torstai 28. joulukuuta 2017

Niilon ikuinen sadonkorjuu

Niilo ei hellitä. Biisien viljasiilo on aina pullollaan ja joka vuosi saamme nauttia ainakin yhdestä uudesta Neil Young - albumista. Se on monelle meistä liikaa, emme pysy laskuissa, emme välttämättä halua pysyä. Meillä on harvestit, rustneversleepsit ja harvestmoonit, ei me tarvita lisää Neil-rohtoa, kaikki on jo kertaalleen tehty. Väärin. Kaikki on jo useaan otteeseen tehty. Neil tietää sen, me tiedämme sen, mutta otamme mielellään vastaan aina tuoreen tunneaivastuksen, hätäisesti tehdyn levyllisen paljasta tunnetta. Miksi se Neil kiehtoo aina? Koska hänen ilmaisunsa kuulostaa aina aidolta ja vilpittömältä. Se on harvinainen taito, kyky olla läsnä biisissä. Otan vertailukohdaksi U2:sen Bonon, joka laulaa edelleen vereslihalla ja kaikkensa antaen, mutta mitään ei liikahda sisällä.

Viitisen vuotta sitten Crazy Horsen kanssa väsätty coverkiekko Americana(12) otettiin vastaan nuivasti, mutta originaalista materialista koostuva Psychedelic Pill(12) riemuisasti. Neil hulluinen hevosineen oli taas vauhdissa. Tupla-albumi piti sisällään 8 biisiä, pisimmät näistä liki puolen tunnin mittaisia. Walk Like a Giant oli albumin selkeä klassikkobiisi.

Mitä tämän jälkeen tapahtui? Vuoden 2014 alkuun Neil Young levytti Jack Whiten huomassa cover-albumin: A Letter Home(14). Köpöinen puhelinkoppiäänitys jakoi mielipiteet kahtia, monista se oli ainutlaatuinen veto, kun taas useammat pitivät sitä epäonnistuneena kokeiluna. Saman vuoden marraskuussa ilmestyi sooloalbumi: Storytone(14), joka käsitteli päälle liimatun kiusallisesti Niilon eroa vaimostaan Pegistä ja uutta rakkauttaan Daryl Hannahia. Levy ei saanut kovin mairittelevia arvioita, vaikka sisältääkin useita kelpo kappaleita, kuten: Plastic Flowers ja turhaan mollatun ilmastobiisin: Who's Gonna Stand Up?

Niin, tuosta albumista alkaen Neilin levyt olivat voimakkaan kantaa ottavia, seuraava: Monsanto Years(15) oli puhdasta ilmastopropagandaa, vaan oliko se hyvää musaa? Seuraavan vuoden erikoinen(mutta vahva) livelevy Earth(16) nosti edellisen levyn biisien arvoa, ainakin People Want to Hear About Love ja Wolf Moon osoittivat kestävyytensä. Earthin kappaleiden väliin oli liitetty erilaisia luonnonääniä, aina sirkkojen sirityksestä lehmän ammumiseen. Tämä oli monille faneille liikaa, kun taas itseäni tämä ratkaisu viehätti. Kyseinen soittimien ja luonnonäänien kollaasi oli hienosti nähtävissä edellisessä Neil Youngin Suomen konsertissa Hartwall-areenalla viime vuonna.

Kaikkien yllätykseksi(no joo) Neil pukkasi vielä vuoden 2016 loppuun uuden studioalbumin: Peace Trail(16). Rumpali Jim Keltnerin ja basisti Paul Buchnelin kanssa kolmistaan levytetty albumi teilattiin(taas) köpöiseksi ja liian nopeasti tehdyksi. Niin, uskallanko väittää, että tämä onkin vallan hyvä levy? Nimikappale: Peace Trail on romuluisen tunteikkaasti kulkeva Neil-standardi, Terrorist Suicide hang Gliders, Show Me, John Oaks ovat kaikki mukavia pikku biisejä, mutta kuitenkin enemmän kuin "pikku" biisejä. Albumin kohokohta on hauskan verkkaan kulkeva "Neil-rap" My Pledge, jossa vanhempi valtiomies tarkkailee ympäristöön ja itseään rehelliseen tyyliinsä. Albumin päättää My Robot, jonka vocoder-kohdassa on hauskoja Trans(82) haikuja. 

Vuoden 2017 alkuun saimme huolestuttavan uutisen Neilin terveydentilasta. Jotain oli vialla, kevään sovitut jutut pitivät peruuttaa. Hätä ei ollut kuitenkaan tämän näköinen. Kesällä ilmestyi melodialtaan terhakka ja lyriikaltaan pateettisen paljas maailmanpelastusbiisi: Children of Destiny. Se ennakoi nyt joulukuun alussa ilmestynyttä studioalbumia: The Visitor(17). Eikö tämä voisi jo riittää? Varsinkin kun levyn kakkossinkku oli kiusallisen alleviivaava Trump-tsipale: Already Great. Ei tämä taida riittää vieläkään. 72 ikävuotta ei ole edes hidaste, se on nopeude. Levyllä on taas kelvollisia kappaleita, kuten turvallisen tarttuva: Change of Heart ja, öh, karnevaalimainen Carnival, joka on musiikillisesti mukavan erilainen ja piristävä. Taustalla kuuluu paljon Neilin naurun rätkätystä. Pointsit siitä. Tässä kokonaisuudessa em. Children of Destiny ja Already Great kuulostavat paremmilta kuin yksittäisinä biiseinä. Näin Neilin ehkä viideskymmenes albumi saa synninpäästönsä ja uusi vuosi pian alkunsa...ja seuraava vuosi, todennäköisesti taas uuden Neil Young-levyn. Nähtäväksi jää. 

Tässä soittolista Neilin viimeisimpien levyjen parhaimmistosta:







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti