Muovikiekoista se pienempi, nostaako päätään?

Muovi on ilmaista, se on hyödytöntä
miksi sitä kerään, miksi sitä keräät?

Cd-levyn arvo on ihan nollassa, kirpparit tulvivat rokin ja popin klassikoita tässä laserlevymuodossa. Sanoisin ja väittäisin, että nyt kannattaa ostaa näitä muovikiekkoja varastoon. Ennustan, että lähitulevaisuudessa ceedeenkin arvo tulee kohoamaan, mutta en usko, että niin paljon kuin vinyylien. Voin olla väitteessäni väärässä, ehkä ceedeet pitäisikin murskata osaksi maantien betonia, kuten Robbie Williamsin: Rudebox(06) albumille aikoinaan tehtiin, ylimääräinen cd-kuona murskattiin osaksi brittien maaniteitä.

Tänään puoliviattomalla kirpparikierroksella tavallisten parin kolmen euron vinyylilöytöjen lisäksi käteeni tarttui Vampire Weekendin esikoisalbumi: Vampire Weekend(08) kahdellakymmenellä sentillä. Kyllä vain, vanhassa rahassa, yhdellä mummonmarkalla. En voinut vastustaa kiusausta, vaan hattarankevyt art-pop helmi kymmenen vuoden takaa lähti mukaan kassalle. Onhan se törkeää, että tämäkin aikoinaan helposti 20 euroa maksanut cd-lättynen myydään tuohon hintaan. Mutta mitä ihmettä teen tällä levyllä? Voin laittaa Spotikasta, Tidalista, Deezeristä, ties mistä striimistä saman levyn soimaan kaikissa mahdollisissa soittimissani, korvalapuissani ja kuulolaitteissani, mutta nyt olen hävyttömän onnellinen saadessani tämän halvan cd-levyn kotiini.

Yritä nyt mies perustella vähän enemmän, että miksi cd-levy? Ok, cd-soittimia on vielä melkein kaikkialla ja kaikissa laitteissa. Konkreettinen musiikkiäänite antaa aina eheämmän taiteellisen kokemuksen kuin suoratoistopalveluista puolihuolimattomasti randomilla soitettu levy. Tässä on kannet, tässä on lyriikat, tässä on tuntuma sormien päissä...ja kaiken kaikkiaan, tämä on vallan nautinnollinen poppislevy automatkoille ja miksei kotistrereoihinkin. Taitaa olla niin, että cd:n soundi pesee vielä tavallisimmat suoratoistopalvelut. Että cd:täkin voisin väittää aidoksi ja analogiseksi, vaikka analogisuutta se ei ole nähnytkään.

Päivän täydentää postiluukusta kolahtanut uudenkarheassa kunnossa oleva Neil Youngin: Harvest Moon(92), joka soi muuten paremmin kuin samaisen levyn vinyyliprässi. Omistan nyt molemmat ja huomaan, että ysärin alun vinyylin soundiin ei ole niinkään satsattu. Vähän kehno ja ei niinkään teknisiin tosiasioihin perustuva väite tämäkin, enemmän korvaan ja tunteeseeni, sitähän toisaalta Niilokin arvostaa, tunnetta mikä tulee musasta, ja miten lie kävi Niilon lanseeraamalla Pono-musiikkipalvelulle, jonka piti pestä kaikki muut digitaaliset vastineensa. Ainakin muistitilaa Pono-biisit taisivat viedä tolkuttomasti.

Tänään nautin ja paukutan näitä cd-herkullisuuksia kohti pimenevää perjantain iltaa. Niin, muistitteko edes Vampire Weekendiä enää? Tämä esikoinenhan on silkkaa indiepoppisherkkua, sellaista college-poppia, jossa soi vaikutteet Talking Headsista, The Specialsista, Paul Simon Graceland(86) albumista ja ehkä ripaus Ramonesiakin. Tämä kappale on sisäsiisti, luentosalilta haiseva vastine Ramojen parhaimmille hoilotuksille: