torstai 20. huhtikuuta 2023

The Waterboys - Kulttuuritalo. Helsinki. 19.4.2023

On keskiviikkoilta ja tunnollinen työläinen jäisi kotiin suorittamaan arjen velvollisuuksiaan. Mutta tälläisen rokkiin kallellaan olevan nuuskamuikkuisen tie kävi kuitenkin rokkikeikalle Helsingin Kulttuuritalolle. Hyvä, että kävi. Vaikka nipistinkin leijonanosan yöunistani, niin vastapainoksi sain hyvää rokkienergiaa, jolla jaksetaan taas viikkoja eteenpäin.

Mike Scottin luotsaamaa Waterboysia en ole aiemmin nähnyt elävänä. Edellisen ja ainoan kerran bändi on vieraillut Suomessa vuonna 1989. Tuosta Turun Ruisrockin keikasta Mike Scottilla olikin varastossa makoisa tarina keikan jatkoista, jotka johtivat monien käänteiden jälkeen suomalaiseen yöklubiin joka oli täynnä alastomia ihmisiä. Loppujen lopuksi tämä paikka paljastui saunaksi.

Keikka alkoi parin vuoden takaisen Where The Action Is (19) albumin nimikappaleella. Tuota terhakkaa aloitusta seurasi Dream harder (93) levyn väkevä Glastonbury Song. Sen sijaan How Long Will I Love You oli taas toinen ysäripoiminta, siivu akustisvoittoiselta Room To Roamilta (90) jolta olisi voinut kuulla enemmänkin biisejä. Kaikkinensa tämä Waterboysin herkempi osasto oli tällä keikalla vähemmistössä. 

Kulttuuritalolla Scottin tukena toimi mainio bändi. Mike Scott on bändin ainoa alkuperäisjäsen. Vuosien varrella moneen otteeseen vaihtuneen kokoonpanon nykyversio oli kyllä mainio. Huomio kiinnittyi etenkin toiseen urkuriin, joka soitti ajoittain sellaista pianon ja kitaran näköistä laitetta. Tämä valkohapsinen kaveri liikehti varsin villisti sekä lavalla, että urkujensa takana. Maestro Scott soitti itse kitaraa ja varsin mainiosti. Bändin dynamiikka toimi erinomaisesti ja useat kappaleet venyivät levytysversiota pidemmiksi, keskinäisen svengin juhlaksi.

En välttämättä odottanut näin väkevää keikkaa. Mike Scottin ilmaisussa ei ollut minkäänlaista epäröintiä. Laulut tulivat ulos vahvan preesensin saattelemana. Vuosikymmenien rutiini oli hionut Scottin lavailmaisun sataprosenttisen varmaksi. Heikkoja esityksiä en löytänyt keikalta, ehkä Glastonbury Songissa oli jotain epävireisyyttä, joka korjaantui biisin loppuun mennessä. 

Huippukohtia löytyi useita, kuten Scottin noustessa pianon ääreen ja vapauttaessa vanhan klassikkonsa Girl Called Johnnyn. Tätä seurasi hitaasti kasvanut, suorastaan eeppiseksi yltynyt This Is The Sea, jonka sanoma tuli läpi, vaikka lyriikan kaikkia kohtia en kuullutkaan. Kerta kaikkiaan väkevä esitys.

Nashville, Tennessee oli yllättävä, mutta nautittava veto Out Of All This Blue (17) tupla-albumilta. Kappaletta edelsi mainio tarina siitä, kuinka Scott oli tutustunut tähän valkohapsiseen urkuriin yhteisellä automatkalla, jossa puheeksi oli tullut musiikilliset mieltymykset. Urkuri ei suinkaan pitänyt Springsteenistä tai Dylanista, huulilta tuli vain yksi sana: Kiss!

Waterboysin keikka oli jaettu kahteen settiin. Molemmat setit olivat reilun tunnin mittaisia. Ensimmäisen setin loppupuolella kuultiin Scottin soololevyltä löytyvä Edinburgh Castle ja jälleen erittäin väkevä esitys This Is The Sean (85) yhdestä avainraidasta The Pan Within. Scottin epämääräinen Pan-jumalan palvonta aikoinaan alkoi tämän kappaleen myötä. Jatko-osa löytyi Dream Harderin (93) sisarbiisistä Return Of The Pan. Kyse on jonkinlaisesta antautumisesta elämän ja hengen nautinnoille. Sitä antautumiseen kehottamista löytyi koko keikan mittakaavassa varsin paljon. Jokin spirituaalinen ydin liittyy juuri tähän. Antaudu elämälle, sen hengelliselle osiolle, joka ei ole välttämättä uskonnollista, mutta auttaa sinua löytämään itsensä. Nojjoo, musiikki itsessään oli sen verran väkevää, että se kyllä johdatti meidät monenmoisien elämäntotuuksien äärelle.

Jotta kerkesin kuulla toisenkin setin kokonaan, jouduin lykkäämään tunnilla junan lähtöaikaa takas Lempäälään. Tästäkin huolimatta vihoviimeinen kappale, legendaarinen The Whole Of The Moon jäi kuulematta. Tämä Scottin tunnetuin kappale joka myös tavallaan määrittelee koko bändin ja on ollut vuosikymmeniä myös omassa aivolohkossani pyörinyt elämisen ja ihmissuhteiden tiivistelmä: I saw the crescent, you saw the whole of the moon.

Kulttuuritalo oli myyty vain puolilleen ja se ehkä ei innosta bändiä tulemaan Suomeen uudelleen. Kuulopuheiden mukaan keikkaa oli mainostettu varsin huonosti. Minkäänlaista etukäteishehkutusta keikasta en löytänyt edes bändin omilta face-sivuilta. Harmi, sillä kyseessä oli kirkkaasti paras ulkomaan keikka vuosikausiin jossa olen ollut. Mielestäni bändiä on hankalahko markkinoida ihmisille. Sanoisin, että menkää, kokeilkaa ja kuunnelkaa. Tämä pari vuotta sitten koostamani soittolista voisi olla mahdollinen käyntikortti The Waterboysin musiikkiin: 




2 kommenttia:

  1. Törkeä volataso 115 dB huipussaan pilasi kuuntelua, vaikka korvatulpat.

    VastaaPoista
  2. Se oli totta. Vola oli turhan kovalla. Tuli mieleen Iggy Popin Kultsan keikka 1994, jonka jälkeen toinen korvani soi monta päivää

    VastaaPoista