Ujo Fleetwood Mac (Doris 28.8.2009.)

Sehän on kuin Stevie Nicks, suoraan Fleetwood Macin 70-luvun kultavuosilta. Hiukset ovat tuollaiset ihanan vaaleat, kasvoissa samaa pientä somaa porsasta kuin Steviessä, aistikasta sierainta ja hämillistä huulta.
- Soita Rhiannon! Kaverini melkein huutaa vieressä.
Jotain pitäisi tehdä, nyt keikka soutaa ja huopaa, yrittelee ja kasailee, välillä melkein leimahtaa mutta pastissisävelet ja muiden jäsenten rokkitukkien kanssa patsastelut pitävät homman alkutekijöissä.

Keikka alkoi hienosti laulun ja kitaran säestyksellä, epäilemättä komeaääninen Salla Day ja ikityylikäs Timo Vikkula suorittivat herkän entreen. Mutta herkkyys pysyy, ei kasva keikan edetessä isommaksi, ei ainakaan rokimmaksi. Jossain kohtaa näyttää, että vokalisti uskaltaisi heittäytyä, mutta käsijarrun vaijeri pysyy kireänä, kun ei lähde niin ei lähde!

En tiedä, paljonhan tässä olisi ollut hyviä aineksia, kuten Sallan persoonallinen laulu ja nimimiehet taustalla, Vikkulan lisäksi Kevinin Ville Särmä kitarassa ja välillä rummuissa. Koko keikan perusote on hämillinen ja vähän ulkokohtainen. Eturivissä kyllä jotkin Hipster-Jampat kiljahtelevat joka biisin jälkeen tarpeettoman kovaa, ilman todellista syytä. Niin, aina pitää olla myötäilijöitä, jos ensiaskeleet ovat huojuvia, on totta kai ihan inhimillistä että alkumatkaa tuetaan.

Kieltämättä tuntuu siltä, että tässä ei soita bändi vaan väkisin tehty kokoonpano, hienot elementit on sekoitettu maukkaaksi sopaksi, 60-luvun Amerikkalaisen Garage-rokin tuntemattomat helmet herätetty uuteen elämään Suomalaisin apuvoimin. Biisit kuulostivat kyllä MySpacessa hyvältä ja varmaan kokopitkältä vielä paremmalta, mutta livekeikka ei tuo lisäarvoa, itse asiassa sammuttaa kiinnostuksen tutustua Them Bird Thingsin pystyyn kehuttuun debyyttialbumiin. Nyt vaaditaan tahtoa, ettei tämä lupaava(?) kyky ihan kokonaan unohtuisi.

Bussipysäkillä vaihtuu vielä A-Houndin kanssa ajatuksia nykyrokin tilasta, onko tänä vuonna ilmestynyt yhtään todella merkittävää rokkilevyä? Decemberists? Ei ainakaan tähän astisella kuuntelulla. Wilco? Peruskauraa. Dylan? Heheh. Grizzly Bear? Ehkä hiukka yliarvostettu. Dirty Projectors? Hirveääkö(?) Ja monet muut albumit jotka eivät ole täysin vakuuttaneet. Mistä tämä johtuu? Onko kyse musiikin laadun hienoisesta huonomisesta, että klassikkoalbumeita ei juurikaan enää synny? Vai onko oma musiikkimaku juuttunut tiettyyn indie/singer/songwriter -genreen, joka ei salli vaikuttua toisen tyylisestä musiikista, kuten rapista ja erilaisista raskaan musiikin muodoista.
Vai onko tapahtunut pahin mahdollinen vaihtoehto, rokki ei enää vaikuta samalla voimalla kuin nuorempana, musiikillinen tunne-elämys on muuttunut laimeammaksi, tietoa ja kuunneltuja levyjä on jo aivan liikaa, se musiikin neitseellinen elämys on menetetty. Onko näin? Pitäisikö polttaa levykokoelma tai alkaa kunnon musapaastoon, jonka jälkeen kuuntelemisen nälkä olisi hirmuinen ja arvostelukyky olisi pudonnut nilkkoihin, kaikki uppoaisi aina Bon Jovista Madonnaan.

En kuitenkaan aio menettää toivoani tai kääntää selkääni rokille, en ainakaan tänään. Loppuun pieni musaknoppi; mikä bändi teki v.1979 loistavan ja ehkä tänä päivänä hiukan unohdetun tupla-albumin?

Ja niin vinyylisoittimeni kannen jousi taas narahtaa kun levy asettuu alustalleen, matka alkakoon kohti tihenevää lauantai-iltaa…