torstai 27. elokuuta 2020

Vesipoikien aika, ennen ja nyt

Liki kaksi vuosikymmentä sitten olin pyhiinvaellusmatkalla Espanjassa. Saavuin hikisenä yhteen pohjois-espanjalaiseen kylään, missä pysähdyin ihmettelemään paikallisen kirkon alttarimaalauksia. Koin melkein hengellisen kokemuksen tuijottaessani Neitsyt Marian hyvin eläväistä kuvaa, tuntuu kuin omat kasvoni olisivat halunneet sulautua Neitsyt Marian kasvoihin. Olin tuolloin kolmekymmentäkaksivuotias ja elämässäni autuaasti hukassa. 

Matkalla minulla ei ollut mukana mitään musiikkisoitinta, paitsi oma pääni, joka palautteli mieleeni tuttuja biisejä vuosien varrelta. Pohjois-Espanjan loppukesän kuumuudessa mieleni soundtrackin valtasi skottilaisen The Waterboysin musiikki. Bändin albumi Universal Hall (03) oli juuri ilmestynyt ja levy oli tuolloin hankintalistani kärjessä. Levytuskaani helpotti bändin nokkahahmon Mike Scottin sooloalbumin Bring Em' All In (95) ja etenkin levyn balladi What do you want me to do? Tämä suorastaan rukoileva kappale soi taukoamatta päässäni tuona kuumana kesäpäivänä. Yksinkertainen biisi, jossa oli vain, ihan kaikki. Tämä laulu halusi vastausta ja minä halusin vastausta elämälleni. Se vastaus kyllä tuli, mutta vasta vuosia myöhemmin.


Hengellisyys, spirituaalisuus, kosmiset voimat, jotain arjen ylittävää. Nämä voisivat olla laatusanoja kuvailemaan The Waterboysin musiikkia. Mutta ei pelkästään hengen ilottelua, myös juurevaa ja kansanmusiikkimaista otetta, unohtumatta soulia ja kunnon rokin rytinää. The Waterboysin ura on pitänyt sisällään paljon toisistaan poikkeavia, musiikillisesti uskaliaita levyjä, joita yhdistää Scottin tunnistettava lauluääni ja kosmisiin kierroksiin kurottavat lyriikat. Kokoonpanot ovat vaihtuneet vuosien myötä, kosketinsoittaja Karl Wallinger hyppäsi laivasta pois suurimman suosion keskellä ja perusti myös hienon uran tehneen World Party kokoonpanon. 

The Waterboysin musiikin ydin tietynlainen spirituaalisuus. Mike Scottin mukaan kaiken yllä on Pan. Pan is Boss, on Scott taannoin todennut musiikkilehden haastattelussa. Mikä ihmeen Pan?

Pan-enteismi on näkökanta, jonka mukaan Jumala on kaikessaKaikki ei itsessään ole osa Jumalaa, joka puolestaan on transsendentti suhteessa maailmaan. Jumala on luonut maailman, mutta maailma ei ole substantiaalisesti Jumala. Vaikka kaikki eli maailma onkin äärellinen, Jumala on ääretön ja näin ollen on läsnä myös maailmassa. Tämä näkökanta on mm. ortodoksien opetuksessa.(Wikipedia)

Uusimman Mojon haastattelussa Scott paljastaa Dion Fortune nimisen miehen, joka kirjoittanut "Pan-teemaan"  liittyvän kirjan 1920 - luvun, jonka maailmaa syleilevää jumallista oppia ovat muutkin rokkarit omaksuneet. Muiden muassa David Bowie. 

Oli mikä oli Scottin hengellisyyden ydin, niin The Waterboysin musiikillinen ura on jo pian 40 vuotta pitkä. 80-luvun alku oli vielä varovaista tapailua, mutta This is The Sea (85) oli ensimmäinen musiikillinen täysosuma. Sisällöltään vahva levy ammensi samasta mahtipontisesta lähteestä, kuin vaikka aikalaisbändien Simple Mindsin ja U2:sen stadionrockmaiset pullistelut. Mutta The Waterboys ei jäänyt aikalaisbändiensä menestysmoodiin, sillä Mike Scott veikin bändin seuraavalla levyllä kansanmusiikkimaisille juurilleen. The Fisherman's Bluesin(88) ilmestymistä edelsivät kuukausia, liki vuosia kestäneet studiosessiot, jona aikana Scott ja kumppanit äänittivät kymmenittäin, miltei sata uutta kappaletta. Lopulliselle levylle näistä sessioista pääsi vain kymmenen. Loput biisit löytyvät muutama vuosi sitten ilmestyneestä kuuden ceedeen boxista: Fisherman's Box. 

Seuraavan vuosikymmenen käynnisti edelleen kansanmusiikkimainen, tunnelmaltaan rauhallinen Room To Roam(90), joka on mielestäni yksi unohtuneita helmiä bändin kataloogista. Seuraavalla levyllä, hivenen epätasaisella Dream Harder (93) levyllä Scott löi rokimman vaihteen päälle, osin onnistuneestikin. Levyltä löytyy muun muassa sellaiset helmibiisit kuin: The Return of Pan ja Glastonbury Song. Välillä Scott heittäytyi soolouralle ja julkaisi kaksi vahvaa albumia, em. Bring Em All In (95) ja Still Burning (97). 

2000 - luvulla Scott aktivoi The Waterboysin uudelleen. Rock In The Weary Land (00) on tunnelmaltaan ja soitannoltaan vähän raskas kokonaisuus, mutta seuraava em. Universal Hall (03) löysi mielestäni paremmin Scottin musiikin syvemmän, jotenkin zenimäisen ytimen. Ihan viime vuosina Mike Scott on löytänyt uuden luovan vaihteen ja julkaissut kolmen vuoden sisällä kolme vahvaa albumia. Ensimmäinen niistä, Out Of All This Blue (17) on rönsyilevä ja soulahtava tupla-levy (nimenomaan tupla-cd), joka väläyttelee laajasti Mike Scottin musiikillista osaamistaan. Tämä on myös albumin  heikkous, kaikessa monipuolisuudessaan albumi on ehkä hivenen hajanainen kokonaisuus ja mukaan on livahtanut heikkojakin biisejä. Sen sijaan tätä seurannut selväpiirteisempi Where The Action Is (09) on paljon nautittavampi levy. Tämä kymmenen biisin levy ei sisällä juurikaan huteja ja se loppuu uskomattoman hienoon kymmenminuuttiseen runonlausuntaan Kaislikossa Suhisee kirjan klassikkokohtauksesta, luonnon mytologiaan kurkottelevasta runoelmasta The Piper At The Gates Of Dawn. Tässä kappaleessa käytän kulumisenkin uhalla termiä: meditatiivinen. Sitä tämä kappale on.

Tämän levytrilogian päättää juuri ilmestynyt Good Luck, Seeker (20). Ensinnäkin, on ilahduttavaa että Scott on vähän oli kuusikymppisenä aivan pitelemättömässä luovassa lennossa. On mukava seurata sellaisen suosikkiartistin uraa, jonka uutta levyä ei tarvitse odotella vuosi- tai vuosikymmentolkulla. Viitaten eräisiin vieriviin kiviin. Kuulemma Scottilla ois seuraavakin levy jo tehtynä.

Good Luck, Seeker on takuuvarmaa Mike Scottia, hyvässä ja pahassa. Muhkea ja torvien sävyttämä kappale Soul Singer avaa levyn vakuuttavasti. Levyn alkupää on laadukasta kuunneltavaa, jota sävyttää muutamat ns. pienemmät, sketsinomaiset kappaleet, kuten Dennis Hopper ja instrumentaali Sticky Fingers. En tiedä onko kyse Scottin huumorintajusta vaiko punakynän puutteesta, mutta aika heppoisiksi mielestäni nämä esitykset jäävät. Vastapainoksi löytyy esimerkiksi mukavan juureva Low Down in the Broom. Sen sijaan Freak Street edustaa karsastamaani Scottin modernimpaa linjaa, jossa heitetään puheräppiä sekaan ja yritetään olla soundillisesti kovin ajan hermolla. 

Levyllä on myös yksi cover-biisi, varsin onnistunut tulkinta Kate Bushin The Red Shoes(93) levyltä löytyvästä kappaleesta Why Should I Love You? Tätä seuraava The Golden Work poikkeaa linjasta muunnellulla lauluäänellä, vocoderin tai vastaavan läpi laulettuna. Mieleen tulee etäisesti Neil Youngin Trans(82). Täytyy nostaa hattua Mike Scottin uskaliaalle musiikilliselle seikkailulle, joka tällä uudella levyllä on  enimmäkseen vakuuttavaa. My Wanderings on Weary Land on levyn eeppinen finaali, vaikka levyllä on vielä viisi biisiä jäljellä. Nämä loppupuolen enimmäkseen runolaulun omaiset kappaleet hakevat vielä paikkaansa ja lopullista arviota en uskalla levystä sanoa. Kyseessä on kuitenkin erittäin nautittava Waterboys-albumi jota mielellään kuuntelee. 

Tähän loppuun vielä soittolistalinkki omista vesipoikasuosikeista ja suosituksistani.

https://open.spotify.com/playlist/3XEiMuyqRszhUF9JXh1jZP?si=B36BE75JTAia0Sq1G5C46g


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti