tiistai 3. lokakuuta 2023

Kivet vierivät väistämättä korviimme. Osa.1

Olenko kirjoittanut noin sata kertaa googlen hakukenttään: "Rolling Stones new album"? En ole kirjoittanut sataa kertaa, vaan olen kirjoittanut tuhat kertaa, enemmänkin. Useita kertoja päivässä. Kirjoitinko jo edellisenä vuonna? Kyllä kirjoitin ja etenkin sitä edellisenä vuonna ja sitä edellisenä ja...etc.

Hyvin voimakkaasti etsin infoa Rollareiden uudesta levystä 2010-luvun alkupuolella, kun edellisestä Bigger Bang (05) platasta oli kulunut jo melko tovi. Kirjoitin niin paljon, että minun oli kuviteltava seuraava Rollarilevy ja kirjoitettava siitä levyarvio. Levyn nimi oli: Impossible Mission ja ilmestymisvuosi 2015. Tässä bloggaukseni levystä:

http://homesickhounds.blogspot.com/2014/08/stones-dont-fail-me-now.html

Vihdoin odotukseni on palkittu ja uusi, ihka oikea Rollarilevy Hackney Diamonds (23) julkaistaan vajaan kolmen viikon päästä. Albumin nimi, Hackney Diamonds, " on vanha Itä-Lontoon slangilause rikkoutuneelle lasille. Erityisesti se viittaa lasinsirpaleisiin, jotka ovat jääneet rikkinäisistä auton ikkunoista ja näyteikkunoista ryöstön seurauksena." (Why is the new Rolling Stones album called Hackney Diamonds? | Evening Standard)

Albumin pilottisinkku Angry julkaistiin jokunen viikko sitten ja toinen styge, gospel-vaikutteinen Sweet Sounds of Heaven viime torstaina. Otetaan biisit pieneen analyysiin:


Angry. 3.46. (Jagger-Richards-Watt)

Vaikka Mick Jagger toisin väittää tuoreessa Hesarin haastattelussa, niin kyllä vaan hänen ääntään on lievästi autotunetettu tällä kappaleella. Muuten biisiä voi pitää Jaggerin lauluilmaisun voimanosoituksena, kuinka hyvin 80-vuotiaalta mieheltä löytyy keuhkoja ja artikulaation tarkkuutta. Kappale kuulostaa erittäin Rolling Stonesilta, mutta silti enemmän Jaggerin soolobiisiltä, jota Rollarit säestää (elossa olevat rollarit siis)? Kappaleesta kuulee heti, että yksi on poissa, nimittäin rumpali Charlie Watts. Edesmenneen kannuttajan hienovaraista svengiä tulee välittömästi ikävä. Korvaava rumpali Steve Jordan on Charlien valitsema jatkaja ja saavuttanut kannuksensa muun muassa mainioilla Keef Richardsin soololevyillä. Eli hän on se ainut ja oikea jatkaja, mutta silti, jotain puuttuu, se tunne, se fiilis, se keinunta, bääh, i miss Charlie!

Ei Angry silti huono kappale ole. Toki se tuo muistumia monesta monesta rollaribiisistä, kuten Start Me Up:sta ja Undercover (83) albumin kätketyltä helmeltä: It Must Be Hell-biisistä. Angryn musiikkivideo lainailee estotta juuri tuon aikakauden rollariestetiikkaa, jossa auton konepellillä vähäisissä hepenissä keimaileva nainen ohittaa isoja Stones-mainostauluja, jotka luovat (tietoisen) mielleyhtymän juurikin tuonne kasarin alkuun. Undercover-albumilla ja kasarilla yleensäkin Charlien rummut eivät sutineet pelkästään keinuvassa rollarijazzsvingissä, esim. tuon albumin hittisinkku Undercover (Of The Night) tykittää aika epä-Charliemaisesti menemään.

Angryn paikantaisin juuri tuonne kasarin puolivälin ihan hyväksi albumiraidaksi. ei klassikko, mutta ei mitenkään häpeää herättävä kappale. Yhdessä tunnetuimmassa rollarifoorumissa (iorr.org) pohditaan ja väitellään kovasti kimallekaksikon (vrt.Glimmer Twins =  Jaggerin ja Richardsin tuottajanimet) panosta tällä kappaleella ja yleensä koko Rollarihistorian aikana. Monet eivät varmaan tiedä, että Mick Jagger on tehnyt suurimman osan tulevan levyn kappaleista...ja oikeastaan ollut kautta historian se tuotteliaampi osapuoli, paitsi bändin uran alkuvaiheessa jolloin biisintekopuntit meni enemmän tasan. Keith on enemmän muusikko ja ehkä myös makutuomari, joka osaa karsia ja jalostaa Mickin ideoita. Tosin kaikki levylle päätyneet Rollari.-klassikot eivät ole aina tarvinneet Keithin apua, esimerkiksi Sticky Fingersin (71) päättävä eeppinen Moonlight Mile on pelkästään Jaggerin käsialaa, eikä Keith soita tuolla kappaleella laisinkaan. 

Angryn riffiä pidetään Jaggerin kehittämänä (pöllimänä) ja tietty sanoitus on myös jaggerin käsialaa. Joissain yhteyksissä on nostettu esille Keithin ja Ronnien hienot kitaralicksit biisin loppupuolella. Kyllä ne siellä kuuluvat, mutta jotenkin olisin kaivannut vielä enemmän Keefin ja Ronnien läsnäoloa tähän biisiin. 

Arvosana: 7+/10



Sweet Sounds Of Heaven. 7.22. (Jagger-Richards)

Alkuun pidin kappaletta pelkästään täydellisenä silmänkääntötemppuna, kuinka helposti Rollarifanit saatiin samaan vanhaan retkuun, että nytpä vasta klassikkoa pukkaa. Kun mukana on Stevie Wonder pianossa ja Lady Gaga vokaloimassa Mickin kanssa, niin eihän siinä voi epäonnistua, kun tällaiset tekijät ovat mukana. Nyt sanon ikävästi: Sweet Sounds Of Heaven kuulostaa keskiverrolta Mick Jaggerin soolobiisiltä. Sävelmähän ei tuo mitään uutta, ihan kuin Jagger ois päättänyt, että minäpäs laulan vähän gospelia ja se vois mennä vaikka näin. Heti ensi kuulemalta kappale oli tyrmistyttävä pettymys. Ja eniten olin tyrmistynyt siitä, kun en löytänyt netistä yhtään poikkipuolista sanaa, kaikki (no ne fanifoorumit ja esiin nostetut juutuubikommentit) pitivät kappaletta erinomaisena, parhaana sitten 70-luvun isojen Stonesballadien. Mitä ihmettä? Tekoälykö nämä kommentit sanelee vai mikä lie? 

Kappaleestahan on kaksi versiota, viisiminuuttinen ja seitsemänminuuttinen. Alkuun kuuntelin tuon lyhkäisemmän ja se ei pudonnut, mutta pitemmässä versiossa Jagger ja Lady Gaga vetävät loppuun mainion vokaalibattlen, jossa Sir Jaggerkin pääsee pari kertaa naukaisemaan kuin nuori poika. Plussat autenttisuudesta, kuulostaa juuri siltä, että kappale on enimmäkseen äänitetty yhdellä otolla. Mutta kappale on varsin keskinkertainen, siitä puuttuu se rollarius, johon olen tottunut. Niin, menisikö tämä läpi ihmiselle, joka ei ole koskaan kuunnellut rollareita?

Sweet Sounds Of Heaven on parantunut kuuntelussa hieman, mutta pidän sitä jopa heikompana kuin pilottisinkku Angrya. Veikkaan, että kappale ei olisi ollut oleellisesti parempi, vaikka itse Charlie Watts olisi ollut rummuissa. Ehkä se olisi tehnyt kappaleesta enemmän rollarimaisen, mutta, kuten sanoin, tää on vähän liikaa soolo-Jaggeria. Pudotan ajattelemastani kuusplussasta sen plussan pois, Valitettava pettymys. Toivon sydämestäni, että kappale vielä kasvaa lisäkuuntelujen myötä täyteen kukkaansa.

Arvosana: 6/10.




Hackney Diamondsin (23) julkaisuun on vielä jokunen viikko aikaa. Odotan levyä edelleen kuumeisesti, vaikka nämä etukäteistsipaleet eivät siis täysin vakuuttaneet. Tulevalla levyllä on kaksi kappaletta joissa Charlie Watts on rummuissa ja yksi jossa on koko alkuperäinen kvartetti: Mick, Keef, Charlie ja Bill Wyman. Ympyrä tosiaankin sulkeutuu. Tulevan levyn lopetuskappale on Muddy Watersin Rolling Stone Blues, jossa Mick ja Keith ovat nokikkain, vastassa vain kitara ja laulu, kappale on myös äänitetty vain parilla otolla. Idea oli tuottaja Andrew Wattin. Tämä nuoren ja kuuman tuottajan vyöstä löytyy monia supertähtiä, kuten erinomainen Iggy Popin Every Loser (23) ja Paul Mccartneyn viimeisimmät soolotyöt. 

Nuori tuottaja Andrew Watt on saanut krediitit muutamaan tulevan levyn kappaleeseen, joka on iso kädenosoitus Jaggerilta ja Richardsilta. Vertailuna voi sanoa, että Rollari-kitaristi Mick Taylor ei saanut biisintekokrediittiä yhteenkään 70-luvun tsipaleeseen, vaikka useat tuon ajan klassikot ovat Mick Taylorin kitaran kautta täyteen kukkaan puhkeavia, esimerkkinä eeppinen balladi Time Waits For No One, joka on todennäköisesti Taylorin sävelmä. Kyseinen kappale on myös suurimpia henkilökohtaisia Stones-suosikkeja. Tähän 70-luvun utuiseen ja kaihoisaan on vaikea enää päästä...eikä pidäkään päästä.

Vaan mitä on Stones tänä päivänä? Se on jatkokertomus, se on huikea selviytysmistarina, se on fysikaalisten lakien venyttämistä äärimmilleen. Selkeästi 60-vuotta rokin tähtikartalla ei riitä näille ruttuisille papparaisille. Jagger on lupaillut jo seuraajaa Hackey Diamondsille, kaksi kolmasosaa matskusta on kuulemma jo kasassa. Kyllä. Stones-faneilla on nyt kissanpäivät. Ja kyllä. Uskon, että Hackey Diamonds (23) on odottamisen arvoinen. Sen täytyy olla...Time waits for no one an dit won't wait for me...






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti