Nolosti totean, sen teille myönnän, minä uukakkosta taas diggailen

Olen aikaisemminkin kirjoittanut tähän blogiin U2:sta. Kirjoituksen sävy on ollut aina, että vieläkö ne voisivat olla rock, olisiko uskottavuutta hieman jäljellä, olisiko tapahtunut ihmeellinen uudelleensyntymä? Achtung Babysta(91) on jo iäisyys, tuosta bändin uran ylittämättömästä mestariteoksesta. Onhan se niin, että rokkarit tekevät parhaat levynsä ennen kuin mittariin tulee 30v. Nojoo, tähän ei enää täysin uskota. Rock kirjoittaa historiaansa koko ajan uudestaan. Ainakin nyt Bowien ja Leonardin viimeiset levyt tuntuvat elämää suuremmilta merkkiteoksilta...niin, ovathan ne sitä. Vanhenemisen ja kuolevaisuuden statementteja.

U2:sen pojat olivat kolmekymppisiä kun Achtung Baby ilmestyi. Mitä sitten tapahtui? Zooropa (93) oli vielä laadukas tekele, jopa askel Achtungista eteenpäin, jos biisimateriaali olisi kestänyt koko levyn mitan. Original Soundtracks(95) Brian Enon kera oli onnistunut välityö. Pop (97) oli möhkäle, liian pitkään elintason uunissa kypsytetty pulla. Sisällä paljon hyviä biisejä, mutta myös megalomaanisen tuotannon puuduttavaa ponnettomuutta. All That You Can't Leave Behind(00) oli monien mielestä raikas paluu vanhaan hyvään uukakkos-sointiin, myös minun mielestä. Tasapainoinen ja biisimateriaaliltaan vahva, mutta ei tuonut mitään lisäarvoa bändin uraan.

How The Dismantle Atomic Bomb(04) oli lopun alkua. Omasta mielestäni hämmästyttävän intohimoton levy vaikka kaikki levyssä yrittää toisin väittää. On koskettavia kappaleita omalle isälle ja juuri hirttäytyneelle Inxs-solisti Michael Hutchencelle, on myös megahitti Vertigo, joka päätti olla megahitti ennen kuin kukaan kerkesi estämään vahinkoa. Paska biisi, minun mielestä. No Line On The Horizon (09) on hetkellinen piristyminen, kiinnostavia biisejä ja toteutuksia. Esimerkiksi Moment of Surrender, Breathe, Cedars of Lebanon, ovat mielestäni klassikkotsipaleita.

Songs of Innocence(14) oli varsinainen murheenkryyni. Ensinnäkin levyä lupailtiin jo vuoden 2009 loppuun työnimellä: Songs of Ascent. Tuota levyä ei koskaan tullut ja se joka tuli, oli puhkiviilattu tekele, jossa ei ollut enää oikein mitään. Periaatteessa ihan hyviä biisejä, kuten Miracle, Every Breaking Wave, California ja Song for Someone, mutta tämä levy ei vaan hengitä millään tavalla. Tai kaikki on vaan aivan liian valmista ja moneen kertaan kierrätettyä. Piste iin päälle oli tietenkin se, että levy diilattiin kysymättä kaikkiin Applen koneisiin. Se ei ihan kaikkia miellyttänyt. Juuri äsken yritin kuunnella kyseistä levyä, olen useasti antanut levylle aina uuden mahdollisuuden. Vaan ei vieläkään, levy on yksinkertaisesti tyhjää täynnä.

Nyt ollaan taas uuden levyn kynnyksellä, edellisen sisarteos, nerokkaasti(heh heh) nimetty Songs of Experience(17) julkaistaan vielä tämän vuoden puolella. Tämän pitäisi olla jo virallista. Myös tämän levyn piti tulla aikalailla heti edellisen perään, mutta kolme vuottahan tässä meni. U2:sen ja etenkin Bonon taktiikka on koukuttaa fanit odotuksen tunteeseen kertomalla, että seuraava levy on jo melkein valmis, vaikka oikeasti ollaan vasta aihiotasolla. Itse olen mennyt tähän lankaan useamman kerran.

Uukakkosen esiin nostaminen aina uudestaan ja uudestaan on huono merkki, pahimman luokan Nostradamuksen ennustus pysyvästä latteuden tilasta. Ehkä lopullinen naula arkkuun kaikenlaiselle musajournalismia sivuavalle kirjoittelulle. Eikö todellakaan ole mitään raikkaampaa aihetta, kuin edelleen nahkaan ja aurinkolaseihin pukeutuneiden elintasoirkkujen diggailu. Ei hyvä. Maailmassa on varmasti relevanttia ja kiinnostavampaa musaa kuin U2. Myönnän, että näin on. Mutta yhä edelleen, ruuhkaisena syyskuun viimeisenä keskiviikkona, kun lasten kanssa leikimme samalla eläinarvoitusleikkiä, päätän kuunnella U2:sen uuden kappaleen, kevyn, hitikkään, niin ennalta-arvattavan: You're The Best Thing About Me. Ja kun tyttäreni uppoutuu kuuntelemaan paskaksi haukkumani Songs of Innocence(14) albumin koskettavaa (todettua/kerrottua) kappaletta: Iris (Hold Me Close), Bonon edesmenneelle äidille tehtyä siivua. Jotain vastustuksestani murtuu, jälleen kerran. Hemmetti pojat, sen teitte taas, liikutatte minua ja tytärtäni sekä liikutte noin nuorekkaana New Yorkin kaduilla, aivan kuin Amerikassa olisi tänä päivänä kepeä tunnelma. Annan anteeksi teidän paskat levynne ja toivon edelleen ihmettä tapahtuvaksi, että se seuraava levy olisi...