sunnuntai 22. maaliskuuta 2020

The Boomtown Rats - Citizens of Boomtown

Käsi sydämellä, tiedätkö Boomtown Ratsilta mitään muuta varteenotettavaa biisiä kuin I Don't Like Mondays? Ehkä tiedät, useitakin. Kun alan itse miettimään bändin musiikkia ja kaivan esiin omistamani puolisenkymmentä Rats-levyä, niin...siihen se sitten jää, esiin kaivamiseen ja kosmeettiseen kuunteluun, biisi sieltä toinen täältä ja muistijäljet ovat vähäiset.

Sir Bob Geldofin kipparoima Boomtown Rats perustettiin jo vuonna 1975. Punkrockin ja uuden aallon vaihteesta ponnistanut bändi sai jo esikoisalbumilla The Boomtown Rats(77) aikaiseksi pikkuhitin Lookin' After No. 1, joka on se toinen hyvä Boomtown Rats-biisi minkä tiedän. Punkahtavasta esikoisalbumista kasvoi yhteensä kuuden studioalbumin mittainen ura, joka katkesi vuonna 1984 albumiin: In the Long Grass(84). Keskivaiheilla uraa ilmestyi bändin paras levy The Fine Art Of Surfacing(79), josta löytyy se kolmas hyvä Rats-biisi: Someone's looking At You sekä myös em. megahitti I Don't Like Mondays. 

Niin, muisti alkaa palautumaan ja syön alkupääni sanoja, itseasiassa Boomtown Ratsilta löytyy kautta uran varsin kelvollisia kappaleita. Mainitaan vielä edellisen levyn: Tonic for The Troopsin(78) oivallinen Rat Trap sekä loppuvaiheessa uraa ilmestynyt Banana Republic. Suurin ongelma bändin musan kuuntelussa on ollut levyjen jotenkin hengästynyt ja sekava musiikillinen tunnelma. Yritystä ja sähellystä on enemmän kuin musiikillista laatua. Tosin juurikin tämä ns.musiikillinen sekavuus on estänyt minua tutustumasta Boomtown Ratsin levyihin kunnolla.

Sitten tuli vuosi 1985 ja Bob Geldof järjesti liveaidin, tuli tunnetuksi ympäri maailmaa. Tämä antoi mukavan näkyvyyden myös näinä aikoina alkaneelle soolouralle. Deep in the Heart of Nowhere(86), The Vegetarians of Love(90) ja The Happy Club(92) ovat kaikki kelvollisia, kolmen tähden levyjä, mutta eivät juuri sen enempää. Mitään musiikillisesti kovin merkittävää Geldof ei ole tuon ysärin alun jälkeen luonut. Sen sijaan hän on ollut mediassa esille oman elämänsä tragedioiden kautta, kuten ex-vaimon Paula Yatesin päihdekuolemaan, Paulan silloisen poikaystävän Michael Hutchensen itsemurhan, sekä Bobin ja Paulan yhteisen tyttären Peachesin heroiinin yliannostuskuoleman kautta.

Oli yllättävää, The Boomtown Rats julkaisi äskettäin paluualbumin: Citizens of Boomtown(20). Vielä yllättävämpää on se, että tämä on parasta kuulemaan Bob Geldofia, koskaan. Voimakas väite. Myönnetään. Kymmenen biisin uutuusalbumi on raikas ja häpeämätön rokkilevy, jossa ei vaikutteita säästellä. Aloituskappale Trash Glam Baby on sitä itteään, vahvasti 70-luvusta lainailemaa popjytää bowie-mott the hoople-akselilla. Sweet Thing alkaa melkein samalla riffilla kuin Nirvanan Smells Like Teen Spirit, mutta muuttuu äkkiä joksikin muuksi. Hämmentävää, hauskaa, toimivaakin.

Monster Monkeys on bluessävytteinen pala, jossa on ripaus vanhaa Doorsia ja Beatlesin Come Togetheria. Nelosbiisi She Said No jatkaa samaa hölmöä rokkailulinjaa. Pyörää ei todellakaan ole keksitty uudelleen, mutta fiilis on hyvä, ja tuntuu todellakin, että rokkipapat tykkäävät siitä mitä tekevät. Passing Through on levyn ensimmäinen ja ainut balladi, joka kuulostaa yllättäen hyvin tutulta, kuin Pulpin megaballadilta. Siitä huolimatta ostan tämänkin biisin, sillä itse kappale on varsin mukiinmenevä.

Loppupuoli levystä pitää yhtälailla hyvin otteessa. Here's a Postcard on kevyempi ja mukavalla tavalla erilaisempi kuin aikaisemmat tsipaleet. K.I.S.S. on jytää räppiosuuksien kera. Rock'n' Roll Ye Ye on kuin nopeutettu ja hivenen melodisempi versio J.Karjalaisen Rock-n-rollista. Helpoin ja tunnistettavin kappale, mutta kaikesta huolimatta, toimii kuin se kuuluisa tauti(ou nou, not a Word K).Yllätys tulee vasta lopussa, bändin(kö) koko uran paketoiva: The Boomtown Rats on musiikillisesti kuin Prodigyn ja Waltarin sekoitus, missä on Angelin tytöt? Hymy nousee väkisin huulille. Törkeitä ukkoja, törkeän tyhmää ja mautonta, mutta vetoaa minuun. Täydellinen juoksulenkkilevy.

En tiedä voinko suositella tätä kovin merkittävänä tai käänteentekevänä rokkilevynä? No en voi. Mutta tämä on elävä ja hengittävä rokkilevy. Kovin tutunomainen, kuin vanha ystävä, jonka olemassaolosta en ollut tietoinen. Tämä on varmasti levy, joka tuli kaikille vähän yllätyksenä, ehkä eniten sen tekijöille. Kuulostaa siltä, että se kuuluisa Intohimo musiikkiin on ollut näiden veteraanien katalysaattori levyn tekemiseen, sehän tunnetusti riittää, kun fiilis on oikea, niin musa läpäisee suojauksen, ainakin allekirjoittaneen koronapoteron paksut(ja kuvitteelliset) seinät.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti