Fleetwood Macin perustajajäsenen Mick Fleetwoodin Play On elämänkerta oli varsin mehukasta luettavaa. 70-luvun menetysvaihe oli varsin pulveririkas. Kokaiinia kului valtavia määriä Rumours (77) menestyslevyn synnytystuskissa ja etenkin sen jälkeen, kun noin 40 miljoonan levymyynti yllätti bändin.
Fleetwood käsittelee myös varsin rehellisesti ja kauniisti omia naissuhteitaan. Jokainen siippa saa ylistystä osakseen, vaikka useimmiten Mickillä oli jo uusi mato koukussa, vaikka sen hetkinen siippa ei ollut siitä tietoinen. Häntäheikin seikkailut osat 1-100. Kyllä vain, mutta varsin sympaattisen sellaisen. Fleetwood kyllä ymmärtää tänä päivänä, että omalla päihderiittoisalla käytöksellä oli suuret seuraukset.
Elämänkertojen etu on se, että artistin musiikki saa uutta kulmaa ja perustuotannon alta saattaa löytyä kätkettyjä helmiä. Niin tälläkin kertaa. Play On elämänkerrassaan Fleetwood vähän ihmettelee miksi hänen toinen sooloalbuminsa, varsin pätevät I'm Not Me(83) ei saanut tuulta siipien alle. Sitä ihmettelen vähän minäkin. Kyseessä on hyvin kelvollinen, paljon Fleetwood Macin popimpiin tekeleihin kallellaan olevan levy, jossa on kosolti hyviä kappaleita.
Vierailijakaarista löytyy Fleetwood Macin Lindsey Buckingham, joka on laulanut ja kirjoittanut levyn parhaimmistoon kuuluvan I Want You Back kappaleen. Myös Fletukoiden Christine Mc Vie laulaa taustoja monilla biiseillä. Tällä levyllä enimmäkseen laulutonttia hallitseva Billy Burnette liittyi 90-luvun alussa osaksi Fleetwood Macin, sen kehnoimmalle tekeleelle: Behind The Mask (90).
I'm Not Me on kaikkinensa hyvin sujuvaa ja soljuvaa kuunneltavaa. Vielä tuolloin elintasokokaiinia häpeämättömästi nuuskinut Fleetwood on saanut taustaköörinsä hyvään lentoon. Fleetwoodin päihdehommat loppuivat vasta 90-luvun loppupuolella ja bändihommat ovat jatkuneet aina näihin päiviin asti Fleetwood Macin maailmankiertueiden voimin.
Elton Johnista on tullut jonkin verran kirjoiteltua tähän blogiin. Lähinnä hämmästellen kuinka halvalla artistin levyjä löytää kirppareilta. Niin, löytyi vielä jokunen vuosi sitten. Nyt hinnat ovat kiivenneet ylöspäin. Jopa 70-luvun ns. jämälevyä Rock of The Westiesiä(75) ei löydykään enää euron laareista. Eikä pidäkään löytyä, koska levy laadukas ja hyvä.
Tämä elämänkerta tarttui käsiin kirjaston tiskiltä. Omat odotukset eivät olleet korkealla kirjan suhteen. Elämänkertoja suorastaan tulvii näinä päiviä, rallitähdistä rokkitähtiin. Niihin rallitähtien tai tositeeveejulkkisten elämänkertoihin en koskisi pitkällä tikullakaan. Sori Jari-Matti ja kumppanit. Mutta Elton John. Kyllä se aina vähän kiinnostaa, että kuinka paljon sitä kokkelia meni 70-luvulla? Vastaushan on: - Ihan tolkuttomasti.
Elämänkertaa mainostetaan pursuavan hauskaksi ja armottoman rehelliseksi. Täytyy myöntää, että nämä kriteerit täyttyvät komeasti. Elton John kertoo koko tarinansa aina lapsuudesta liki tähän hetkeen asti (2019). Elton ei todellakaan ujostele kertoa mitä oikeasti tapahtui 70-luvulla ja kuinka tolkuttomasti hän törsäsi rahaa kun rahan makuun pääsi. Kokaiiniviivojen vetämisen lisäksi rahaa paloi aina övereimpiin esiintymisvaatteisiin ja lavarekvisiittaan. Yhden huuruisen päihdeyön seurauksena Elton oli ostanut raitiovaunun, jonka oli sopinut raahattavaksi seuraavalle keikalle. No sehän järjestyi helikopterien ketjukuljetuksen avulla. Ringo Starr oli kaupitellut Eltonille jättimäistä muovidinosaurusta joka vaikeutti hänen asunnonmyyntiä. No Eltonhan tuli tietty hätiin ja osti tuon dinosauruksen.
Päihdehuuruisten seikkailujen ohella kirja pitää sisällään paljon mojovia analyyseja muista starboista. Rod Stewart, John Lennon, Michael Jackson, Freddie Mercury saavat muun muassa osansa Eltonin tarkasta silmästä. Myös kohtaaminen Elviksen kanssa vuodelta 1976 on kuvattu kirjassa hyvin. Hämmästyttävän monen kuuluisuuden kanssa Elton on ystävystynyt, aina em, rokkitähdistä jopa kuninkaallisiin. Elämänkerran mukaan ihan kaikkien kanssa sitä yhteistä säveltä ei löytynyt, esimerkiksi David Bowien kanssa ei synkannut.
Eltonin seksuaalisen heräämisen kuvailu on myös aitoa ja vähän yllättävääkin. Legendaarinen laulajatähti Long John Baldry suorastaan ojensi Eltonia 1970-luvun taitteessa kun hän ei tunnustanut seksuaalista suuntautumistaan. Sittemmin kun Elton tuli ulos kaapista. Kirja kertookin varsin yksityiskohtaisesti ja surkuhupaisasti tähden epätoivoisista miesseikkailustaan, kuten epätoivoisista ihastumisista heteromiehiin.
Vaikka Elton eli varsin päihdevoittoista elämää aina 70-luvun puolesta välistä 80-luvun loppuun, niin varsin energinen tyyppi hän ollut, sillä vyössä on 34 studioalbumia ja hän tekee edelleen keskimäärin yli sata keikkaa vuodessa, tätä vuotta lukuunottamatta.
On myönnettävä, että liki kaikista lukemistani rock-elämänkerroista kiinnostavinta antia on 70-luvun puoliväli, se vastuuttomin ja päihdevoittoisin aika. Kun nämä suuruudenhullut sarjakuvasankarit tekevät mitä hölmöimpiä tempauksia. Niin Eltoninkin kirjassa. Aloitin kirjan puolesta välistä ja kun olin lukenut sen loppuun, niin sitten vasta luin alun. En tiedä, koen suurta viehtymystä näitä rokin pöhövuosia kohtaan...1975, 1976, 1977 kunnes punk räjäytti paketin ja laittoi elitistiset rock-dinosaurukset aisoihin.
Olen sitä mieltä, että Eltonin musiikillisesta tuotannosta melkein enemmän kuin puolet on aika merkityksetöntä kamaa. Tämä ei ole estänyt minua täydellisen Elton discografian metsästyksessä. Vain neljä levyä puuttuu kokoelmastani. Täytyy myöntää, että niitä yhdentekeviä studioalbumeja on aivan liikaa, vaikka jokaiselta levyiltä jotain hyvääkin löytyy. Loppuun vielä oma Elton Johnin albumeiden Top 12.
1.Honky Chateau 2. Madman Across The Water 3. Goodbye Yellow Brick Road 4. Rock of The Westies 5. Don't Shoot I'm Only Piano Player 6. Tumbleweed Connection 7. Caribou 8. Elton John 9. Captain Fantastic and Brown Dirt Cowboy 10. Too Low for Zero 11. Blue Moves 12. Single Man.
Edellisestä livekeikastani oli yli puoli vuotta ja tällaiselle livemusiikin suurkuluttajalle se on paljon. Koronakevät piti allekirjoittaneen poterossaan. Striimikeikat tuli tutuiksi ja alkuun ne olivatkin jotenkin liikuttavia, että sentään jotenkin pystyy osallistumaan. Aika pian tämä striimikeikkojen ensihuuma meni ohitse ja monet hyvin järjestetyt nettikeikat menivät minulta ohitse, kun ei sitten kuitenkaan jaksanut nököttää tietokoneella.
Kesäkin meni ilman livekeikkoja, vaikka jonkinmoista mahdollisuutta olikin ilmassa. Alkusyksy näytti lupaavalta, artistit buukkasivat kalenteriin keikkoja, mutta yhtälailla niitä peruttiin kun syksy eteni. Jotain on onneksi vielä jäljellä. Keikkajärjestäjät tekevät kaikkensa turvavälien ja muiden koronaohjeiden suhteen. Keikkatilat on järjestetty väljiksi, esimerkiksi jokainen asiakas voi saada oman pöytäpaikan. Turvaväleistä, käsienpesusta ja maskeista tiedotetaan tasaisin väliajoin keikkapaikan ämyreissä. Näin tänäkin iltana Tampereen Pakkahuoneella, ennen 22-Pistepirkon keikkaa.
Totta se oli. Piiitkän tauon jälkeen istuin väljähkön Pakkahuoneen pöydässä hanaspitfireä siemaillen. Kuinka se maistui hyvälle, tuo olut ja tietoisuus siitä, että yksi suomalaisen rokin ikisuosikeista astuu pian lavalle. Lirautanko silkasta onnesta jotain pöksyihini? En ehkä ihan vielä.
Kun katson ympärilleni, niin kaikki on melkein kuin ennenkin. Humalaisempi seurue pitää kovaa ääntä pöydässä, tällätyt tädit ja sutjakkaat sedät uskaltavat tanssahdellakin. Mutta harva ottaa kontaktia oman seurueen ulkopuolelle. Ihmiset pitävät turvavälin, ymmärtävät olla tulematta toisen reviirille, ainakin yhdeksän aikaan illalla. Myöhemmästä en tiedä, mitä tapahtuu kun keikka loppuu ja ihmiset jatkavat bailaamistaan. Ne harvat jotka jatkavat.
Kun pari rouvashenkilöä ja yksi tuhiseva herra norkoilee pöytäni vieressä, ajattelen ottaa sen yhden ratkaisevan askeleen, jota olen jo suunnitellut pitkään. Eli kun Spitfire on kadonnut kurkustani alas ja keikan alkuun on pari minuuttia, kaivan takataskustani maskin ja pistän sen naamalleni. Tadaa, tässä sitä ollaan uuden ajan kynnyksellä. Hengitys jatkuu melko vaivattomana maskin alla ja sitä pelkäämääni naamahikoilua ei tapahdu. Maski haittaa yllättävän vähän perusolemista. Sitten voinkin keskittyä itseasiaan, eli jumaloimaani bändiin ja sen ajattomaan musiikkiin. Oih.
Pystynkö olemaan millään tavalla objektiivinen tämän keikan suhteen? Tuskin. Keikkakiimani oli korona-aikana kasvanut valtavaksi, jokainen soluni värisevässä varressani oli valmiina vastaanottamaan Utajärven poikien musiikillista ilosanomaa. Oliko se sitä vieläkin, vuosienkin jälkeen, relevanttia ja toimivaa musaa. Vaikka autossa kuuntelemani Rally of Love(01) kuulosti hivenen mennen ajan musalta, mutta vain hivenen. Kaikki oli niin kuin ennenkin ja ehkä hivenen paremmin. Melkein nyyhkäisen.
Keikka alkaa kappaleella Madness of Speed, joka on on julkaisematon numero Pirkkojen viitisen vuotta sitten kesken jääneeltä levyltä. P-K:n ja Askon yhdessä luoma rauhallinen, mutta uhkaava tunnelma vie mukanaan. Nyt kutitellaan ajan ja ajattomuuden hermoa. Upean kappaleen sinetöi vieraileva naispuolinen sellisti.
Tästä jatketaan rumpali Espen sisääntuloon, joka on vangitseva. Rumpupallin sijasta Espe nappaa käteen mikrofonin ja laulaa luikauttaa komean kappaleen. Vaikuttaa ennen julkaisemattomalta biisiltä. Merkille pantavaa tässä on Espen vuosien myötä vapautunut lauluilmaisu. Vähäeleinen karisma välittyy hienosti ja keuhkoissa on uudenlaista pontta. Mahtavaa Espe.
Jo Espen soolonumerossa sävykkäästi skittaansa näppäillyt PK Keränen päästää seuraavassa kappaleessa kuusikielisensä valloilleen. Harvoin kuultu Coffee Girl on erityisen mieluisa yllätys. Biisi vedetään läpi varmalla otteella kera PK:n erittäin äreiden kitarasoolojen. Nyt näkyy ja kuuluu, että Pistepirkkojen ilmaisukanava on täysin auki. Upea veto tämäkin.
Liki katharttisen alun jälkeen bändi soittaa rennolla otteella Rodeo Heartin, sen jälkeen hyvin kulkevan Space Ridingin, jota jälleen kerran PK:n kitara kuljettaa mallikkaasti. Pian ollaankin jo Birdyn äärellä. Kaikki toimii tässäkin. Vieraileva sellisti taikoo kielisoittimestaan hienoa avantgardiset lintuluraukset laulun suvantokohdassa. Tässä kohtaa yleisökin on jo täpöllä mukana, niiltä osin mitä koronarajoitusten aikana voi olla.
Keikan huippukohta tulee itselleni tuntemattoman instrumentaalin myötä. Koko bändi, aina urkuri/basisti Asko Kerästä myöten rokkaa ja surffaa pidäkkeettömästi. Kappaleesta välittyy vuosikymmenien kokemus ja soittamisen ilo. Espen rummut jyskää vastustamattomasti, Asko tietää miten urkuja vingutetaan ja PK:n kitara iskee keitokseen tulta. Tämä biisi tuo esiin Pirkkojen aidon ja riemukkaan ytimen. Mietin, että jos ulkomainen levymoguli olisi näkemässä tämän esityksen ja koko keikan, niin siinä menis äkkiä joiltain Jack Whitelta tai Rival Sonssilta levydiili. Paitsi, että ne levymogulit varmaan jo tietävät Pirkkojen taian...sillä onhan bändi kansainvälisesti tunnettu.
Frankesteinin kohdalla bändi alkoi ottamaan varsin avoimesti biisitoiveita vastaan. Oletettavasti bändin settilistaa ei ollut lukittu. Askon välihöpsöttelyt ja tuumailut, että soitetaanko tää vai tuo biisi rentoutti mukavasti tunnelmaa. Miehen jutut välillä olivat ihan toiselta planeetalta, niin että hymy karehti bänditovereiden huulilla. Onneksi se oli hymy, eikä mikään muu. Keikan aikana heräsi toiveikkuus, että josko bändi pääsisi vielä levytyskantaan kiinni. Tunnelma vaikutti hyvältä ja keikkakin oli liki eksaattinen ja olen sata varma, että myös bändi nautti hommastaan. Pirkkojen pitkät ja monimutkaiset levytysprosessit ovat oma lukunsa ja se on asia minkä suhteen ei pidä kiirehtiä, eikö vieläkään? Se levy tulee jos on tullakseen, näin uskon.
Keikan loppupuoli sisälsi mahdollisesti vielä yhden levyttämättömän biisin? Jossa laulettiin "Get Over Me" Voisiko olla näin? Espen varmaotteinen Tired Being of Drunk ja pari hilpeää numeroa viimeisimmältä Lime Green Delorean(11) levyltä johdattivat keikkasetin viimeiseen numeroon, eli Texacosoniin. Kyllä. Utajärven säröinen boogiejuna kolkotti läpi pimeän tunnelin, jota koronasyksyksi kutsutaan. Velat muuttuivat saataviksi, tietoisuus kasvomaskista ja muista ikävistä arjen nihkeyksistä häipyivät jonnekin. Tämä ilta oli Pistepirkkojen ja tämä oli ehkä parhain 22-Pistepirkkokeikka jota olen ollut todistamassa.
Kaksi encorea, Quicksand ja I Knew pursottivat vielä kerman tämän kakun päälle. Minä nautin. Kiitos pojat. Toivottavasti tarina saa jatkoa, lisäkeikkojen ja levyn(jen) myötä. Tämän bändin ei ole syytä unohtua ja kadota. Kyse on kuitenkin yhdestä Suomen kansallisaarteesta, täysin omintakeisesta ja vaikuttavasta rockbändistä, jonka vahva materiaali ei ole osoittanut minkäänlaisia haalistumisen merkkejä.
Kotimatkalla autossa soiva Rally of Love(01) kuulosti ajattomalta klassikolta, yhä edelleen.
Oletko nähnyt tämän levynkannen jossain? Ehkä kirpparilla kahden euron laarissa. Vähän Simple Mindsin tai Duran Duranin suuntaan mielleyhtymiä tuova kansi. Jotain tyypillistä kasarishittiä, levyjä joita pyörii kolmetoista tusinassa.
Musiikkimaku on ihmeellinen asia ja musiikin arvostus myös. Ramones, Iggy Pop, Prince tai vaikkapa Lou Reed ovat nimiä joista maksetaan. Tällainen nobody Hoodoo Gurus putoaa iskevän pop/rockin tyhjiöön, kukaan ei tiedä ja jos tietääkin, niin platat on jo siististi hyllyssä.
Mennään aikaan ennen ysärin poppaavia punkbändejä, kuten Greenday tai Offspring. Hoodoo Gurus teki kaiken vain aiemmin ja tyylikkäämmin. Toisaalta on epäkunnioittavaa verrata tätä Australian helmeä noihin höttöisiin tusinarokkaajiin. No jopas.
Olenko nyt sanomassa, että Hoodoo Gurusin Blow Your Cool(87) ansaitsee korskeamman hintalapun kuin kaksi euroa? Kyllä olen sanomassa. Tämä on ainakin seitsemän euron levy, sisällöltään ehkä jopa kympin platta. Mutta tämä sattuu olemaan se bändin levy jolle povattiin läpimurtoa ja painosmäärät olivat todennäköisesti suuremmat kuin muilla bändin levyillä.
Tämä bändin kolmas levy levy sai hyvät arviot aikanaan ja poiki listahitin What's My Scene? Australian listahitin. Dave Faulknerin johtamaa yhtyettä yritettiin sysätä vähän samalle menestyksen tielle kuin INXS:siä. Edelliset platat Stoneage Romeos(84) ja Mars Need Guitars!(85) saavat levymyyjäisissä arvokkaamman hintalapun, kuten tätä seuraavat Magnum Cum Louder(89) ja Kinky(91).
Myönnän, että tämä on kahdes tai kolmas versio levystä jonka omistan. Periaatteeni on, että aina kun mielestäni pätevä rokkiplatta tulee vastaan perin euron laarissa, niin kerään sen talteen. Epäilet, että tuolla miehellä mahtaa olla paljon levyjä ja niiden kaksoiskappaleita. Olet aivan oikeassa. Haluaisitko yhden niistä? Vaikka tämän räyhäkkäästi rokkaavan levyn, jossa on myös svengaavia suvantokohtia. Tältä se kuulostaa:
Wayne Coynen ja kumppaneiden julkaisutahti on ollut viime vuosina kiitettävää tasoa. Viime vuonna ilmestyi koherentti teema-albumi: King's Mouth(19) ja pari vuotta sitten happoisa Oczy Mlody(17). The Flaming Lipsin kohdalla termi: "happoisa" kertoo enemmän musiikista kuin elintavoista. Näin haluan uskoa, vaikka vuoden 2007 Ruisrockin elämyksellinen keikka liputti sen puolesta, että jotain alkoholia arvaamattomampaa oli tullut nautittua. Tuolla keikalla laulaja Wayne Coynen välispiikit olivat surrealistisen pitkiä ja itse musiikki meinasi jäädä sivuosaan. Muistaakseni tuota keikkaa ylistettiin monissa suomalaisissa musiikkimedioissa. Itselleni keikka oli pettymys. Soft Bulletin (99), Yoshmini Battles the Pink Robots (12) ja etenkin At War with the Mystics (06) olivat olleet tuolloin tehosoitossa. Mutta leväperäinen ja tekotaiteellisen oloinen keikka veti maton alta useaksi vuodeksi.
Näinä päivinä The Flaming Lips on vähän samassa keski-ikäisyyden suvannossa kuin edellisessä jutussa esille nostamani Beck. Musiikki on edelleen hyvää, vaan onko se enää tätä päivää? Nuoremmat ovat ajaneet jo ohitse. Alati niin kokeellinen Flaming Lips onkin nykyisin arvattavaa musiikkia. Muoto on jo tuttu. Herkät happoisat balladit, Coynen sydäntä särkevä vaikerrus tyyliin: "mother i died tonight" ja sitten ambulanssit taas ujeltaa. Tää kikka jo tunnetaan liian hyvin.
Mutta arvattavalla musiikillakin on arvonsa. Myös iso osa minusta väittää edelleen, että Flaming Lips kulkee pelottomia luovuuden reittejä. Biisit ovat tutunoloisia, mutta jotain uutta ja jännää niistä löytyy. Ne eivät tunnu mitenkään tyhjänpäiväisiltä. Se on sentään jotain.
Entä uusin levy: American Head. Sana "Amerikka" melkein missä tahansa yhteydessä herättää nykyisin ison tai pienen kuvotuksen tunteen, sillä viimeiset neljä vuotta tämä valtio on tehnyt kaikkensa tehdäkseen itsestä maailman ykkösinhokkivaltion. Ja he ovat onnistuneet siinä aika hyvin. Ainut hyvä mitä Amerikasta tulee nykyisin on musiikki. Voisin jopa näin yksiulotteisesti todeta. Ei valtion historiallista arvoa kiistä kukaan, mutta nyt näinä porkkananvärisinä vuosina on menty monta askelta taaksepäin.
American Head tuntuu olevan sittenkin jotain muuta kuin poliittinen kannanotto, kaunis ja nostalginen, henkilökohtainenkin. Musiikilliselta maailmaltaan lähellä esimerkiksi Neil Youngia ja Beatlesia. Bändin omina verrokkialbumina ovat nämä edellä mainitut menestyksekkäät Soft Bulletin ja Yoshimi.
Levy alkaa hypnoottisella Will You Return/When You Come Down biisillä. Tunnelma pysyy kakkosbiisillä Watching The Lightbugs Glow hyvänä, etenkin kun vokaalitontin hoitaa naislaulaja. Mukavaa vaihtelua. Jo kesällä julkaistu Flowers on Neptune 6 on kehittynyt kuukausien myötä jo pieneksi klassikkoksi. Kappaleen videossa Coyne kääriytyy Amerikan lippuun ja kävelee pallon sisällä läpi ympärillä roihuavien tulipalojen.
Joillakin bändin aiemmilla levyillä tunnelmat vaihtuvat vähän liiankin veitsellä leikaten, mutta uuden levyn yleistunnelma on mukavan rauhallinen, jopa lohduttava. Olisiko Wayne Coynen isäksi tulo hyvin kypsällä iällä (58v) tuonut oman pehmeän sävyn musiikkiin?
Levyn loppupuolelta erottuu merkittävä biisikaksikko Mother Please Don't Be Sad ja When We Die When We're High jotka sulautuvat kuin yhdeksi samaksi biisiksi. Tässä on sitä aiemmin kritisoimaani tuttuutta, sydänsärkevä tarina ja ambulanssin pillit taustalla. Mutta väliäkö tuolla, jos kappaleet toimivat. Kyllä ne toimivat.
Aionko ostaa tämän levyn? Se on hyvä kysymys näinä päivinä. Alati kriittisemmin arvioin, että ostanko sen liki neljäkymmentä euroa maksavat vinyylin täkäläisestä levykaupasta vai tilaanko puolet halvemmalla Amazonilta. Siihen asti tyydyn kuuntelemaan Spotikkaa, mutta koko ajan tietäen sen, että levy aukeaa kunnolla vasta sitten kun se on fyysisenä äänitteenä hallussani.
Ennen kuin teen lopullisen ostopäätökseni, voin vaikka katsoa näitä bändin kiinnostavia videoita.
Uutuuslevyt hukkuvat helposti aikaan ja unohtuvat aivan liian nopeasti. Jos levyjä edes jaksetaan julkaista. Ai se julkaisi levyn? No milloin? Ai vuosi sitten. Jota kuinkin näin myös viime vuonna ilmestyneen Beckin Hyperspacen (19) kohdalla. Ei ole ollut vähään aikaan minkäänlaisia odotusarvoja kyseisen herra Beck Hansenin musiikin suhteen. Edellinen Colors (17) meni vähän ohi. Rytmikäs ja viimeisen päälle tuunattu tanssilevy ei puhutellut riittävästi, vaikka sisälsi puhtaan Beck-klassikon: Dreams. Kun taas tätä levyä edeltänyt Morning Phase (14) oli paluuta hyvään ja folkahtavaan suuntaan, jonka lähin verrokki on artistin aikaisempi mestariteos: Sea Change (02). Joka on myös itselleni SE Beck-levy.
Kaikkinensa Beck Hansenin jo kolme vuosikymmentä kestänyt monipuolinen musiikkiura on tarjonnut tällekin kuulijalle lukuisia ilon hetkiä. Paitsi, että mies ja hänen musiikkinsa meinasi kokonaan unohtua viime vuosina.
Tuli kesä ja tuli yksi kirjastokäynti. Musiikkiosaston laarissa pilkisti Beckin uusin levy Hyperspace (19). Noh, annetaan mahdollisuus, ajattelin. Niinhän siinä kävi, kuten useinkin näissä blogijutuissa, että puolihuolimaton autosoittelu paljasti tämän levyn potentiaalin. Täydellinen loppukesän levy, vähän surumielinen, mutta täynnä kuuntelujen myötä kasvavia biisillisiä koukkuja.
Beck, tämä 2000-luvun Bowie, kalpea ja taiteellinen hahmo viitassaan, joka ei kaihda riskejä, mutta tekee kaiken omalla tunnistettavalla tyylillään. Niin tälläkin kertaa. Ostan tämän levyn.
Loppuun kaksi oleellista näytettä tältä hienolta levyltä. Helposti jää näkemättä artistin videot, kuten tämäkin puhutteleva:
Miksi kolme kertaa "back"? Noh, näitä heilurimaisia comebackeja riittää, joka vuosi ja vuosikymmen jokin rokkikukkonen ponnistaa syvästä matalasta ja tekee vielä yhden sirkustempun. Niin Brucekin, tuo surullinen rodeotähti, kuivahtanut Cowboy ilmastonmuutoksen vastaisessa mainoksessa. Ikää pitää olla mielellään 70 tai yli, jotta jotain tapahtuu ja jotta maailma uskoo. Muutos on tulossa, tämä on kirje sinulle eksynyt kansalainen tai kosmopoliitti. On se kirje. Väsynyt sellainen.
Olen vähän ilkeä idoliani kohtaan. Ei saa pilkata jos on vanha. Itsekin olen, kiivaasti vanhenemassa. Mutta en voi sille mitään, että viimevuotinen, ensivaikutelmaltaan oikein mukava soolotyö: Western Stars (19) haukotuttaa, puhumattakaan tästä uudesta E Street Bandin kanssa tehdystä veisusta. En yksinkertaisesti halua kuulla väsynyttä Brucea, haluan takaisin sen intohimoisen, tunnevoimaltaan ylivertaisen preeriasuden. Mutta täytyykö vanhan suden vielä osata ulvaista niskakarvoja värisyttävällä tavalla. Eikai, jos eläkeikäkin on ylitetty. Miksi vaatia sitä nuoruuden epätoivoa ja vimmaa, tai edes aikuisuuden räjähtävää vimmaa.
Jos sitä vimmaa ei enää olekaan. Vanhat rokkarit ovat vaan jatkoajalla ammattiaan harjoittamassa. Miksi edes vaatia jotain elämää suurempaa? Entäs Dylan, Cohen, Bowie, kaikki nämä massiiviset joutsenlaulut. Eikö niissä ole muka vimmaa? Kyllä vanhassakin on voimaa ja järisyttävän suurta karismaa.
Mutta Bruce ei ole löytänyt itsestään sitä viimeisen suoran vaikuttavaa voimaa, joka tulee antamisen, ei yrittämisen kautta. Hän pyristelee ja yrittää olla edelleen suuria massoja liikuttava maskuliininen rockvoima. Kuulen vastalauseen: - Mutta hän on se. Hän saa olla se vavahteleva pappa lavalla, joka saa aallon vielä liikkeelle. Niin. Toivottavasti hän ei yritä sitä seuraavalla kiertueella, pelkään että se ei enää toimi. Onhan Brucella toki soolotyönsä ja kiertueensa, jossa hän pärjää vallan mainiosti omillaan.
Hämmästelen itsekin Bruce-kritiikkiäni, sillä tämä papparainen on suurimpia esikuviani ja useat hänen levyt ja biisit ovat elämäni soundtrackin kärkisijoilla. Mutta miksi nyt ei Boss maistu? Kyse on aidosta pettymyksestä, sillä tämän lokakuussa ilmestyvän albumin Letter To You (20) nimikappale ei väräytä mitään minussa. Ei sitten mitään. Maistuu ylijäämäkappaleelta, kuin sähköistetty versio jostain Western Starsin biisistä. Ennen kaikkea E Street Band soittaa todella valjusti, MISSÄ ON INTOHIMO? Huudan ja päädyn soittamaan Spotikasta Riverin ylijäämäbiisejä.
Mutta kun katson ensi kertaa tämän videon, niin yllättäen liikutun. Kaikki nuo ikääntyneet sankarini, miten rehellisiä he ovatkaan omissa elämän juomuissaan. En voi, enkä halua vihata heitä...koska he ovat vuosikymmenien ajan kohentaneet omaa elämänlaatua tähtitieteellisellä tavalla(jos pikkaisen liioitellaan). Ja onhan tuo biisi...
Ehkä tuleva levy onkin erityinen? Toivon. Ainakin biisilistasta löytyy parikin herran alkuaikojen levyttämätöntä kappaletta, kuten If I Was The Priest ja Song For Orphans. Lokakuuhun on vielä matkaa ja saanhan muuttaa mieleni.
Sweaty Ass Bom Bom. Astun kruusaillusta aukosta sisään. Jotenkin vapautuneen oloinen portsari pysäyttää minut hellästi, laittaen käden olkapäälleni. - Hei mä saan koskea! - Niin sä saat, myönnän ja astun sisään. Unohdinko käsidesin? Kyllä. Entä kasvomaski, visiiri, jokin umpinainen sukka pääni ympärille? Ei ole mitään, kaikki unohtui.
Päätän kuitenkin edetä. On hiljaista, on pimeää, mutta kauempana kuuluu teräskielien vaikerrus. Onkohan siellä myös lihaa? Huii, turvaväli saattaa mennä. Syntisten satama, peppuvakoon imaistuneet hikipöksyt, sukupuolettomat joraajat, eläinoletetut taudintartuttajat. Ne kaikki odottaa minua. Miksi olen täällä?
Olen täällä jotta löytäisin vapauden, jotta voisin riisua jarrusukkani ja huutaa vasten kaikkeutta. Olen täällä koska tahtoisin muistaa miltä elämä tuntuu, sen häpeämättömin ja itsekeskeisin muoto, halu mennä toisten ihmisten lähellä, jutella, nauraa, pärskiä, elämöidä, tulla kohdatuksi ja liitetyksi tähän eläinmaailmaan. Minähän olen vielä eläin, vaikka sitä ei saisi sanoa.
Siellä ne odottavat minua, muut eläimet ja Mister Leijonankuningas. Nimenomaan Mister superjamitoksimaskuliinisuusvillitsijä, se pahin ja häpeämättömin. Kuinka se katsookin minua pistävästi silmiin, minua eksynyttä vaiko uskaltanutta. - Meinaako se poika jorata, hohhohoo! Poika, minä olen poika. Pieni poika, kynäpenaalin laitimmainen hb:n kynä, liki käyttämätön, lyijyään säästelevä.
Ja se mylvintä, kuinka se vie minut mukanaan. Mister superleijonankuningas nostaa ja laskee rytmikeppiään, lihameri ahmaisee minut kitaansa, helposti ylösrullautuvat viskoositopit pullauttelevat esiin aarteitaan, molempiin suuntiin, kaikkiin ilmansuuntiin, suuhun ja suuta pienempiin osastoihin. Vaikka kaikki on vielä ajatuksen tasolla, niin se on villin ajatuksen tasolla, sellaisen joka sekopäisen huuruillan jälkeen eksyy pimeille kujille puremaan eläviä lepakoita. Siinä sitä taas ollaan, velkaa maksamassa, ihmistä saastuttamassa, koko ihmiskuntaa rikkomassa. Mitä minä oikein saisin tehdä?
Tee se mitä voit! Voinko? Mister pieneksi kuihtunut rytmilerpake yrittää vielä villitä, mutta ihmisiä on yhä vähemmän, yhä kauempana toisistaan, metrien, useiden metrien päässä. Syöksyn vielä keskelle väkijoukkoa jossa on vain kylmä lattia. Kuinka makeasti sitä mosauttaa kallon vasten parkettia. En tuu viisaammaksi, en herää ja synny uudestaan, saan melkoisen päänsäryn ja muistan kuinka houkkamainen olin, että kehtasin vielä yrittää sukeltaa siihen mikä on meiltä kielletty. Ikuisiksi ajoiksi.
Onko vähän noloa ostaa levyjä, vielä liki viisikymmenvuotiaana. Mutta minä tahdon ostaa. Vielä.
Shadowplay, 80-luvun romanttista poppia Suomenmaalta. Minä ja kourallinen muita 70-luvun vaihteessa syntyneitä tiedetään mistä on kyse. Tietävätkö muut? Haluavatko ne tietää? Jonnet ja muut. Tyypillistä setämies-käyttäytymistä.
Nuorempaa sukupolvea edustanut levykaupan myyjä oli yrittänyt kuunnella bändiä. Mutta ei ollut uponnut. Joskus se vaan vaatii oikean tunnelman. Hymyilen. Voi olla, että senkään jälkeen se ei sinulle aukea. Miksi aukeaisi, nykytekniikalla ja osaamisella tehdään PALJON parempia levyjä. Miksi ammun itseni jalkaan, kiellän musiikillisen menneisyyteni? Haluanko pitää salaisuuden itselläni ja parilla muulla musanörtillä. Sillä miettikää, Shadowplay! Jumalainen Shadowplay! Voiko olla mitään parempaa?
80-luvun alku poiki monta arrogantin tyylikästä taiderock-bändiä, kuten Nights Of Iguana, Hearthill, ym. Mutta Brandi Ifgrayn ja Hande Virkin perustama helsinkiläinen Shadowplay oli kaiken yläpuolella, kriitikoiden mielestä suurin ja kaunein, mutta ei kovinkaan menestynyt. Ei Nivalan Tuiskulan tai Vihannin Mäntylammen vakivieraita, tuskin koskaan jalallaan astuneet kehäkolmosen ulkopuolelle.
80-luvun alusta 90-luvun loppuun kestänyt levyjulkaisujen valossa niukahko ura sai osakseen kriitikoilta paljon suitsutusta. Tälle Jazz-vaikutteista ammentaneelle kulttibändille povattiin kansainvälistä menestystä, mutta jostain syystä sitä ei tullut. Pitkäsoittoja ilmestyi uran aikana kolme, kehuttu debyytti Touch & Glow (88), popimpi ja rytmisempi Eggs & Pop(93), joka on oma suosikkini ja siltä löytyy mielestäni bändin uran paras biisi, katkeransuloinen Dirtysweet. Kolmas levy Raw Powder (97) oli nimensä mukaisesti vähän rouheampi ja rokimpi kokonaisuus.
Bändin ura hiipui kokonaan vuosituhannen vaihteessa. 2000-luvun alkupuolella olin tosin todistamassa yhtä paluukeikkaa Tampereella Klubilla. Tuolloin sentimentaalinen humalatila vaivutti minut miellyttävään nostalgiapöhinään.
Yhdeksäntoista euroa maksoi tänä päivänä mint-kuntoinen Shadowplayn esikois ep-levy vuodelta 1986. Se piti ostaa, vaikka nuoruutta en saa enää takaisin. Entä se musiikki, vainko pelkkää nostalgiaa? Muutakin. Mutta jytääkö, potkiiko? Tyttäreni tanssii levyn tahtiin. Sen nimikappaleen. En käskenyt tanssia. Tyttö oli kai tylsistynyt tai näki itsensä tulevaisuuden vaihtoehtoisten rockluolien aktiivikävijänä. Hymyilen. Annan levyn soida loppuun ja tsekkaan discogsista, että josko vielä kaksi levykokoelmastani puuttuvaa Shadowplay-sinkkua olisi jossain päin maailmaa myynnissä.
Liki kaksi vuosikymmentä sitten olin pyhiinvaellusmatkalla Espanjassa. Saavuin hikisenä yhteen pohjois-espanjalaiseen kylään, missä pysähdyin ihmettelemään paikallisen kirkon alttarimaalauksia. Koin melkein hengellisen kokemuksen tuijottaessani Neitsyt Marian hyvin eläväistä kuvaa, tuntuu kuin omat kasvoni olisivat halunneet sulautua Neitsyt Marian kasvoihin. Olin tuolloin kolmekymmentäkaksivuotias ja elämässäni autuaasti hukassa.
Matkalla minulla ei ollut mukana mitään musiikkisoitinta, paitsi oma pääni, joka palautteli mieleeni tuttuja biisejä vuosien varrelta. Pohjois-Espanjan loppukesän kuumuudessa mieleni soundtrackin valtasi skottilaisen The Waterboysin musiikki. Bändin albumi Universal Hall (03) oli juuri ilmestynyt ja levy oli tuolloin hankintalistani kärjessä. Levytuskaani helpotti bändin nokkahahmon Mike Scottin sooloalbumin Bring Em' All In (95) ja etenkin levynballadi What do you want me to do? Tämä suorastaan rukoileva kappale soi taukoamatta päässäni tuona kuumana kesäpäivänä. Yksinkertainen biisi, jossa oli vain, ihan kaikki. Tämä laulu halusi vastausta ja minä halusin vastausta elämälleni. Se vastaus kyllä tuli, mutta vasta vuosia myöhemmin.
Hengellisyys, spirituaalisuus, kosmiset voimat, jotain arjen ylittävää. Nämä voisivat olla laatusanoja kuvailemaan The Waterboysin musiikkia. Mutta ei pelkästään hengen ilottelua, myös juurevaa ja kansanmusiikkimaista otetta, unohtumatta soulia ja kunnon rokin rytinää. The Waterboysin ura on pitänyt sisällään paljon toisistaan poikkeavia, musiikillisesti uskaliaita levyjä, joita yhdistää Scottin tunnistettava lauluääni ja kosmisiin kierroksiin kurottavat lyriikat. Kokoonpanot ovat vaihtuneet vuosien myötä, kosketinsoittaja Karl Wallinger hyppäsi laivasta pois suurimman suosion keskellä ja perusti myös hienon uran tehneen World Party kokoonpanon.
The Waterboysin musiikin ydin tietynlainen spirituaalisuus. Mike Scottin mukaan kaiken yllä on Pan. Pan is Boss, on Scott taannoin todennut musiikkilehden haastattelussa. Mikä ihmeen Pan?
Pan-enteismi on näkökanta, jonka mukaan Jumala on kaikessa. Kaikki ei itsessään ole osa Jumalaa, joka puolestaan on transsendentti suhteessa maailmaan. Jumala on luonut maailman, mutta maailma ei ole substantiaalisesti Jumala. Vaikka kaikki eli maailma onkin äärellinen, Jumala on ääretön ja näin ollen on läsnä myös maailmassa. Tämä näkökanta on mm. ortodoksien opetuksessa.(Wikipedia)
Uusimman Mojon haastattelussa Scott paljastaa Dion Fortune nimisen miehen, joka kirjoittanut "Pan-teemaan" liittyvän kirjan 1920 - luvun, jonka maailmaa syleilevää jumallista oppia ovat muutkin rokkarit omaksuneet. Muiden muassa David Bowie.
Oli mikä oli Scottin hengellisyyden ydin, niin The Waterboysin musiikillinen ura on jo pian 40 vuotta pitkä. 80-luvun alku oli vielä varovaista tapailua, mutta This is The Sea (85) oli ensimmäinen musiikillinen täysosuma. Sisällöltään vahva levy ammensi samasta mahtipontisesta lähteestä, kuin vaikka aikalaisbändien Simple Mindsin ja U2:sen stadionrockmaiset pullistelut. Mutta The Waterboys ei jäänyt aikalaisbändiensä menestysmoodiin, sillä Mike Scott veikin bändin seuraavalla levyllä kansanmusiikkimaisille juurilleen. The Fisherman's Bluesin(88) ilmestymistä edelsivät kuukausia, liki vuosia kestäneet studiosessiot, jona aikana Scott ja kumppanit äänittivät kymmenittäin, miltei sata uutta kappaletta. Lopulliselle levylle näistä sessioista pääsi vain kymmenen. Loput biisit löytyvät muutama vuosi sitten ilmestyneestä kuuden ceedeen boxista: Fisherman's Box.
Seuraavan vuosikymmenen käynnisti edelleen kansanmusiikkimainen, tunnelmaltaan rauhallinen Room To Roam(90), joka on mielestäni yksi unohtuneita helmiä bändin kataloogista. Seuraavalla levyllä, hivenen epätasaisella Dream Harder (93) levyllä Scott löi rokimman vaihteen päälle, osin onnistuneestikin. Levyltä löytyy muun muassa sellaiset helmibiisit kuin: The Return of Pan ja Glastonbury Song. Välillä Scott heittäytyi soolouralle ja julkaisi kaksi vahvaa albumia, em. Bring Em All In (95) ja Still Burning (97).
2000 - luvulla Scott aktivoi The Waterboysin uudelleen. Rock In The Weary Land (00) on tunnelmaltaan ja soitannoltaan vähän raskas kokonaisuus, mutta seuraava em. Universal Hall (03)löysi mielestäni paremmin Scottin musiikin syvemmän, jotenkin zenimäisen ytimen. Ihan viime vuosina Mike Scott on löytänyt uuden luovan vaihteen ja julkaissut kolmen vuoden sisällä kolme vahvaa albumia. Ensimmäinen niistä, Out Of All This Blue (17) on rönsyilevä ja soulahtava tupla-levy (nimenomaan tupla-cd), joka väläyttelee laajasti Mike Scottin musiikillista osaamistaan. Tämä on myös albumin heikkous, kaikessa monipuolisuudessaan albumi on ehkä hivenen hajanainen kokonaisuus ja mukaan on livahtanut heikkojakin biisejä. Sen sijaan tätä seurannut selväpiirteisempi Where The Action Is (09) on paljon nautittavampi levy. Tämä kymmenen biisin levy ei sisällä juurikaan huteja ja se loppuu uskomattoman hienoon kymmenminuuttiseen runonlausuntaan Kaislikossa Suhisee kirjan klassikkokohtauksesta, luonnon mytologiaan kurkottelevasta runoelmasta The Piper At The Gates Of Dawn. Tässä kappaleessa käytän kulumisenkin uhalla termiä: meditatiivinen. Sitä tämä kappale on.
Tämän levytrilogian päättää juuri ilmestynyt Good Luck, Seeker (20). Ensinnäkin, on ilahduttavaa että Scott on vähän oli kuusikymppisenä aivan pitelemättömässä luovassa lennossa. On mukava seurata sellaisen suosikkiartistin uraa, jonka uutta levyä ei tarvitse odotella vuosi- tai vuosikymmentolkulla. Viitaten eräisiin vieriviin kiviin. Kuulemma Scottilla ois seuraavakin levy jo tehtynä.
Good Luck, Seeker on takuuvarmaa Mike Scottia, hyvässä ja pahassa. Muhkea ja torvien sävyttämä kappale Soul Singer avaa levyn vakuuttavasti. Levyn alkupää on laadukasta kuunneltavaa, jota sävyttää muutamat ns. pienemmät, sketsinomaiset kappaleet, kuten Dennis Hopper ja instrumentaali Sticky Fingers. En tiedä onko kyse Scottin huumorintajusta vaiko punakynän puutteesta, mutta aika heppoisiksi mielestäni nämä esitykset jäävät. Vastapainoksi löytyy esimerkiksi mukavan juureva Low Down in the Broom. Sen sijaan Freak Street edustaa karsastamaani Scottin modernimpaa linjaa, jossa heitetään puheräppiä sekaan ja yritetään olla soundillisesti kovin ajan hermolla.
Levyllä on myös yksi cover-biisi, varsin onnistunut tulkinta Kate Bushin The Red Shoes(93) levyltä löytyvästä kappaleesta Why Should I Love You? Tätä seuraava The Golden Work poikkeaa linjasta muunnellulla lauluäänellä, vocoderin tai vastaavan läpi laulettuna. Mieleen tulee etäisesti Neil Youngin Trans(82). Täytyy nostaa hattua Mike Scottin uskaliaalle musiikilliselle seikkailulle, joka tällä uudella levyllä on enimmäkseen vakuuttavaa. My Wanderings on Weary Land on levyn eeppinen finaali, vaikka levyllä on vielä viisi biisiä jäljellä. Nämä loppupuolen enimmäkseen runolaulun omaiset kappaleet hakevat vielä paikkaansa ja lopullista arviota en uskalla levystä sanoa. Kyseessä on kuitenkin erittäin nautittava Waterboys-albumi jota mielellään kuuntelee.
Tähän loppuun vielä soittolistalinkki omista vesipoikasuosikeista ja suosituksistani.
Kanadalainen Daniel Romano loi lupaavaa kantriuraa vielä viitisen vuotta sitten, jolloin hän kolmella muotovaliolla kantrialbumillaan haali itselleen laajan fanijoukon. Sleep Beneath The Willow(11), Come Cry With Me(13) ja If I've Only One Time Askin'(15) ovat kaikki täyttä laatutavaraa.
Suunnanmuutos tapahtui Mosey(16) levyllä, joka järkytti vanhaa fanijoukkoa. Youtuben kommenttikentästä löytyy paljon puhuvia ja närkästyneitä kommentteja näistä "Dylan-outtakeista", miksi vanhat fanit uusia kappaleita nimittivät. Tämä monipuolinen ja kieltämättä Dylan-vaikutteinen Mosey(16) sai minut kiinnostumaan Romanosta. Riemukas poppis Valeri Leon avaa levyn mainiosti, kun biisit I Had To Hide Your Poem In a Song ja Hunger is A Dream You Die In edustavat levyn eeppisempää puolta.
Moseyta seurasi vielä tiukempi ja energisempi rocklevy: Modern Pressure(17). Tästä tahti vaan kiihtyi, sillä jo seuraavan vuoden alussa Romano jakoi Bandcampin kautta peräti kaksi uutta studioalbumia nimeltään Nerveless(18) ja Human Touch(18). Levyt olivat vain hetken jaossa, kunnes ne katosivat eetteristä ja nyt niitä kuulee ainoastaan Youtuben kautta. Vielä saman vuoden syksyksi ilmestyi akustinen: Finally Free(18), joka sisältää useita hienoja kappaleita, kuten Empty Husk ja All The Reaching trims. Viime vuosi menikin keikkaillessa ja ilman julkaisuja, lukuun ottamatta Romanon punkbändin Ancient Shapesin levyä: A Flower That Wouldn't Bloom(19).
Tämän hengästyttävän julkaisutahdin lisäksi Romano näyttää olevan enimmäkseen kiertueella(useimmiten Skandinaviassa) ja pykää näitä levyjään varsin nopeaan tahtiin. Onko nopeus yhtä kuin huono musiikillinen laatu? Ei välttämättä. Romanon kehityskaari kantriartistista nopeasti muuntautuvaksi indieartistiksi on ollut vaikuttava, vaikka tylsimmillään tämä todellakin kuulostaa vähän "jämä-Dylanilta", runollista tajunnanvirtaa ja nasaalia lauluilmaisua tulee riittävissä määrin.
Hetken ajattelin, että Romanon "julkaisutauko" voisi kestää hivenen pitempään, mutta eipä mennyt aikaakaan kun tuli korona ja artistitkin pakotettiin neljän seinän sisään. Romano katkaisi nopeasti karanteeninsa jakamalla kotisivuillaan taas uuden albumin Visions of The Higher Dream(20) jonka hinnan fanit saivat itse määritellä. Todella mieluista yllätys, etenkin koska kehityskaari on yhä nouseva. Tosin nyt ollaan musiikillisten vaikutteiden puolesta aika paljon Desire(76) levyn aikaisessa Dylanissa, mutta hyvällä ja modernilla tavalla. Rakenteellisesti yllättävä Where May I Take My Rest on hyvä avauskappale. I Cannot Be More Lonely jatkaa laadukkaasti ja musiikillisesti on taas sukellettu uusille vesille. Hälyisä torvisektio tuo biisiin hyvän säväyksen. Todellinen helmi on levyn neljäs kappale Lilac About Thy Crown, joka on silkkaa...Dylania. Niin, tämä biisi olisi voinut olla Street Legalin(78) parhaimmistoa.
Paljon puhaltimia ja hyvää musiikillista makua ilmentävä levy hivelee omia korviani, se on lähellä omia kuuntelutottumuksiani. Onko niin, että tämä tietynlainen tuttuus helpottaa levyyn tutustumista? En yritä väittää, että kovinkaan aktiivisesti etsisin täysin uudenlaista rockilmaisua(voiko sellaista edes olla), vanhat ainekset riittävät, jos keitos on muutenkin tehty riittävällä intohimolla ja kappaleissa on riittävästi tarttumapintaa. Daniel Romano uusi levy on tehty tutuista aineksista, mutta musiikillinen miksaus on riemukas ja osin yllättäväkin. Levyn loppupuolelta löytyvä Nothing Is Still(In Shaken Heart) yllättää oudolla kertosäkeellään, menevä biisi kyykkää ja melkein pysähtyy kertosäkeessä parin epävireisen viulusävelen kera. Tämä levy on vielä noin viikon jaossa Daniel Romanon bandcamp-sivuilla. Kannattaa käydä lataamassa vielä kun kerkee.
Daniel Romanon julkaisukevään täydentää tänään ilmestynyt reipas livelevy: Okay Wow(20), joka on äänitetty enimmäkseen Skandinavian kiertueen aikana. Tällä kiertueella Romano ei käynyt Suomessa, toisin kuin vajaa neljä vuotta sitten, jolloin pääsin todistamaan Romanon yllätyskeikkaa Tampereella Klubilla. Ohessa bloggaukseni tältä keikalta: https://homesickhounds.blogspot.com/2016/07/daniel-romano-klubi-tampere-3062016.html
Uusi livelevy on vasta kuuntelun alla. Se on virallinen julkaisu ja näin ollen löytyy spotikasta sekä myös fyysisinä äänitteinä. Nautiskeltavaa riittää pitkäksi aikaa. On hienoa, että tämä pidäkkeetön livetunnelma saatiin vangittua kuin muistoksi, toisesta pelottomasta maailmasta. Mitä tapahtuu kun musiikki palaa klubeihin ja isommillekin esiintymislavoille. Uskaltaako artistit antaa kaikkensa muiden ihmisten edessä, vai saako koronan uhka ja sitä kautta nämä eristäytymisen madonluvut meidät kaikkinensa aremmiksi. Ehkä pelkoni on aiheeton. Nyt nautin livemusasta turvallisen välimatkan päästä, levyltä ja livestriimeistä.
Käsi sydämellä, tiedätkö Boomtown Ratsilta mitään muuta varteenotettavaa biisiä kuin I Don't Like Mondays? Ehkä tiedät, useitakin. Kun alan itse miettimään bändin musiikkia ja kaivan esiin omistamani puolisenkymmentä Rats-levyä, niin...siihen se sitten jää, esiin kaivamiseen ja kosmeettiseen kuunteluun, biisi sieltä toinen täältä ja muistijäljet ovat vähäiset.
Sir Bob Geldofin kipparoima Boomtown Rats perustettiin jo vuonna 1975. Punkrockin ja uuden aallon vaihteesta ponnistanut bändi sai jo esikoisalbumilla The Boomtown Rats(77) aikaiseksi pikkuhitin Lookin' After No. 1, joka on se toinen hyvä Boomtown Rats-biisi minkä tiedän. Punkahtavasta esikoisalbumista kasvoi yhteensä kuuden studioalbumin mittainen ura, joka katkesi vuonna 1984 albumiin: In the Long Grass(84). Keskivaiheilla uraa ilmestyi bändin paras levy The Fine Art Of Surfacing(79), josta löytyy se kolmas hyvä Rats-biisi: Someone's looking At You sekä myös em. megahitti I Don't Like Mondays.
Niin, muisti alkaa palautumaan ja syön alkupääni sanoja, itseasiassa Boomtown Ratsilta löytyy kautta uran varsin kelvollisia kappaleita. Mainitaan vielä edellisen levyn: Tonic for The Troopsin(78) oivallinen Rat Trap sekä loppuvaiheessa uraa ilmestynyt Banana Republic. Suurin ongelma bändin musan kuuntelussa on ollut levyjen jotenkin hengästynyt ja sekava musiikillinen tunnelma. Yritystä ja sähellystä on enemmän kuin musiikillista laatua. Tosin juurikin tämä ns.musiikillinen sekavuus on estänyt minua tutustumasta Boomtown Ratsin levyihin kunnolla.
Sitten tuli vuosi 1985 ja Bob Geldof järjesti liveaidin, tuli tunnetuksi ympäri maailmaa. Tämä antoi mukavan näkyvyyden myös näinä aikoina alkaneelle soolouralle. Deep in the Heart of Nowhere(86), The Vegetarians of Love(90) ja The Happy Club(92) ovat kaikki kelvollisia, kolmen tähden levyjä, mutta eivät juuri sen enempää. Mitään musiikillisesti kovin merkittävää Geldof ei ole tuon ysärin alun jälkeen luonut. Sen sijaan hän on ollut mediassa esille oman elämänsä tragedioiden kautta, kuten ex-vaimon Paula Yatesin päihdekuolemaan, Paulan silloisen poikaystävän Michael Hutchensen itsemurhan, sekä Bobin ja Paulan yhteisen tyttären Peachesin heroiinin yliannostuskuoleman kautta.
Oli yllättävää, The Boomtown Rats julkaisi äskettäin paluualbumin: Citizens of Boomtown(20). Vielä yllättävämpää on se, että tämä on parasta kuulemaan Bob Geldofia, koskaan. Voimakas väite. Myönnetään. Kymmenen biisin uutuusalbumi on raikas ja häpeämätön rokkilevy, jossa ei vaikutteita säästellä. Aloituskappale Trash Glam Baby on sitä itteään, vahvasti 70-luvusta lainailemaa popjytää bowie-mott the hoople-akselilla. Sweet Thing alkaa melkein samalla riffilla kuin Nirvanan Smells Like Teen Spirit, mutta muuttuu äkkiä joksikin muuksi. Hämmentävää, hauskaa, toimivaakin.
Monster Monkeys on bluessävytteinen pala, jossa on ripaus vanhaa Doorsia ja Beatlesin Come Togetheria. Nelosbiisi She Said No jatkaa samaa hölmöä rokkailulinjaa. Pyörää ei todellakaan ole keksitty uudelleen, mutta fiilis on hyvä, ja tuntuu todellakin, että rokkipapat tykkäävät siitä mitä tekevät. Passing Through on levyn ensimmäinen ja ainut balladi, joka kuulostaa yllättäen hyvin tutulta, kuin Pulpin megaballadilta. Siitä huolimatta ostan tämänkin biisin, sillä itse kappale on varsin mukiinmenevä.
Loppupuoli levystä pitää yhtälailla hyvin otteessa. Here's a Postcard on kevyempi ja mukavalla tavalla erilaisempi kuin aikaisemmat tsipaleet. K.I.S.S. on jytää räppiosuuksien kera. Rock'n' Roll Ye Ye on kuin nopeutettu ja hivenen melodisempi versio J.Karjalaisen Rock-n-rollista. Helpoin ja tunnistettavin kappale, mutta kaikesta huolimatta, toimii kuin se kuuluisa tauti(ou nou, not a Word K).Yllätys tulee vasta lopussa, bändin(kö) koko uran paketoiva: The Boomtown Rats on musiikillisesti kuin Prodigyn ja Waltarin sekoitus, missä on Angelin tytöt? Hymy nousee väkisin huulille. Törkeitä ukkoja, törkeän tyhmää ja mautonta, mutta vetoaa minuun. Täydellinen juoksulenkkilevy.
En tiedä voinko suositella tätä kovin merkittävänä tai käänteentekevänä rokkilevynä? No en voi. Mutta tämä on elävä ja hengittävä rokkilevy. Kovin tutunomainen, kuin vanha ystävä, jonka olemassaolosta en ollut tietoinen. Tämä on varmasti levy, joka tuli kaikille vähän yllätyksenä, ehkä eniten sen tekijöille. Kuulostaa siltä, että se kuuluisa Intohimo musiikkiin on ollut näiden veteraanien katalysaattori levyn tekemiseen, sehän tunnetusti riittää, kun fiilis on oikea, niin musa läpäisee suojauksen, ainakin allekirjoittaneen koronapoteron paksut(ja kuvitteelliset) seinät.
Näin edellisen kerran Hearthillin livenä Raahessa Nätteri-nimisessä ravintolassa vuonna 1992. Lost in The Limbo Zone(92) levyn julkkarikiertueella. Raahen niukahko yleisömäärä ja paikkakunnalle ominainen jäyhä ilmapiiri esti bändiä pääsemään kunnon keikkahurmokseen. Keikka taisi sijoittua keskelle viikkoa. Viikonloppuna menoa ja meininkiä olisi ollut varmasti enemmän. Niimpä tämä keikka jäi rutiininomaiseksi suoritukseksi, jossa esiteltiin uutta levyä kera muutaman vanhan tsipaleen. Pari rohkeaa rokkipoikaa taisi tanssahdella ujosti keikan aikana. Itse jomotin paikoillani ja seurasin vakahenkisenä suosikkibändini keikkaa.
Vuonna 1987 Suomen rokkitaivaalle ponnistanut Hearthill tuli tunnetuksi erityisesti kovasta lavapreesensistä, mielipuolisen hienoista ja hikisistä keikoista. Bändi oli Soundin ja Rumban vakiokansimateriaalia, Hearthillin levyt saivat aina hyviä ellei erinomaisia arvioita. Kun hype oli kuumimmillaan, niin puhuttiin ihan pokkana maailmanvalloituksesta. Usko omaan tekemiseen oli kova ja taskusta löytyi aina uusia timanttisia biisejä joilla rimaa nostettiin levy levyltä pykälän tai pari.
Esikoisalbumi Hearthill(88) on riehakas ja biisimateriaaliltaan vahva aloitus, johon tämä kakskymppisten kontulalaisnuorten live-energia oli tallennettu onnistuneesti. Riehakkaat Shake it Up ja Someday Somehow, sekä tunteeltaan paksu teiniballadi Love Rain On Me vetelivät kuulijoita oikeista naruista. Seesteinen Cut Up(89) oli valtava kehitysaskel eteenpäin. Miltei temaattinen lähiölevy on tunnelmaltaan ehjä ja biisimateriaaliltaan vahva. Todellinen kadonnut klassikko. Graveyard Party Bluesia(90) pidetään yleisesti bändin parhaana levynä. Tässä levyssä bändi svengaa rikkaasti ja estottomasti. Soul Tattoo(91) on myös väkevä ja hivenen unohdettu levy, jolta löytyy bändin yksi parhaista kappaleista: Gas Station. Bändin ura paketoitiin vahvaan ja huolellisesti rakennettuun Lost In The Limbo Zone(92) levyyn, jonka jälkeen ilmestyi vielä tämä Jussi Sydänmäen soolotyönä tunnettu: Lost Tune Fish(95). Ehdottoman tutustumisen arvoinen levy tämäkin.
Liki 28-vuoden odotus palkittiin ja Hearthill palasi livetouhuihin, tällä kertaa Lost Tapes 92(19) - levyn ns. julkkarikiertueelle. Tuo viime syksynä Svart Recordsin kautta vinyylinä julkaistu platta piti sisällään ennen julkaisematonta live- ja studiomateriaalia vuodelta 1992. Levyllä on puolenkymmentä täysin ennen kuulematonta Hearthill-veisua, kuten verevästi potkivat Big Bad Wolf ja Zombie.
Klubin paluukeikan aloitti Cut Up-albumin hieno Burning Man, jota seurasi saman levyn Rainy Days
ja Soul Tattoon Gas Station. Pian kuultiin esikoisalbumin riehakas He's Allright, jossa Ufo Mustosen viulutyöskentely pääsi hienosti esille. Keikan alkupuoli oli hienoa ja riehakasta meininkiä. Bändi soitti tiukasti. Heikki Tikan rumpukomppi piti homman hyvin kasassa, Ufon viulu toi lauluihin tarvittavaa lisäarvoa ja persoonaa. Samuli Laiho soitti vimmaisena kuusikielistään. Jukkis Kiviniemen basso muhkeutti kokonaisuutta.
Kirsikkana kakun päällä oli laulaja Jussi Sydänmäen pidäkkeetön lavashow. Lavaliikehdintä toi mieleen kiihdyttäviä aineita nauttineen Mick Jaggerin. Jalat nousivat usein puolimetriä ilmaan ja levottomat tanssijalat merkitsivät lavan jokaisen neliösenttimetrin. Laulu seurasi hyvin mukana, vaikka hieman odotin bändin uran alkuvaihetta leimannutta häpeämättömästi fraseeraavaa laulutyyliä. Toki sitäkin löytyi, mutta ehkei siinä mittakaavassa mitä saattoi odottaa. Tästä kärsi eniten Love Rain On Me, joka vedettiin yllättävän vähäeleisesti, kun se perustaltaan on aika melodramaattinen kappale. Jäin etenkin kaipaamaan kertsin voimallista loppuhoilotusta: Rain on me.
Reilun tunnin keikka oli valitettavan nopeasti ohi. Tähän hikiseen tunteroiseen mahtui parisenkymmentä biisiä. Juurevaa, räväkkää, rockabillymausteista. Vaikka tuotanto oli kolmenkymmenen vuoden takaista, niin parasta ennen päivämäärässä tuntui olevan loputtomat lukemat. Live-energia teki biisit tässä hetkessä nautittaviksi ja relevanteiksi. En usko, että Hearthill enää tulee levyttämään uutta materiaalia, koska bändin jatkumo jo koettiin vuosina 2004-2008 Soul Tattoon levyillä, joka oli melkein kuin Hearthill. Mutta en pistäisi pahakseni, jos nämä suomirokin veteraanit(jos näin voin sanoa) kehittelisivät lähitulevaisuudessa uuttakin matskua.
Youtubesta löytyy melkein kaikki keikan biisit videona. Tässä yksi niistä, Lost in The Limbo Zonen(92) parhaimmistoa.
