James Taylor - Walking Man

Levy joka on tehty sellaisessa ja ajassa olosuhteissa, että se on tässä ajassa jo puhdasta illuusiota, osa mytologista hippisaagaa. 70-luvun alun kaunein ja kirkasäänisin laulaja-lauluntekijä James Taylor on edustanut minulle enimmäkseen hämmentävää mitäänsanomattomuutta. Kaikki toimii ja on tavallaan oikein, mutta mikään ei niinku oikein kolahda. Mikä tässä musassa oikein mättää? Näin on käynyt useiden James Taylor levyjen kanssa, aina Sweet Baby Jamesista(70), Mud Slim and the Blue Horizonin(71) kautta 80-luvun väkevään "paluualbumiin" That's Why I'm Here(85).

Walking Man(74), viides levy Taylorin ei niin kovin runsaassa back-kataloogissa oli minulle ennalta tuntematon. Ostin sen taannoiselta Tukholman reissulta parilla eurolla. Todennäköisesti kyseessä on Taylorin uran heikoimpia tekeleitä, ei ihan klassikoihin verrattava, sellainen ihan kelpo välityö. Itseasiassa vasta tämä levy avasi hellävaroen rintakehäni raskasta luukkua ja kuiski sinne ajattelevan 70-luvun hahmon oivallisia säkeitä:

Moving in silent desperation, keeping eye on the holy land
A Hypothetical destination, Say, who is that walking man

Kappaleet eivät ole niin kulmattomia ja ympäripyöreitä kun olen tottunut Taylorin tuotannossa...tai eivät ne taida olla varhaisemmassakaan tuotannossa, kun lauluja olisi vaan jaksanut kuunnella. Lauluissa on hienovaraista herkkyyttä ja ne eroavat riittävästi toisistaan. Aloituskappale Walking Man päivittää oman tiensä kulkija - teemaa(45 vuotta sitten), ovela Migration vaihtaa teeman maailmanlaajuisemmaksi, Let It Fall Down on varsin tarttuva kappale ja Me and Me Guitar rokkailee irtonaisesti, hyvät taustamuusikot pikkailevat kitarastaan ja koskettimistaan autiomaan kokoisia sointuja ja vingahduksia.

Sitä miettii mikä on tällaisen ihan kivan 70-luvun levyn merkitys tänä päivänä? Kun se pyörii ansiokkaasti vieraan maan alekaukaloissa, eikä sitä ole kukaan 20-30 vuoteen sieltä huolinut ennen kuin tämä setämies Lempäälästä kaappasi levyn kainaloon. Yritänkö nyt vähän väkinäisesti väittää, että tässä on sittenkin varsin oiva levy, kuuntelemisen arvoinen, jopa ystävä? Mutta sanohan käsi sydämellä, että kuinka hyvä levy on kyseessä? 3+, ehkä 3½. Haalea ja kädenlämpöinen ei kuulosta kehulta, mutta levy osuu täydellisesti voipuneen kesämiehen ponnettomaan olotilaan, lohduttaa, kohottaa, ei pakota liikaa, kertoo kuinka kaikki voi mennä rennosti eteenpäin kun sulkee silmänsä ja laskee selkänojan taakse, vaan ei ihan taakse.

Eikä sillä loppujen lopuksi ole väliä monenko tähden levy on kyseessä jos se tarjoaa hetken jos toisenkin jotain kohottavaa, merkityksellistä tunnelmaa, että pääsee arjen harmaan kerroksen yläpuolelle, tuntee saavansa jotain elähdyttävää, että elämän merkitys tulee liki hetkellisesti tämän levyn kautta, että se peilaa tätä hetkeä 44 vuoden päästä levyn julkaisuhetkestä. Niin, eikö silloin ole kyse ajattomasta musiikista?