Leon Bridges - Leon

Joskus musiikki voi olla kuulijan korvaan liiankin sulavaa, joita hunajainen ääni kuljettaa ja estää tarttumispinnan löytymisen. Amerikkalaisella Leon Bridgesillä hienon lauluäänen toinen puoli on juuri tällainen liiallisen smooth-lauluilmaisu, sillä tämän esikoisalbumillaan Coming Home(15) Grammy-karkeloihin päässeen artistin ääni on silkkaa juoksevaa hunajaa, joka jättää itse musiikista varsin vähäisesti muistikuvia, ainakin ensikuulemalta. 

Leon Bridgesin uusi levy Leon(24) osui silmiini kun pahaa aavistamatta luin levyarvioita uusimmasta Uncutista. Arviossa nostettiin esiin mielenkiintoisella tavalla yksi biisi, lapsuudesta kertova Panther City.  Biisiä kuunnellessa huomasin, että Smoothin ilmaisun alla on tarttuvaa ja punnittua lyriikkaa. Uncutin sanamäärältään hyvinkin niukka levyarvio sai metsästämään levyn itselleni. Mietin myös, että onko pidemmät levyarviot menneet jo ajat sitten nettiin? Vai tehdäänkö sellaisia enää? 

Levy oli hommattava vinyylinä aikalailla tuoreeltaan, kun hintakin oli tähän kalliiden levyjen aikaan nähden ihan siedettävä, 27,99€. Tyylikäs kansi, jossa Leon istuu halvassa rottinkituolissa vesistön äärellä. Levyn artwork on juurevuutta korostava, vaikka musiikki on viimeisen päälle soitettua ja tuotettua. Valitettavasti tämä täydellisyys ja Leonin soljuva ääni syö biiseistä niiden parhaimman terän. Vaikka kansainväliset levyarviot väittävät levyä monipuoliseksi ja rohkeaksi, niin liikaa jyskytetään mukavuuden maastossa, toki Panther Cityn kaltaiset rullaavuudet jäävät kivasti mieleen. Tällä videolla Bridgesin olemuksessa on vähän lennykravitsmaista keekoileivuutta, jota en pidä välttämättä plusmerkkisenä asiana.

Ihan mukava, varsin miellyttävä, rehellisesti elämään ja menneisyyttä katseleva levy keikkuu siinä rajalla, että ostanko levyn myös henkisesti? 

Ain’t Got Nothing On You on silkkaa John Mayeria, hyvää sellaista. Mukavasti keinuva balladi kertoo sen ikuisen totuuden, että rahalla ei saa rakkautta: I can wear my Chanel watch, but nothing makes the time stop like you walking in a room.

Simplicity haikailee yksinkertaisen elämän perään. Tunnelmallinen kappale, jossa kertosäkeessä on hieno melodinen nosto, jonka hienouden Leonin sulava ääni meinaa peittää. Liian hyvä ja särmätön lauluääni on itselleni selkeästi jonkinlaisen ongelma, aivan kuin biisin sanoma ei tulisi ihan perille. A-puoli päättyy pienen kitaranäppäilyyn nimeltä Teddy’s Tune, jonka taustalle on miksattu linnunlaulua.

B-puolen aloittaa tunnelmallinen ja verkkainen Never Satisfied, joka ei tarjoa kyllä mitään uutta minkään auringon alla. Rakkausballadi, hyväkin sellainen, mutta muistanko tämän biisin vuoden kuluttua? Biisin rakenteessa aistin sen verran koukkua ja omaa ilmettä, että biisi saattaa läpäistä laatuseulani. Peaceful Place, niin, sellainen olisi hyvä löytää. Tarttuva ralli, vaan onko kestävää laatua? 

Vaikka rutkutan Leon Bridgesin äänen liiallisesta hunajaisuudesta, niin kyllähän tällainen musiikki sopii täydellisesti melkein tilanteeseen kuin tilanteeseen.  Täydellinen tunnelmanluoja, rauhoittaja, jopa ylevöittäjä. Sellainen on tämä levy. Toisaalta voisin kuunnella esimerkiksi The Christiansin (kuka muistaa?) tunnelmallista 80-luvun soulahtavaa poppia, joka toisi paljon suuremmat kicksit. Mutta haluan antaa Leonille mahdollisuuden ja kuunnella levyä vielä lisää. 

Ivy toka puoliskon lopulla yllättää koukkuisalla rakenteellaan. Lyriikassa Leon seikkailee lapsuuden tunnelmissa, edelleen herkällä tatsilla ja painavilla sanoilla:

Put on mother's makeup
Heels on you, you were too young
Tryin' on every perfume
True love when I look at you
Cried for me when I did wrong
Lied for me when the truth hurt
Head on your shoulder, I'm renewed
True love when I look at you 

God Loves Everyone tuntuu liiankin itsestään selvältä sanomaltaan ja myös levyn lopetuskappaleena. Mutta biisissä on hieno, vähän lohduton tunnelma ja siitä tulee hyvällä tavalla mieleen Stevie Wonder. Ennen kaikkea Leon repii itsensä ulos täydellisen lauluäänensä turvakehikosta ja saa ilmaisuunsa enemmän tunnistettavaa vereslihaa.

Ihan vielä en ole laittamassa ostamaani vinyyliä eteenpäin, vaikka se arviossani keikkuu nippa nappa kolmen tähden yläpuolella. Ehkä aika ja lisäkuuntelu tekee tehtävänsä tai levy unohtuu nopeasti kiireisen arjen alle. Tämän aika näyttää.

Arppa - Muovipussi kummittelee

Viime kesän keikoilla Arppa bändeineen esitti taajaan uutta puhelaulunomaista kappaletta, yksinkertaiselta kuulostavaa lallatusta, jonka olisi luullut syntyneen improvisaationa esiintymishetken aikana. Tämä toistoihin luottava biisi nosti hymynkareen suupieleen ja toiveen: toivottavasti kappale ei mene jatkoon? No meni se ja siitä tuli uuden, juuri ilmestyneen Muovipussi kummittelee (24) albumin nimikappale.

Arppa on julkaissut viimeisen neljän vuoden aikana koko tähänastisen levytetyn tuotannon, esikoisalbumin Laavalamppuja (20), hitikkäämmän Kinovalon Alla (21), sekä arvostelu- ja yleisömenestyksen, aidosti kovan albumin: Valeria (23). Tämän albumin jälkeen Arppa ja bändinsä ovat olleet lähes koko ajan kiertueella. Mietin vaan, että missä vaiheessa he ovat kerenneet laittaa uuden albumin narulle? No ovat sen kerenneet tehdä, mutta nyt nouseekin kysymys, että olisiko levylle pitänyt antaa kypsyttelyaikaa? Toisaalta minulla on suuret sympatiat näin luovan ja taiteelleen omistautuneet bändin meiningistä, että tehdään uusi levy joka vuosi ankaran kiertämisen ohessa, vähän kuin Eput, Popeda, Julietit, Juice ym.tekivät 80-luvulla. 

Keväällä ja kesällä ilmestyneet levyn pilottisinkut: Kavereita, Hilma ja Kerran Turussa, ovat kuukausien saatossa osoittautuneet varsin oivallisiksi kappaleiksi, voisin jopa kutsua niitä Arpan tuotannon kärkibiiseiksi. Kavereita Hilman falsetinomainen vokaalinosto biisin alussa ja väleissä kohottavat tämän lyriikaltaankin ehjän kappaleen levyn kärkikastiin. Kerran Turussa on myös hieno kappale, jossa on aitoa tunnelmaa, hienoa kansanmusiikinomaista valssaamista. Pieni suuri lyriikka tässäkin, josta osumia löytyy: "Noin vain yritän kävellä pienenpienestä neulansilmästä".

Jätin vielä vinyylin ostamatta ja olen ottanut uuteen Arppaan tuntumaa suoratoiston kautta. Yhdeksän biisin ja 27 minuutin kokonaisuus vahvistaa ajatusta, että nyt on pitänyt vaan saada levy kasaan ja ulos, vielä tämän vuoden aikana. Aloituskappale Hyvä päivä kellottaa ajan 1.41. Pidän kappaletta vähän referenssinomaisena introna aiheeseen, en paljon muuna. Johtotähden olen kuullut myös pari kertaa keikalla. Sananmukaisesti johtotähdestä, eli Mersusta kertova kappale on kelvollinen ja uskoisin siinä olevan vielä kasvuvaraa. 

Nimikappaleessa on niin iso pokka, että sitä ei voi kuin kunnioittaa. 2.31 on biisin mitta ja se pitää sisällään enimmäkseen yksiäänistä puhelaulutoistoa ja todella sähäkän kitarasoolon. Hymyilyttää, mutta tämä on samanaikaisesti jotain uskaliasta ja erilaista, mitä moni muu tekee tänä päivänä. Vasenta kaistaa muistuttaa jotain Jukka Nousiaisen kappaletta, mutta en saa päähän mitä? Jossain vanhemmassa kappaleessaan Arppa mainitseekin, että esikuvina on Litku ja molemmat Jukat. Veikkaan, että Nousiainen on toinen näistä.

Missä sä oot on hyväntuulinen ja tarttuva biisi, jossa on tuttua Arppa-charmia. Hyvin soitettu, hyvin hengittävä biisi, jossa on paljon herkullisia soitannollisia yksityiskohtia. Ehdottomasti albumin kärkikastia. Levyn päättää sen pisin kappale: Hannu. Yli viiden minuutin mittaan ehtivää kappaletta olen kuullut myös useasti keikoilla. Luulen, että biisillä on jokin Arpan ja hänen faniensa välinen syntytarina, niin, että kappaletta on rakennettu yhdessä keikoilla. Korjatkaa jos olen väärässä? Joka tapauksessa levytetty versio Hannusta on yllättävän toimiva. Kappale luikertelee hitaalla kompilla eteenpäin ja luo jännän tunnelman. Mieleen tulee amerikkalainen desert-rockbändi Giant Sand. Hieno onnistuminen.

En ole lukenut vielä yhtään arvioita Muovipussi kummittelee (24) levystä. Ehkä sellaista ei ole vielä tullut. Jengi on joko pähkinöinä tai Arppa palautetaan maan pinnalle, että levy olisi vaatinut lisäaikaa syntyäkseen. Vaan onko se sittenkin täydellinen tällaisenaan? Sitä en osaa vielä itse arvioida, mutta on tää karkeasti arvioiden ainakin sellainen kolmen ja puolen tähden levy. Kasvaako se kuuntelussa? Sen aika näyttää. Toisaalta miksi ei saisi tehdä kolmen ja puolen tähden levyjä? Entisaikaan levyt pistettiin kasaan vähemmistäkin aineksista. Kun tälläkin levyllä on oman arvioni mukaan 4-5 erinomaista kappaletta, niin kyllä sen perustan päälle uskaltaa laittaa vähän kevyempiäkin vetoja. Ei kaiken tarvitse aina olla niin täydellistä. Sen Arppa bändeineen osoittaa, vaikka soitto ja hengittävä tuotanto ovatkin ajoittain hyvin täydellisen kuuloista.