With a Voice. Jo edesmenneen aisaparinsa, sanoittaja Hal Davisin kanssa Bacharach on tehnyt hurjan määrän klassikkokappaleita, etenkin keikan lopussa esitetty Alfie, jonka maestro itse lauloi hauraalla äänellään. Myös keikan lopettava House is Not a Home oli koskettava veto. Kuulin, että Bacharachin keikka oli saanut kritiikkiä siitä, että moni hittibiisi esitettiin potpurin aikana ja pääpaino oli tässä melankolisemmassa materiaalissa. Minua se ei haitannut, vaan seurasin pala kurkussa ja ihokarvat pystyssä musiikin legendan ehtoopuolen musiikkimessua.

Tämän Pori Jazzin todellinen messu oli tietenkin Nick Cave & The Bad Seeds, joka sai oman päivityksensä:
http://homesickhounds.blogspot.com/2018/07/nick-cave-bad-seeds-pori-jazz-1972018_20.html

Nick Cave & The Bad Seeds - Pori Jazz. 19.7.2018

- Tää keikka oli paras koskaan näkemäni...tai ainakin se menee Top kakkoseen. 

kuulin nuoren naisen sanovan poistuessani Kirjurinluodon portista. Olen ihan samaa mieltä, mutta en millään muista mikä se toinen erinomainen keikka oisikaan?

Nick Cave and The Bad Seeds tarjosi Porin vielä aurinkoisessa illassa sellaista mustapukuisten setämiesten sielunhoitoa, että oksat pois. En olisi uskonut, että Niilo Luola pahoine siemenineen on näin hyvä. Olen kyllä lukenut ja kavereilta kuullut erinomaisista keikoista, kuinka Cave ja hänen  bändinsä lavapreesens on kohonnut aina uudelle tasolle. Nyt käynnissä olevalta Skeleton Tree - kiertueelta on kuulunut vain hyvää sanomaa bändin liveotteen suhteen.

Meni vuosia, jopa vuosikymmeniä ennen kuin sain aikaiseksi mennä Caven keikalle. Erinomaisuuden ylistys oli saanut minussa vuosien aikana hienoisen vastareaktion: "Ei se voi olla niin hyvä? Varmaan yliarvostettu heppunen? Ehkä jotain samaa hurmoksellisesta feikkiefektiä kuin Pearl Jammissa ja Radioheadissa" Kaikki niitä kehuu, vaan voiko ne olla livenä enemmän kuin osiensa summa? Kyllä ne voi olla ja ne oli.

Helvetti. Miehessä ei ole mikään muuttunut 30 vuoteen. Sama musta puku, sorja varsi ja hemmetin hyvässä kuosissa olevat polvet, nyt on harrastettu slaavikyykkyä ja modernia tanssia yli normitarpeen. Liki kuusikymppinen Cave oli uskomattoman sähäkässä fyysisessä iskussa. Onko hän vielä kymmenen vuoden päästä? Sitä en halua miettiä.

Keikka alkoi uusimman Skeleton Treen(16) rauhallisella, mutta vahvan intensiivisellä Jesus Alone kappaleella. Skeleton Treen teon aikoihin Nick Caven teini-ikäinen poika kuoli tapaturmaisesti pudottuaan kallionkielekkeeltä. Tämä traaginen kokemus myös heijastui Skeleton Tree(16) levylle, joka ei ole mitään aurinkoisen päivän musiikkia. Vaan onko mikään muukaan Cave-levy luonteeltaan kevyt?

Jo alusta alkaen Nick Cave otti vahvasti kontaktia yleisöön, tuijotti, kätteli, tuli liki, lihaksi ja meidän mustaksi pastoriksi. Hell Yeah, sitä Niilo todellakin oli, meidän torstai-iltapäivän ylipappi, sielunmessumme hurmoksellinen johtaja. Ensimmäisen Bad Seeds albumin From Her To Eternityn(84) nimikappale kasvoi uskomattomiin mittasuhteisiin, itseään piiskaava Nick Cave löi löylyä isolla kauhalla. Me avuttomat opetuslapset vain vikisimme mukana tämän hurmoksellisen numeron aikana. Olen katsonut kappaleesta erittäin pätevän livevideon 80-luvulta, mutta tämä versio oli parempi, HUOMATTAVASTI PAREMPI!

Minun ehkä pitäisi rauhoittua ja pysyä asiassa, kertoa ehkä kuinka tavallinen tallaaja ja kuolevainen sankarimme loppujen lopuksi oli. Mutta hän ei ollut, pelkästään hänen esiintulossa aurinkoiseen porijazz-iltaan loi epätodellisen tunteen, kuka ei kuulu joukkoon, kuka kuuluu zombieiden hautausmaalle? No, te sen tiedätte. Ainut vähän turhamainen piirre Cavessa oli alati toistuva pyyntö saada puhdas nenäliina tai huivi johon sai pyyhkiä nenänsä.

Keikan yksi lukuisista huippukohdista oli kappale Red Right Hand, jossa Nick pyysi lavalle tanssimaan hyvin "luomutilassa" olevan keski-ikäisen miehen, ei siis minkään mallipojan. Eikä siinä kaikki, Nick antautui herkkään tanssiin miehen kanssa ja tanssin lopussa Cave joutui melkein vienon lähestymisyrityksen kohteeksi. Oijoijoi, mitä draamantajua maestrolta.

Pelottomuus, äärimmäisen rohkea heittäytyminen kohti yleisöä. Miten hän sen teki? En tiedä, hän vain teki sen. En olisi uskonut, että loppujen lopuksi Nick Cave tulee yleisön joukkoon, kävelee ohitseni ja nousee mikserikopin päälle. On kokoajan kosketusetäisyydellä...niin taisin hipaista häntä kuin fanaattisin fanipoikanen konsanaan. Miten hän sen tekee? Liikuttaa meitä, laulattaa meitä, pitää meitä otteessaan? Caven back-kataloogihan musamaastoltaan jopa keskinkertaista runorokkia, jota täydentää Caven alati banaalit sanoitukset paholaisista ja surmatuista tytöistä. Nämä latteat murhaballadit, ketkä tällaisia oikeasti miettii? Minä en ainakaan. Mutta kuka tahansa muu artisti ei saisi tätä tuotantoa nostettua tällaisiin mittasuhteisiin, ei mitenkään. 

Vedän sanojani takaisin Nick Caven back-kataloogin heikkoudesta. Puhuin aikalailla paskaa. Tender Prey(88) ja The Good Son(90) ovat mykistäviä levyjä ja täynnä erinomaisia aikaa kestäviä kappaleita. Myös käyntikorttini artistiin. Let Love In(94) helposti sulava, mutta ärhäkkä Bad Seeds-lätty. Boatmans Call(97), en ole koskaan omistanut kyseistä levyä. Onko se hyvä? Toka vika Push The Sky Away(13) on hieno runollinen taideteos, melkein suosikkini Nick Caven tuotannossa. Ehkä Unohdan Grinderman-vaiheen ja samoihin aikoihin julkaistun melskaavan Dig Lazarus Dig(08) levyn. Oliko artistin fokus näinä vuosina hieman hukassa?

Keikan lopussa Cave talutti lavalle messuamaan kolmisenkymmentä opetuslastaan yleisöstä. Lausui epistolaansa, välillä istutti ja nostatti opetuslapsiaan. Toka vika kappale Push The Sky Way rauhoitti ja summasi illan. Ihan viimeinen, uusimman levyn Rings Of Saturn valoi toivoa ja korosti hetken merkitystä:  "And this is the moment, this is exactly where she is born to be Now this is what she does and this is what she is"

Kyllä, ehkä paras keikkakokemukseni ikinä. Uskotko sanaani? Mene Nick Caven seuraavaan sielunmessuun, niin uskot varmasti. Aamen. Jotain unohdin. Bändi. The Bad Seeds. Ilman bändiään homma ei olisi onnistunut. Bändin kehuminen olisi oma juttunsa, mutta kerrotaan nyt Caven muun muassa leffamusan teosta tutun aisaparinsa Warren Ellisin vimmainen viulun soittoperformanssi, jossa hän ei oikeastaan soittanut viulua, vaan tanssi oudolla tavalla viulu sylissään. Tyylikkäitä kavereita koko bändi. Se muistelemani From Her To Eternityn liveversio olikin Wim Wendersin hienosta Berliinin Taivaan Alla - leffasta.

Kauko Röyhkä - Jumalan Lahja

Viimeistään silloin kun b-puolen kolmas biisi Lilith pyörähti soimaan niin tajusin, että nyt ei olla lapsille soveliaan musiikin parissa. "Vihaat lapsia, vihaat miehiä, vihaat minua...mut mä en oo mikään mies"
- Laitetaanko jotain muuta musaa?
- Joo, jotain kivempaa, vastasi tyttäreni.

Kauko Röyhkän Jumalan Lahja(93) aiheutti ilmestyessään kohun satanisti-viitteillään. Soundissa Röyhkä meni avautumaan tästä tutkimusmatkastaan sen verran rohkeasti, että sai kutsun tuon ajan (ainoaan?) talk show:n Hyvät, Pahat ja Rumat jossa taas Jari Sarasvuo grillasi Röyhkää antaumuksella. Kauko Röyhkä leimattiin, osittain omasta aloitteestaan, jonkinlaiseksi satanismin hahmoksi rock-kentällä. Vuosi tästä eteenpäin Röyhkä antoi Soundissa myöskin kohutun haastattelun: "Tyttöfaneilta saan seksiä, poikafaneilla en tee mitään". Satanismi-kohu oli kuulemma korreloinut suoraan irtoseksin määrään.

Tämä estoton pelsepuupi-vaihe kesti aikalailla koko 90-luvun ajan, jolloin Röyhkä teki useita "syntisiä" ja tehokkaasti rokkaavia levyjä, kuten: Kaunis Eläin(94), Akti(95), Sinä Olet Tähti(97) ja Puiden Alle(98). Tuon levottoman Röyhkä-ajan tietynlainen tiivistymä on Silvia(97) romaani, jossa Röyhkän alter ego Alarik Riuttu hurvittelee estottomasti ja surkuhupaisesti nuorten tyttöjen kanssa. Tämä on myös sellainen romaani joka ei menisi läpi tänä metoo-aikana. Toisaalta tämä 90-luvun hurvitteluvaihe-tulkintani on mediahahmo Röyhkästä, siitä mielikuvasta mitä artisti taiteensa kautta meille antaa, mikä lie onkaan totuus? Se voi olla paljon siloitellumpi...tai sitten ei.

Svart Records, tuo setämiesten kukkaronkeventäjä, kotimaisten vinyylihiplaajien märkä uni, julkaisi viime perjantaina Jumalan Lahjasta(93) tupla-vinyyliversion. Tässä kohta oli vaikea sanoa ei. Nykyään usean sadan euron arvoinen originaali-vinyyli sai oivan ja veikkaan myös, että paremmin soundaavan vastineen. Ainakin Röyhkän edellisen levyn, Tyttöjen Ystävä(91) vinyylin soundit ovat onnettoman huonot.

Jo ilmestyessään Jumalan Lahjaa pidettiin yhtenä Röyhkän parhaista. Tiivis, tunnelmallinen, viljalti satanismi-viitteitä sisältävä, mutta enemmänkin aiheesta kiinnostuneen tutkimusmatka aiheeseen kuin puhdas okkultistinen trippi. Itse pidän Jumalan Lahjaa jotenkin itseinhosävytteisenä levynä, aikaan ja tunnelmaan sopeutumattoman desperadon elonmerkkinä, eli tavallaan aika tyypillisenäkin Kauko Röyhkä-levynä.


Tupla-vinyylin toinen levy on se varsinainen aarre. Eka kertaa on saatu vinyylimuotoon 80-luvun absurdismi(92), tuo kolmen biisin cd-ep. Myös aiemmin Pohjoisen Taivaan Alla kokoelmalla julkaistut laatutsipaleet Jos Alkaa Pelkäämään ja Observatorion mäellä löytyvät bonuksina. D-puolelta löytyy viiden biisin verran täysin ennen julkaisematonta tavaraa, kuten kappaleet Italia ja Marjatan Poika. Bändidemot kappaleista Oikea Asenne ja Kultainen Aasi paljastavat, että alusta alkaen ollaan oltu laatukaman kanssa tekemissä.

Jumalan Lahja 25 vuotta julkaisunsa jälkeen toimii edelleen relevanttina rocklevynä. Kultainen Aasi on yhä kestävä Röyhkä-klassikko, Pohjoinen Taivas ja Noita ovat vahvaa Röyhkä-laatua. Lilith on yksi vaikuttavimmista ja pelottavimmista kappaleista artistin tuotannossa. Nimikappale Jumalan Lahja on kiehtova instrumentaali. On hienoa pidellä kädessä tätä huolellisesti prässättyä tupla-vinyyliä, ihastella sen Röyhkän aikoinaan saksalaisesta pornolehdestä ripattua kansitaidetta ja lueskella levyn taustat ja lyriikat paljastavaa vihkosta. Vahva suositus Röyhkän tummemman osaston ystäville, kuten Röyhkä kuvaileekin levyä vihkosessa: - Se on rocklevy hämärän rajamailta.

Jukka Nousiainen & Kumppanit - Vastavirta-klubi, Tampere. 1.7.2018

Se tunne, kun hymy nousee keikan aikana suupieleen, tietynlainen haltioituminen siitä, kun muusikko lavalla ylittää itsensä, pääsee sellaiseen tilaan jota ei ole ennalta suunniteltu, mutta joka on vahvan rutiinin kautta mahdollistunut. Kun näitä tuntemuksia katsojalla on useita koko keikan ajan, niin silloin voidaan puhua jo isosta onnistumisesta.

Nämä olivat päällimmäiset tuntemukseni Jukka Nousiaisen levynjulkkarikeikalta Vastavirtaklubilta. Suvereeni ja ärhäkkä esiintyminen sekä erittäin taitava kitarankäyttö teki Nousiaisen keikasta nautittavan ja mahtavan, itseasiassa parhaan rokkikeikan mitä olen tämän vuoden aikana nähnyt.
Jukka Nousiaisen kehuttu uusi levy Ei Enää Kylmää Eikä Pimeää(18) sai arvoisensa kasteen. Täyteen ahtautunut Vastavirta-klubi kuunteli herkeämättä Nousiaisen ja hänen varsin pätevän bändinsä soitto- ja lauluesitystä.

Uutta levyä olen pyöritellyt ennakkoon sekä kasetti-, että vinyyliversiona. Alkuun levy herätti tyytyväistä päännyökytystä, kyllä kyllä, varsin laadukas levy, mutta onko klassikkoainesta? Yllättävän hyvin soundaavan kasetin hukkasin muutama päivä sitten, mutta vinyyli tuli ostettua toissapäivänä Vanhan kirjallisuuden Päiviltä Sastamalasta, Laukontorin Antikvariaatin laadukkaalta tiskiltä.

Keikka(ja levy) alkoi Alkusoittoa nimisellä instrumentaalilla ja sitä seurasi sujuvasti kulkeva ja vahvan runollisesti sanoitettu: Aurinko Paistaa Romukasaan. "Ja salamoiva taivas tieni valaisee, menen sinne missä vedet aukenee"
Jo tässä ja seuraavassa tsipaleessa Kaikkesi sä Annoit Jukka taikoi kitarastaan mitä maukkaimpia sooloja joita muu rytmiryhmä säesti ansiokkaasti.
Jukan Tehdas rokkasi mukavasti ja kertoo hauskoin yksityiskohdin artistin päiväohjelmasta: "Jos herään kerään muistiin mitä päässäni sattuu surisemaan"
Seuraava kappale Pimeä ja Kylmä Planeetta nosti yhteiskunnallista teemaa enemmän pintaan, eli väkevää manifestia pienen ihmisen puolesta taloudellisesti kylmässä ja sotia täynnä olevassa maailmassa.

Suuret Unelmat oli yksi keikan(ja levyn) hienoimpia hetkiä. Biisi on musiikillisesti koukuttava ja monipolvinen jota täydentää hieno lyriikka: "Missä mun suuret unelmat on, no ei ainakaan siellä, missä otetaan miehestä mittaa" "Otin penkalta hyvän asennon ja katselin ohikiitävää hulluutta"
Ensikuulemalta levy saattaa kuulostaa hämäävän helpolta yhteiskuntakritiikiltä, mutta kuuntelukertojen ja huolellisemman lyriikan tutkailun kautta levy on paljastumassa sisällöltään vahvaksi ja hyvin perustelluksi nyrkiniskuksi yhteiskunnan riistokoneistoja vastaan. Sanoitusten kielikuvat ovat taidokkaan runollisia ja uskottavia, jotka yhdessä Nousiaisen tyylitajuisen musiikillisen otteen kanssa tekevät biiseistä varsin tehokkaita.

Köyhät Kyykkyyn kappale on suora kannanotto Tampereella sijainneen Keltaisen Talon purkamiseen. Kyseinen talo on ollut tärkeä kulttuuriväen "luomispaikka", jossa on äänitetty muun muassa legendaarinen Jukka ja Jytämimmit(05) levy. "Vedetään päät täyteen kehityksen pyhää henkee, sitä samaa jolla sydämen ja järjen ääni vaimenee". Köyhät Kyykkyyn biisin keikkaversiossa tuntui artistilta purkautuvan kaikki yhteiskunnallinen antipatia, jossa myös yleisö eli vahvasti mukana. "Köyhät kyykkyyn ja koksua nenään" kertosäettä hoilattiin antaumuksella biisin loppuun asti. Keikan päätti levyn nimikappale Ei Enää Kylmää Eikä Pimeää. Encorena kuultiin vielä erittäin hyvä versio biisistä Roskalavojen Rokkitähti ja edellisen Jukka Nousiainen(16) levyn vahva Sun Kanssan Mä Lähden Minne Vaan. Tunnin mittainen napakka keikka ei jättänyt muuta toivomisen varaan, että se olisi voinut hieman pitempi.

On hienoa, että rehellinen rockmusiikki vetää klubin täyteen ihmisiä, jotka herkeämättä ja suuren kunnioituksen vallassa seuraavat keikkaa. Tällaisen kokolihaisen rockkeikan jälkeen ei tule pieneen mieleen, että rock'n' roll olisi kuolemassa ja häviämässä hitti- ja idolskoneistojen musiikilliselle hutulle. Onneksi aina löytyy riittävästi ihmisiä, jotka arvostavat rehellistä musiikillista ilmaisua, jossa annetaan itsestään kaikki viimeistä hikipisaraa myöten. Tästä Jukka Nousiainen on hyvä esimerkki.

Samaisena päivänä Nousiainen Kumppaneineen oli heittänyt keikan Omaehtoinen Onkiniemi tapahtumassa Tampereella, josta tämä hulppea versio uuden albumin nimikappaleesta: