Paras paikka tsekata Toton maine elämää suurempana, täydellisyyteen pyrkivänä bändinä on tietenkin mennä Toton keikalle. Sellainen tilaisuus sattui eräänä helmikuisena sunnuntai-iltana. Paikkana Helsingin jäähalli. Lähdin keikalle ystäväni vihjeestä, ehkä halusin antaa myös tälle omasta mielestäni kohtuullisen munattomalle bändille mahdollisuuden. Tiedän, että kaverini vähän kimpaantuu kommentistani, mutta hänen kannattaa lukea juttuni loppuun asti.
Lukather siellä, Lukather täällä, Lukather kitaristien korkeimmalla pallilla. Steve Lukather, bändin sielu on havaintojeni mukaan umpiarvostettu muusikko ja muutenkin hyvin stailattu kitaristihahmo. Minulla oli siis omat ennakkoasenteeni kyseistä herraa kohtaan. Tähän nähden oli varsin riemullista, että nämä ennakkoasenteet haihtuivat taivaan tuuliin keikan aikana. Perskeles, äijässähän oli taitoa, karismaa ja voimantuntoa. Vaikka bändin pääasiallinen laulaja Joseph Williams oli keuhkokuumeessa ja estynyt laulamaan, niin Lukatherin tsemppivoittoinen palopuhe teki asian selväksi:- Tämä keikka vedetään tilanteesta huolimatta sata lasissa, koska yleisö sen ansaitsee. Hienosti tämä laulajan kokoinen rako paikattiinkin. Taustalaulajat tekivät voitavansa ja keikan biisimateriaali oli ns. Lukather-voittoista, eli herra itse toimi keikan pääasiallisena laulajana. Täydellisyys. Se mitä mainostettiin, se mihin bändin karisma pitkälti perustuu, soittotaito vietynä potenssiin yksitoista, niin kuin jossain sanottiin, että virhe Toton musiikissa on yhtä kuin virhe elämässä. Tähän täydellisyyden auraan nähden olin yllättänyt kuinka maanläheinen ja tavallaan nöyrä bändi oli kyseessä. Remmissä oli mukana kolme alkuperäistä Totolaista, em. Lukather, pianisti/urkuri David Paich ja urkuri Steve Porcaro, basisti sekä useita muita ansioituneita muusikoita.
Ei-fanin silmissä lavakattaus vanhoine ja uusine muusikoineen vaikutti jollain tavalta repaleiselta, jopa sympaattiselta. Lukatherin ja muun bändin urhoollinen suoritus ilman laulajaa antoi suuret sympatiapisteet. Välispiikit olivat useimmiten mukavan itseironisia. Soitto toimi hyvin, laulukin useimmiten, sen sijaan David Paichin pianopimputtelut menivät enimmäkseen metikköön. Liekö syynä epävireinen piano, huono miksaus vaiko herran vireystila? Paichin laulu toimi varsin mallikkaasti etenkin keikan päättäneessä Africassa.
Keikan kappaleista noin puolet olivat minulle tuntematonta kamaa. Parhaimmat näistä olivat jokin Tambu(95)-levyn rootsinpuoleinen hituri, puhkisoitettu I'll Be Over You ja ennen kaikkea Steve Porcaron maaginen "sooloesitys" muun bändin huiliessa. Tämä taiderockmaisempi pala toi mukavan särön muuten aika sliipattuun aor-materiaaliin.
Keikka kesti karvan alle kaksi tuntia. Kokonaissaldo meni plussan puolelle. Lukather ansaitsee kaiken arvostuksensa, nyt olin sitä paikan päällä todistamassa.
Hyvä analyysi keikasta. Aikalailla samaa mieltä. Ei täydellinen keikka, mutta olosuhteisiin nähden hyvin suoritettu. Ehkä itselle oli hienoa se, että tuli vähän harvinaisempiakin biisejä. Se Porcaron biisi oli tuntematon. Tiesin, että uuden lätyn japsi-versiossa on bonusbiisi ja se on juuri tuo Bend. Vähän jäi tuo Williamsin puuttuminen harmittamaan. Jäi taasen herran veto näkemättä, kun Ratinassa paikalla oli Kimball. No bändihän tulee melkein joka vuosi Suomeen niin mahdollista on, että joku päivä senkin sedän lauteilla näkee.
VastaaPoistaReissu oli leppoinen. Raskain osuus oli kävellä yöllä Onnin pysäkiltä lumisateessa kämpille. Selkä oli aika tukossa istumisesta Onnin lyhyillä penkeillä ja keikka pönötys päälle. Kiitos seurasta. Kenties käymme toistekin jollain keikalla :)