lauantai 21. heinäkuuta 2018

Pori Jazz 19.7.2018

Pori Jazzin torstai näytti paperilta mielenkiintoisimmalta ja se mukaili eniten omaa musiikkimakuani. Muiden päivien mielestäni keskinkertaisemmat artistit, kuten James Blunt, Katie Melua ja Alanis Morrissette eivät juurikaan väräytä keikkaviisariani. Mieti, Alanis Morrissette, tekeeks se vielä musaa? Onko jotain tapahtunut vuoden 1994 jälkeen? Sori. Ehkä vähän ilkeähköä kuittailua, sillä jokaisella meistä on omat mieltymyksensä ja on hyvä, että yhdelle päivälle oli siunaantuneet liki kaikki omasta mielestä kiinnostavat populaarimmat artistit. Lokkilava ja jatsiosasto on erikseen, Pori Jazzien todellinen luonne ja alkumehu, sinnehän tällaiset länsimaisen populaarimusan pilaamat elintasorokkidiggarit harvoin eksyvät. Pitäisi kai eksyä useamminkin.

Litku Klemetin alkuiltapäivän keikasta kuulin kaksi viimeistä biisiä, joista molemmat taisivat olla uudelta Taika Tapahtuu (18) levyltä. Meno oli vakuuttavaa. Litkun olen nähnyt kerran aikaisemmin Tampereella O'Connels-ravintolassa, silloin hänen livepreesens teki suuren vaikutuksen. Litkulla, kuten monella muullakin karismaattisella artistilla, lopullinen 'taika tapahtuu' vasta livetilanteessa. Tuosta Tampereen keikasta jäi erityisesti mieleen koskettava Kimaltava Mekko.

Kehuttu räppäri Paperi T otti päälavan haltuun kolmen nurkilla. Levy Malarian Pelko(15) oli Paperin läpimurto, viljalti intertekstuaalisia viitteitä vilisevä levy nosti Paperi T:n heittämällä ns. älykkö-räppäreiden kärkikastiin. Malarian Pelko ja muu Paperin tuotanto oli itseltäni aika ohuesti hallussa ja blogin lukijat tietävät, että en ole mikään rapin suurkuluttaja. Tähän nähden Paperin keikka oli positiivinen yllätys. Rankka itseironia ja pilke silmäkulmassa täydensivät Paperin sittenkin aika tavanomaisia parisuhdekiemuroista kertovia kappaleitaan. Lyriikka tosin virtasi hyvin, kielikuvat olivat hienoja, mutta tällaisen 40+ ukkosen on vaikea asettua kertojan kokemusmaailmaan, eli parikymppisten sydänsuruihin ja paisuteltuun parisuhdetotuuteen. Toivon, että Paperi jatkaa valitsemallaan tiellä ja vielä rohkeammin luo omaa lyyrista rap-taidettaan. Eniten pidin uuden levyn Paniikki - kappaleesta, ehkä Kauko Röyhkän Kevät-kappaleen viittauksen vuoksi. Paperin live-esiintyminen oli ainakin toimivaa.

78-vuotias soultäti Mavis Staples on viime vuosina noussut uudestaan parrasvaloihin useilla Wilcon Jeff Tweedyn tuottamilla levyillä, joihin Tweedy on myös pääosin tehnyt biisitkin. Täytyy myöntää, että Mavis Staplesin ja alkuaikojen bändinsä The Staple Singersin tuotanto on huonosti hallussa, vaikka soul-musan ystävä olenkin. Staplesin reilu tunnin keikka jatseilla oli mainio voimannäyttö vielä elinvoimaiselta veteraanilta. Muhkeaa lauluääntä täydensivät gospelmaiset osuudet, joissa puhelaulunomaisesti vietiin seurakuntaa kohti sanomallista ydintä. Gospel-osuuksista tuli mieleen Springsteenin viime vuosien konsertit, jossa pomo on myös omaksunut gospel-musiikin ns. raamatulliset ja yleisön nostattavat piirteet. Staplesin keikan kohokohta oli isänsä Pops Staplesin kynäilemä protestilaulu Freedom Highway. Samaisella protestimarssilla Mavis oli itse ollut nuorena tyttönä mukana.


Illan toka vika päälavan artisti oli legendaarinen Burt Bacharach. 90-kymppisen Bacharachin musiikkia ovat levyttäneet muun muassa Dionne Warwick, Dusty Springfielt, Manfred Mann, The Carpenters ja Tom Jones. Miehen tuotannosta löytyy käsittämätön määrä popmusiikin klassikoita, isoimpina niistä I Say a Little Prayer(for you), Raindrops Keep Falling In My Head ja Walk On By. Keikka alkoi jo kumaraisen Bacharachin pianosuudella, johon liittyi miehen muhkea orkesteri, josta löytyi kolme pätevää laulajaa, viulisti, torvenpuhaltajia, pianistia ja muuta tarvittavaa rytmiryhmää. Bacharach itse näytti soittavan kaikki piano-osuutensa ilman nuotteja, eli pää pelaa vielä hyvin. Heti keikan alkupuolella kuultiin täyteläinen potpuri Bacharachin 60-luvun megahiteistä, mukana myös aiemmin mainitsemani Aretha Franklinin tunnetuksi tekemä I Say a Little Prayer, joka on mielestäni yksi maailman parhaista ellei paras poplaulu. Sinänsä harmi, että se oli vain osa potpuria.



Keikan parhainta antia olivat Bacharachin turinoinnit biisien välissä, jossa hän kertoi mielenkiintoisia yksityiskohtia lauluistaan. Esimerkiksi hän oli yhden kerran yrittänyt kirjoittaa kunnon rockbiisin, tuloksena oli Manfred Mannin levyttävä My Little Red Book, joka oli täydellinen floppi. Myöhemmin sen levytti psykedeliasuuruus Love joka teki levystä ykköshitin muuttamalla sävelmää ja sanoitusta. Se miestä harmitti. Hauska oli myös kuulla Burtin kannanotto maailmanpolitiikkaan, näiden kahden suurvaltamiehen toilailuihin. Trump-hengessä on syntynyt myös ihka uusi, hämmästyttävän hyvältä kuulostava kappale, joka oli nimeltään ilmeisesti With a Voice. Jo edesmenneen aisaparinsa, sanoittaja Hal Davisin kanssa Bacharach on tehnyt hurjan määrän klassikkokappaleita, etenkin keikan lopussa esitetty Alfie, jonka maestro itse lauloi hauraalla äänellään. Myös keikan lopettava House is Not a Home oli koskettava veto. Kuulin, että Bacharachin keikka oli saanut kritiikkiä siitä, että moni hittibiisi esitettiin potpurin aikana ja pääpaino oli tässä melankolisemmassa materiaalissa. Minua se ei haitannut, vaan seurasin pala kurkussa ja ihokarvat pystyssä musiikin legendan ehtoopuolen musiikkimessua.

Tämän Pori Jazzin todellinen messu oli tietenkin Nick Cave & The Bad Seeds, joka sai oman päivityksensä:
http://homesickhounds.blogspot.com/2018/07/nick-cave-bad-seeds-pori-jazz-1972018_20.html







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti