sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Värillä on väliä - tunnelmia muovin jättömaalta


Tuo ihanainen Svart Records on viime vuosina sekä tarjonnut uskomattomia levyherkkuja, että tehnyt suurta lovea meidän uskollisten vinyylinhiplaajien lompakkoon. Vanhoja suomalaisia rokin klassikoita on julkaistu taajaan vinyyliformaatissa, usein avattavilla kansilla ja joskus jopa kera bonuskappalein. Yksi erikoisuus Svartin julkaisuissa ovat värilliset vinyylit, varsinaisen lätyn rinnalla on ilmestynyt myös värillinen versio. Painomäärät näissä värivinyyleissä ovat pyörineet 200-400 pyöryläisessä. Alkuun naurahdin tällaiselle vaihtoehdolle ja sujautin levylaukkuuni aina mustan pvc-kiekon.

Leevi and The Leavingsin kataloogin tullessa julkaisun kohteeksi, huomasin himoitsevani nimenomaan vihreää Häntä Koipien välissä(88) levyn uusintaprässiä. Svartin väriversiot ovat vain euron kalliimpia kuin normaalit. Näin ollen sijoitus ei tunnu lainkaan pahalta. Laittaessani vihreän kiekon soittimeen huomasin myös ajattelevani, että soiko väriversio jotenkin huonommin? Savon Sanomissa pari vuotta sitten sanottiin näin: "Tutkimuksissa on havaittu, että värillisissä vinyyleissä ei ole yhtä hyvä äänenlaatu kuin perinteisissä mustissa. Se liittyy vinyyliseokseen. Alkuperäisen mustan vinyylin seoksesta syntyy vähiten taustakohinaa, ja neula liukuu sen päällä kaikkein puhtaimmin. Erot ovat hienovaraisia, eikä niitä välttämättä havaitse." (Savon Sanomat 3.8.2015)

Oli eroja tai ei, niin levyhyllystäni löytyy useita muitakin värillisiä levyjä. Ensimmäinen omistamani värillinen levy oli Grateful Deadin valkoinen Mars Hotel(74). Nyt levyä kuunnellessa on todella vaikea erottaa laadullisia heikkouksia suuntaan jos toisenkaan. Svart recordsin vinyylien soundia pidän kelvollisena, se on jopa osin parempi kuin 70-luvun useat aika tunkkaiselta kuulostavat Love Recordsin alkuperäisversiot. Esimerkiksi Dave Lindholmin Musiikkia(74) kuulostaa paremmalta Svartin prässinä kuin originaalina Loven versiona. Kaiken lisäksi kyseessä on kiva luumunvärinen vinsky. Niin, laatukeskustelua on turha tästä jatkaa, yleensäkin vinyylin soundin perustelu on pitkälti tunnepohjainen, sen myönnän itsekin.

Vinyylilevyjen myyntikäyrä on ollut viime vuoden nousussa. Sen huomaa siitä, että levykaupoissa nuohoaa myös aika paljon itseäni nuorempia ja ketterämpiä levynkerääjiä, jotka napsivat herkut edestäni. Perjantai-iltapäivänä levykauppa AX:ssa on usein kunnon pöhinä päällä, elintasonsa vakiinnuttaneet setämiehet lataavat uskomattomia määrät muovia levykasseihinsa. Uusintaprässit värillisine vinyyleineen vain kasvattavat tätä aikuisen miehen levykiimaa.

Myös ulkomaan eläviltä tulee paljon värillistä lättystä, esimerkiksi viime viikolla postiluukusta kolahtanut Bruce Springsteen kokoelma Chapter & Verse(16) on kivasti petsatun puun värinen. Myös Todd Rundgrenin uusin White Knight(17) levy on pinnaltaan täynnä mustan ja valkoisen laikkua. Oli väriä tai ei, niin tärkeintä on että sieltä pvc-raitojen välistä purkautuu ilmoille hyvää musiikkia. Onhan näin? Onhan Tauno? Ainakin tämä Todd Rundgrenin uutukainen on varsin vahvaa viihdesoulia:





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti