Kyseinen kolmas levynpuolisko on tuottanut allekirjoittaneella outoa levynkeräyksellisesti mielihyvää. Siltä löytyy 7 harvinaisempaa Dylan-vetoa. Täysin ennen julkaisematon demo Dylanin ensimmäisestä sinkusta: Mixed Up Confusion, ainoastaan sinkkuna julkaistut erinomaiset Positively 4th Street, Can You Please Crawl Out Your Window? sekä hyvinkin harvinainen sinkkubiisi Rita May. Mainitsematta jäi vielä kaksi sinkun takapuolta: Spanish Is the Loving Langue ja Just Like Tom Thumb's Blues(live).
Tässä kohtaa tullaan taas siihen kysymykseen kun on kerännyt levyjä ja kuunnellut musiikkia jo yli 30 vuotta, niin pakostakin musamausta on tullut tietynlainen. Dylan itsessään vaatii kärsivällistä korvaa ja sinnikkyyttäkin. Iso osa Dylanin musiikillisista esityksistä ei välttämättä miellytä korvaa, arvot ovat muualla, usein lyriikoissa, tosin ei aina niissäkään. Dylan on koko uransa ajan pyrkinyt karkuun kaikenlaisia määrittelyjä ja osittain ehkä siksi hänen musiikillinen uransa on kovin epätasainen, mutta myös yllättävä. Meitä Dylan- tietäjiä, fanaatikkoja kyllä riittää. Dylanin tajuaminen ja oman synteesin tekeminen on omalla tavallaan musankuuntelijan laudatur, jos et tajua Dylanin musaa, niin oletkos vähän tyhmä? Perseestä tällainen ajattelu. Itse yritän välttää Dylan-kaavun vetämistä päälleni ja olen usein mielissäni puhtaasta Dylan-kritiikistä. Itse kritisoin voimakkaasti Morrisseytä, jonka musiikillinen anti kautta aikojen on kohtuullisen heikko. En yksinkertaisesti tahdo jaksaa kuunnella yhtäkään Mozzarella-sooloalbumia alusta loppuun, siinä on vaan jotain sellaista joka ei uppoa. Ehkä liiallinen älyllisyys ärsyttää.
Takaisin aiheeseen, miksi tuollainen sekalaisten sinkkubiisien levynpuolisko miellyttää niin paljon? Siihen on kai tavallaan tiivistetty monta levynkeräämisen märkä uni - kohtaa. Siinä on aidosti biisejä joita ei löydy edes spotikasta, biisit ovat nätisti yhdellä levynpuoliskolla(joka on myös kohtuullisen pitkä), biisit ovat kauttaaltaan hyviä, ne edustavat Dylanin 60-70 luvun vaihteen verevintä puolta, sekä ennen kaikkea George Jackson, kun kuulee hyvän Dylan-biisin ensimmäistä kertaa 46 vuotta sen ilmestymisen jälkeen, niin jotain murtuu sisältä. Ompas hyvä biisi, se on liki tismalleen saman ikäinen kuin minä, että vielä löytyy hyvää kuulematonta musaa suurilta artisteilta.
Jätän teillekin vielä George Jacksonin löytämisen ilon, enkä linkkaa biisiä. Tarjoankin loppuun Dylanin osuuden We Are The World-biisin sessioissa vuonna 1985. Tässä Dylanin epävarmassa kiemurtelussa on jotain hyvin inhimillistä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti