Wilco - Cousin

Amerikkalaisen Wilco-yhtyeen kokeellinen ja tietoisen epävireinen mauste musiikissa välillä hermostuttaa minua. Että jos kuitenkin sen taustalla kulkevan ja harmoniaa rikkovan vonkuvan kitaran ois voinut jättää pois, kuten tuoreen Cousin (23) albumin avauskappaleella: Infinite Surprise. Kappale kulkee muuten ihan mukavasti. Lyriikka on tuttua Jeff Tweedyä, lyhytsanaista, helppoakin tai sitten painokkaan lyyristä. Sanoitukset eivät ole turhan koukeroisia, mutta lyhykäisyydessään kai merkittäviä? En osaa vielä sanoa. Vai miltäs tällainen biisin aloitus kuulostaa: 

Staring

Eye to eye
Staring
Eye to eye

There’s nothing there to see
There’s nothing there to see
There’s nothing there to see
There’s nothing there

Selkeää se ainakin on. Wilcon tuore albumi Cousin (23) oli työn alla jo vuonna 2019. Sitten kuvaan astui korona ja levyn äänitykset tyssäsivät. Alati tuotteliaan Jeff Tweedyn biisipussista löytyi parisen tusinaa biisiä, joiden pohjalta Wilco levytti rennon kantrivoittoisen albumin: Cruel Country (21). Tuo tupla-albumi on yksi rennoimmista ja parhaimmista Wilco-levyistä. Ilmestyessään levy oli pitkään tehokuuntelussa ja uudestaan viime kesänä, kun viimein hommasin levyn fyysisenä äänitteenä itselleni.

Ensikuuntelussa Cousin (23) valui korvien läpi jättämättä suurempia muistijälkiä, ehkä suorastaan vaisun kuuloisena. Nyt kun levyä olen jo jonkin verran pyörittänyt levylautasella, niin mielipiteeni on alkanut (radikaalisti) muuttua. Cruel Countryn (21) julkaisun aikoihin Wilco puhui jo tästä tulevasta levystä ja lupaili kokeellista kamaa. Nyt kuunneltuna Cousin (23) ei kuulostaa mitenkään erityisen kokeelliselta. Kappaleita on maustettu pienillä tehokeinoilla, kuten edellä mainitun avauskappaleen vonkuva taustakitara. Tuottajana on toiminut, myös muusikkona tunnettu, Cate Le Bon.

Kuuntelussa kappaleet ovat alkaneet tarttua kiinni takinliepeisiin, kuin hienovaraiset ystävät, ne kuiskivat korviini melodioita ja melankoliaa. Eka puolen biisikolmikko Levee, Evicted, ja Sunlight Ends kuulostivat alkuun samanlaisilta, mutta kuuntelujen myötä niiden hienovarainen karisma alkaa paljastumaan. Kakkospuolen avaava A Bowl And A Pudding rullautuu jännästi auki, kitara kerii taustalla omaa miellyttävää kertaussäveltään. Jotain mielenkiintoista ja arvoituksellista on tässä kappaleessa.

Tuoreen UNCUT-lehden haastattelussa Jeff Tweedy analysoi hienosti Cousin levyn tematiikkaa, kuinka hän kappaleita tehdessään (ja levyttäessään) hakee sellaista silmäkulmasta nähtävän nopean väläyksen tunnelmaa, kuin näkisi jotain, joka vilahtaa nopeasti horisontin ohitse. Yhtälailla tässä haastattelussa Tweedy syväluotaa kappaleita varsin nautinnollisella tavalla. Uuden levyn, ehkä parhain kappale, rauhaksiin kulkeva ja tunnelmallinen Pittsburgh, on kirjoitettu jo kauan sitten, mutta ei ole löytänyt paikkaansa aiemmilla Wilco-levyillä. Nyt se lepää paikallaan, b-sivun kolmantena biisinä ja tuon haastattelun mukaan myös Jeff Tweedyn yhtenä henkilökohtaisimpana kappaleena, kuten seuraava lyriikkapätkä saattaa paljastaakin:

I've always been afraid to sing
That's a little thing

Somehow, that's all I do
Strange as that seems
I've outlived my dreams

Tweedyn lauluhan ei ole mitään keuhkojen täysimittaista käyttämistä, vaan vähäeleistä ja samanaikaisesti jotenkin haavoittuvan kuuloista. Se jää mieleen tai ei jää lainkaan mieleen. Laulu lähtee jotenkin aina samasta kohdasta, tutunkuuloisena, hyvin harvoin rajojaan venyttelevänä. Tweedyn laulu voi olla se miellyttävä käyntikortti Wilcon maailmaan tai sitten se luotaan työntävä osa. Minua Tweedyn laulu vetää puoleensa. Tämä laulu kyllä määrittelee paljon bändin musiikkia ja lukitsee sen "turvallisesti" omalle paikalleen. Wilco on aina tunnistettavaa Wilcoa, yhtälailla kuin Jeff Tweedyn soolotöistä aina tunnistaa tekijänsä. Sinänsä on yllättävää, että Wilcon musiikillinen tuotanto on edelleen lähestulkoon kokonaan Jeff Tweedyn kappaleiden varassa, vaikka bändissä on lahjakkuutta ja luovaa potentiaalia laajemminkin. 

Cousin alkaa asettua omalle paikalleen minussa. Levy on pyöräytetty nyt neljä kertaa läpi. Kuulostaa koko ajan paremmalta. Tuleeko parhain tai kohottavin kappale vasta viimeisenä? Kevyesti poppaava Meant to be hivelee korvia erityisen mukavasti. Todellinen nostatusbiisi, ainakin tässä alt-rock-genressä, toisessa genressä voisi kuulostaa vain aika mitättömältä pikkubiisiltä, joka ei uskalla olla tarpeeksi iso. Mutta juuri nämä hienovaraiset (ja joskus yllättävät) musiikilliset ratkaisut tekevät Wilcosta kiinnostavan bändin. Kun siihen lisää vielä Tweedyn läsnäolevan laulun, niin paketti on valmis. Avaan sen ja nautin.