Levynkerääjän tunnustuksia

Olen levynkerääjänä saavuttanut taas kyllääntymispisteen, eli levyjä pursuilee ulos ovista ja ikkunoista, levymaterian paljous estää nautintoa, liian monta lättystä siellä sun täällä ovat huomiota vailla, kärsivällistä ja ajan kanssa tapahtuvaa kuunteluelämystä.

Ulospäin tilanne voi näyttää viattomalta. Kodin seinän levyinen levyhylly ei rönsyile vaan pitelee liimalaudan reunat rutisten hengitystään, että vieläkö tänne joku kehtaa tunkeutua? Minne ne levyt sitten kulkeutuvat, jos niitä salakavalasti netistä tilailen ja kirppareilta kotiin haalailen. Minäpä kerron. Komerojen ns. sallitut hyllyt ovat myös ääriään myöten täynnä, pikkaisen olen joutunut tinkimään omista vaatehyllyistäni, toivottavasti tämä ei näy ulospäin räjähtäneenä outlookkina. Mutta mitä paskempi levy, niin sen tie vie ulkovarastoon. Kestokassi ja sanomalehtipaperivuoraus estää nahistumiset. Tällaisia kasseja löytyy jo ulkovarastosta joitakin.

Ongelmia on edelleen. Pyöritän noin 300 sadan kirpparilevyn varastoa. Varasto luonnollisesti vähenee myyntikertojen kautta, mutta kerkeävät sormeni hiplaavat nopsaan kirppareilla levyjen selkiä ja Discogsin vakimyyjän listaa. Levyjä tulee sittenkin vähän enemmän kuin kerkeän niitä myydä eteenpäin. Ennen kaikkea John Mellencampit, Foreignerit, Pat Penatarit ja Simple Mindsit jäävät ikuiselle kiertoradallaan, kirpparilta toiselle, yhä uudestaan, muistona näistä levymyyntikokemuksista hintalappujen ilkeät rääpäleet kansipahvissa, eikä koskaan mene kaupaksi, en nyt ihan 20 sentillä viitsisi myydä. Mietin toisinaan, että mikä on näiden "paskalevyjen" lopullinen kohtalo, jos ne minun mittakaavani mukaan pitävät sisällään ihan hyvää musiikkia. En viitsisi niitä ihan heti Fidalle viedä tai sulattaa uunissa vinyylikulhoiksi. Levyissä näissä, huonoimmissakin, on usein tarina ja merkittävyys. Siihen minä uskon...ja sen takia minä tässä teille(ja itselleni) kirjoitan.

Tässä marraskuun pimeässä illassa olen jälleen kerran päättänyt asettua nettilevynostolakkoon, ei mitään turhaa selailua netissä ainakaan tämän vuoden aikana, eli lakko kestää vuoden loppuun asti. Suosin lakon aikana satunnaisesti kirppareita ja levykauppoja, ainakin uusin Rollari-levy pitää hakea ihan kivijalkalevykaupasta. Nyt on annettava itselle pikkaisen enemmän vapaata muutenkin niukkaan ilta-aikaan. Nyt voisin oikeasti ja ajan kanssa tutustua näihin levyihin...ja ennen kaikkea tehdä kaikkea muuta järkevää ja rentouttavaa.

Niin, jos jotain kiinnostaa tuo Simple Mindsin eeppinen kasarilevy: Street Fighting Years(89), niin sitä löydät melkoisella varmuudella kirppareilta...ja ainakin minulta kaksois-, kolmois-, ellei neloskappalein.

AC/DC - Sähkölataus on vielä rakennuksessa

Itselleni AC/DC edustaa rollareiden musiikillista pikkuveljeä, samanlaista musiikillisen muodon selkeyttä ja tunnistettavuutta.
Täytyy heti kärkeen tunnustaa, että kyseisen aussibändin tuotanto ei ole mitenkään täydellisesti hallussa, omistan levyjä vähän sieltä sun täältä bändin uran varrelta, kaiken kaikkiaan noin kymmenkunta levyä löytyy hyllystä.

Eilen kirpparilta vitosella löytämäni High Voltage(76) pitää sisällään niinkin keskeisiä ac/dc-veisuja kuin TNT, It's a long way to the top ja The Jack. Äkkipureskelun perusteella ja vuosikausien kyseisten hittien pakkosyötön vuoksi levy tarjoa mitään erityislaatuista...paitsi nämä äärettömän kovat biisit. Voisin väittää, että AC/DC löysi tyylinsä heti ensilevyillä ja se ei ole muuttunut missään vaiheessa. Pysyvyys on se juttu, turha muuttaa toimivaa reseptiä. AC/DC:n fanit eivät todellakaan odota mitään tyylimuutosta, vaan samat nakit ja muusi tarjotaan vuodesta toiseen.

Kysymys kuuluu, että voiko samantyyliset levyt olla vuodesta toiseen kiinnostavia ja relevantteja, että jaksammeko oikeasti kuunnella uutta AC/DC:n levyä ja digata siitä aidosti? Haluaisin sanoa, että minä ainakin haluan, mutta en ole varma puhunko totta? Fani on useimmiten lojaali bändillensä ja toivoo, että tietyt asiat tapahtuvat(toistuvat) uusimmalla levyllä. Pitkän linjan Rolling Stones-fanina odotan kieltämättä tuttua ja turvallista juurihoitoa vuodesta toiseen, soulahtavaa, mutta kulmikasta lantion liikettä. AC/DC:n väripaletti ei yllä ihan rollareiden tasolle, mutta oman linjan pitäminen ja tinkimätön soittamisen asenne on aina kunnioitettavaa.

Nyky-AC/DC on enää muutama tai yksi alkuperäinen palanen, johon on liitetty muita paloja bändin lähipiiristä ja fanikerhosta. AC/DC taitaa olla nykyään pelkästään yhtä kuin Angus Young? Ellei Brian Johnson vielä palaa ruoriin ääniongelmista toivuttuaan. Rock or Bust(14) näillä näkymin on jäämässä bändin ylvääksi joutsenlauluksi, niin, odotammeko edes uutta levyä? Minä odotan, mutta Rolling Stonesilta...sinä, ehkä AC/DC:tä. Arvostan aidosti toivettasi.

Lopun ajathan ovat käsillä ja lopun aika on jo toteuttanut tehtäväänsä, rokin suuret nimet kaatuvat yksi toisensa perään. Ajan kuluminen on väistämätöntä. Elämme rokin viimeisiä vuosia, muutama keskeinen dinosarus vielä möyrii taistelukentällä, mutta ei varmasti enää kovin montaa vuotta. Missä kohtaa rokista tuli tällaista sentimentaalista muistelua, jopa puhdasta surua? Tämänhän piti olla nuorukaisten laji. Niin missä ovat ne nuoret ovat rokin kentältä? Tai ehkä aiheellista onkin kysyä: missä minä olen?

Vielä AC/DC:sta, olen sentään diggaillut bändin levyjä tasaisesti uran varrelta. Ensimmäinen omistamani oli yksi bändin huonoimpia: Blow Up Your Video(88). Tosin Heatseeker ja This Means War olivat kovia biisejä ja ovat edelleen. Myös välilevynä pidetty Fly on the Wall(85) löytyy levyhyllystäni sekä oleelliset: Back in Black(80) ja For Those About Rock(81). Brian Johnsonin kausi on hyvin edustettuna, mutta Bon Scottin ajalta löytyy vain em: High Voltage(76) ja tietenkin klassikko: Highway to Hell(79).

Ei silti, jokainen uusi AC/DC-platta on tullut tsekattua jollain tasolla. Ballbreaker(95) oli aikoinaan odotuksen arvoinen. Stiff Upper Lip(00) meni täysin ohi. Black Ice(08) sisälsi joitain hyviä biisejä, mutta oli ehkä vähän liian pitkä. Uusin Rock or Bust(14) on kuulematta, toistaiseksi. Puhuvat, että se olisi hyvä levy. Näin varmaan on, mutta tämä alkuaikojen biisi jos mikään on puhdasta rokkenrollin täydellisyyttä:

Kadonneet Popklassikot - The Christians

The Christians bändin nimenä ei liene maailman mediaseksikkäin tai kiinnostavin. Se luo vahvan mielleyhtymän, että kyseessä uskonnollistaustainen pop-yhtye. Näin ei suinkaan ole, sillä bändin nimi on muodostunut kolmen veljeksen Garyn, Rogerin ja Russellin sukunimestä: Christian.

The Christians vaikutti 80-90-luvun puolivälissä ja julkaisi kolme tasavahvaa albumia: The Christians(87), Colour(90) ja Happy in Hell(92). 2000-luvlla bändi aktivoitui ja julkaisi uusia albumeja, joita en ole kuullut. Yksi menestyneen eka levyn hittibiiseistä oli tämä...hmm, tähän maailmanaikaan sopimaton: Ideal World.



Muistan kuunnelleeni, meinaisin sanoa flopannutta kakkoslevyä: Colour(90), paljon autossani tuona kyseisenä vuonna, mutta levy onkin koristanut brittien albumilistan ykkössijaa ja pitää sisällään megahitin: Words. Enemmän sykähdytti juuri autokortti-ikään päässeen sielua tämä patetiaa ja itsesääliä tihkuva: Man Don't Cry.

Bändin kolmannen albumin Happy in Hellin(92) löytämínen vinyylimuodossa vaati vuosikymmenien etsimisen, kunnes sen löysin muutamalla eurolla paikalliselta kirpputorilta. Näkisin, että kolmannella levyllä palaset asettuivat lopullisesti kohdalleen. Kahta ensimmäistä levyä vaivasi kieltämättä turha siirappisuus ja välillä puhdas mitäänsanomattomuus. Happy in Hellillä on kehittynyt lihakset musiikin ympärille, biisimateriaali on vahvempaa ja juurevampaa kuin kahdella ensimmäisellä. Levyn parhaimmistoa edustaa tämä The Bottle

Muovikiekoista se pienempi, nostaako päätään?

Muovi on ilmaista, se on hyödytöntä
miksi sitä kerään, miksi sitä keräät?

Cd-levyn arvo on ihan nollassa, kirpparit tulvivat rokin ja popin klassikoita tässä laserlevymuodossa. Sanoisin ja väittäisin, että nyt kannattaa ostaa näitä muovikiekkoja varastoon. Ennustan, että lähitulevaisuudessa ceedeenkin arvo tulee kohoamaan, mutta en usko, että niin paljon kuin vinyylien. Voin olla väitteessäni väärässä, ehkä ceedeet pitäisikin murskata osaksi maantien betonia, kuten Robbie Williamsin: Rudebox(06) albumille aikoinaan tehtiin, ylimääräinen cd-kuona murskattiin osaksi brittien maaniteitä.

Tänään puoliviattomalla kirpparikierroksella tavallisten parin kolmen euron vinyylilöytöjen lisäksi käteeni tarttui Vampire Weekendin esikoisalbumi: Vampire Weekend(08) kahdellakymmenellä sentillä. Kyllä vain, vanhassa rahassa, yhdellä mummonmarkalla. En voinut vastustaa kiusausta, vaan hattarankevyt art-pop helmi kymmenen vuoden takaa lähti mukaan kassalle. Onhan se törkeää, että tämäkin aikoinaan helposti 20 euroa maksanut cd-lättynen myydään tuohon hintaan. Mutta mitä ihmettä teen tällä levyllä? Voin laittaa Spotikasta, Tidalista, Deezeristä, ties mistä striimistä saman levyn soimaan kaikissa mahdollisissa soittimissani, korvalapuissani ja kuulolaitteissani, mutta nyt olen hävyttömän onnellinen saadessani tämän halvan cd-levyn kotiini.

Yritä nyt mies perustella vähän enemmän, että miksi cd-levy? Ok, cd-soittimia on vielä melkein kaikkialla ja kaikissa laitteissa. Konkreettinen musiikkiäänite antaa aina eheämmän taiteellisen kokemuksen kuin suoratoistopalveluista puolihuolimattomasti randomilla soitettu levy. Tässä on kannet, tässä on lyriikat, tässä on tuntuma sormien päissä...ja kaiken kaikkiaan, tämä on vallan nautinnollinen poppislevy automatkoille ja miksei kotistrereoihinkin. Taitaa olla niin, että cd:n soundi pesee vielä tavallisimmat suoratoistopalvelut. Että cd:täkin voisin väittää aidoksi ja analogiseksi, vaikka analogisuutta se ei ole nähnytkään.

Päivän täydentää postiluukusta kolahtanut uudenkarheassa kunnossa oleva Neil Youngin: Harvest Moon(92), joka soi muuten paremmin kuin samaisen levyn vinyyliprässi. Omistan nyt molemmat ja huomaan, että ysärin alun vinyylin soundiin ei ole niinkään satsattu. Vähän kehno ja ei niinkään teknisiin tosiasioihin perustuva väite tämäkin, enemmän korvaan ja tunteeseeni, sitähän toisaalta Niilokin arvostaa, tunnetta mikä tulee musasta, ja miten lie kävi Niilon lanseeraamalla Pono-musiikkipalvelulle, jonka piti pestä kaikki muut digitaaliset vastineensa. Ainakin muistitilaa Pono-biisit taisivat viedä tolkuttomasti.

Tänään nautin ja paukutan näitä cd-herkullisuuksia kohti pimenevää perjantain iltaa. Niin, muistitteko edes Vampire Weekendiä enää? Tämä esikoinenhan on silkkaa indiepoppisherkkua, sellaista college-poppia, jossa soi vaikutteet Talking Headsista, The Specialsista, Paul Simon Graceland(86) albumista ja ehkä ripaus Ramonesiakin. Tämä kappale on sisäsiisti, luentosalilta haiseva vastine Ramojen parhaimmille hoilotuksille:

Leon Russell - Rokin Tuntemattomia Karvaturreja

Ensi tutustumiseni Leon Russellin musiikkiin tapahtui vuonna 1988. Tällöin ostin Led Zeppelinin kitaristin Jimmy Pagen sooloalbumin: Outrider(88). Levyltä nousi esiin majesteetillisen hieno coverbiisi: Hummingbird, biisin crediiteistä lukenut nimi Leon Russell ei tuolloin kertonut vielä mitään, eikä oikeastaan seuraavaan pariin kymmeneen vuoteen.

Seuraavan kerran noteerasin Leon Russellin hänen ja Elton Johnin hienolla yhteislevyllä: The Union(10). Huomionarvoista oli se, että levyn biiseistä kiinnostavimmat olivat Russellin kynäilemiä. Vielä meni vuosi pari ennen kuin hommasin levyllisen Russellia, eräiltä levymessuilta löysin Russellin kehutun soolodebyytin: Leon Russell(70). Kyseisen levy taitaa olla Russellin uran paras, siltä löytyy muun muassa edellä mainittu Hummingbird, Joe Cockerin tunnetuksi tekemä Delta Lady ja The Carpentersin coveroima megahitti: A Song For You. Tämä levy ei ole tullut kovin montaa kertaa vastaan. Kerran näin sen Manhattan kirppiksellä kolmella eurolla. Omastani pulitin kuusi euroa.

Viime vuosien aikana olen hommannut pikkurahalla Russellin albumit: Leon Russell and the Shelter People(71), Carney(72), Leon Live(73) ja Americana(78). Biisien taso ei paljoa tippunut näilläkään levyillä, em. Shelter People(71) on varsin väkevä levy myös, sekä tripla-vinyylinä ilmestynyt: Leon Live(73) on varsin messevää livesoitannan juhlaa. Näkisin, että nykyään harvemmin julkaistaan tällaisia editoimattomia livelevyjä jossa yhden levynpuoliskon voi täyttää cover-version Rollareiden Jumpin Jack Flashista. Muutenkin levyllä kuuluu kaikki ähinät ja puhinat, ylipitkät välispiikit, hurmoshenkiset puheet sekä aivan estottomana rollaava musiikki.

Eilen sunnuntaina 13.11.2016 Russell siirtyi sitten autuaammille metsästysmaille, ilmeisesti pitkän sairastelun uuvuttamana. Leon Russell laulajana ei ole ehkä mieleenpainuvimpia, mutta biisintekijänä aikamoinen ässä. Nämä edellä mainitut 70-luvun alun räkäisen rönsyilevät soololevyt ovat varsin mieluisaa kuunneltavaa. Sellaista kantrahtavaa Lynyrd Skynyrdiä ripauksella rollarimaista huojuntaa.

Rock pysyy rakennuksessa (vol.2)

Kuten tiedämme, vuosi 2016 on pitänyt sisällään lukuisia näyttämöltä poistumisia, merkittävän uran luoneet isot artistit ovat jättäneet rakennuksen. Viimeisimpänä tietenkin Leonard Cohen. Surullista, mutta toisaalta vääjäämätöntä. Satumme pitämään vain suurempaa somemelua kun jokin isompi starba kaatuu rivistä.

Rokkareiden poistumiset ovat tämän vuoden suurin kirjoitusten aihe popmediassa, myös meidän omassa Popmediassa, puhun nyt Soundin ja Rumban artikkeleista. Viikoittain julkaistaan hienoja biografioita ja levyarvioita viimeisen suoran artisteista. On yleisesti jo hyväksyttyä rokata hautaan asti ja näiden artistien viimeiset levyt nostetaan kilpailemaan tasaverisesti alkupään tuotannon kanssa. Bob Dylan, Leonard Cohen ja David Bowie ovat tästä hyviä esimerkkejä, he ovat näyttäneet sen todeksi, että viimeinen levy voi olla se kovin. Tosin Dylanin testamenttia vielä odotetaan, ellei sellaiseksi lasketa viimeistä omasta materiaalista koostuvaa Tempest(12) albumia.

Dave Lindholm on juuri julkaissut uuden kappaleen: Pai Pai Kamaa joulun alla julkaista albumiltaan nimeltä: V(16). Onko Davekin hyvästelemässä meitä? Eih, tällaisia mielikuvia en halua päässäni kasvatella. Liian nopee Lindholmin uran pitäisi olla vielä elinvoimaisessa seniorivaiheessa. Vielä on onneksi jäljellä iso liuta merkittäviä rokkareita, em. Dylanin lisäksi ainakin Neil Young, Van Morrison, The Who, Rolling Stones kokonaisuudessaan ja tietenkin Roy Harper.

Harper kävi parin viime vuoden aikana oikeusjutun läpi, jossa Harperin entinen fani/groupie syytti häntä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, joka oli tapahtunut 70-luvun loppupuolella. Harper todettiin syyttömäksi, mutta jäljelle jäi Harperin omien sanojen mukaan sanoinkuvaamaton viha maineen tahraamisesta. Nyt pidämme sormet ristissä ja toivomme Harperin purkavan tämän vihan tunteensa uusiin lauluihin ja uuden levyyn edellisen erinomaisen albumin Man and Myth(13) jatkoksi.

Roy Harper on ollut viikonlopun powerplayssa. Liki kauttaaltaan erinomaisesta discografiasta levylautasella tänään ovat saaneet vierailla jonkinasteinen läpimurtolevy Flat Baroque and Berserk(70), tunnelmallinen: Valentine(74), hyvin kantaaottava: Once(90) ja edellä mainittu väkevä Man and Myth(13).

Tässä poiminta Harperin vahvalta ysärialbumilta: Once(90). Levyn taustalaulajasta tuskin on epäselvyyksiä tämän videon perusteella ;)