maanantai 25. marraskuuta 2013
Juna jyskyttää...
...vanhaa ystävää, amerikan multakurkkuamme, raastavien laulujen tulkkia. Niin, tässäkin blogissa herra Springsteenista on tullut kirjoitettua ties mitä, fanaattisen ylistäviä keikka- ja levyarvioita, rinnastuksia saarnamieheen, tosifanin uskontunnustuksia, kaikkea mahdollista ja vähän enemmän.
Se hetki kun luuli saavansa edes hetken rauhan Brucen edesottamuksista, niin eiköhän taas ole pukkaamassa uutta studioalbumia. Tänään tuli julki tieto, että tammikuussa ilmestyy ihka uusi albumi: High Hopes (14). Ooh mama, tässä on jo pienet maistiaiset jo saatu, nimikappaleen em. video tuli julki tänään ja alta löytyvä Dream Baby Dream jo kuukausi sitten Wreckin Ball - kiertueen päätyttyä, kuin lupauksena uudesta matskusta. Noh, sitähän se sitten oli. Tällä sedällä vaan riittää virtaa, syyskuussa tärähti 64 lasiin ja vauhti senkun kiihtyy. Wrecking Ball - kiertue kesti melkein kaksi vuotta, siinä samalla on pykätty levy kasaan ja nyt uusia konsertteja on sovittu Australiaa ja Uutta-Seelantia myöten. Huhujen mukaan jonkinmoinen jenkkilän kesäkiertue olisi suunnitelmissa, ehkä Eurooppakin, tuskimpa nyt sentään Suomi?
Tuleva levy High Hopes (14) on sekoitus uutta, vanhaa ja lainattua. Levyllä on kolme coveria, edellä mainitus High Hopes ja Dream Baby Dream, sekä vanhan aussi-punkbändin The Saintsin: Just Like Fire Would. Osa Bruce-originaaleista tällä levyllä on vanhaa kamaa, ns.arkistojen aarteita. Löytyypä joukosta uusi versio The Ghost of Tom Joadista. Paperilla sillisalaattimainen levy, ehkä välilevy tai sitten suuren energiahurmoksen synnyttämä väistämättömyys. Hieman tähän suuntaa Bruce vihjaili levyn saatekirjeessään, että energia on nostettu nyt uudelle tasolle. Ainakin nimibiisi on tuttua Bruce-nostatusta, voimaa, jaksamista ja toivoa, sitä perusbrucesaarnaa. Mutta hyvä niin, on tärkeää, että edes jokin kansanmiehen oloinen jantteri jenkeistä nostaa nyrkkinsä koholle näinä haastavina aikoina ja luo uskoa tulevaan, vaikka väkisin. Mielenkiinnolla jään odottamaan tammikuuta, joka on jo pelottavan lähellä.
lauantai 23. marraskuuta 2013
Amerikan tuulinen ääni - Neko Case, Tavastia, Helsinki. 23.11.2013
Neko Casen lauluilmaisussa on jotain tuulista ja juurevaa, kuin nainen olisi itseään suurempien lauluvoimien vietävänä. Vai onko kyse vain taitavasta äänenkäytöstä, sen tehokkaista maneereista, kuinka naulitaan kuulija siinä hetkessä paikoilleen. Ajoittain mietin, että tuoko Nekon ääni hänen lauluilleen lisäarvoa vai viekö se sitä pois, kuinka hyviä nämä laulut loppujen lopuksi.
Todellisuudessa tunnen aika heikosti Neko Casen tuotantoa. Läpimurtoalbumi, yhdeksi merkittävimmäksi naisartistin albumiksi rankattu Fox Confessor Brings The Flood (06) on minulle jonkin verran tuttu, ennen kaikkea sen tunnetuimman veisun Hold on, hold on kautta. Ainut albumi minkä omistan on Middle Cyclone(09) joka on varsin pätevää kamaa. Ihan uusin The Worse Things Get, The Harder I Fight, The Harder I Fight, The More I Love You (13) on tuttu kappaleen Man kautta.
Tältä pohjalta lähdin kokemaan ja kuulemaan Neko Casen Tavastian päiväkonserttia, joka oli kiertueaikataulullisista syistä buukattu tähän ajankohtaan. Lauantai-ilta Tavastialla oli jo keretty varamaan sexy-Paulille ja kumppaneille, eli Kolmannelle Naiselle. Päiväkeikka kokemuksena oli vähän ristiriitainen, olo oli hieman outo, että tässä seistään täysissä päiväenergioissaan pimennetyssä Tavastian keikkatilassa. Yleisöä oli paikalla kiitettävästi, melkein loppuunmyydyn keikan verran.
Settilistasta erotin vain kourallisen biisejä, aika ison osan olin unohtanut ja uuden levyn biisejä en vielä tuntenut. Nekon ääntä tuli jo tuossa kehuttua, totta tosiaan se vongahteli komeasti tämän terhakkaan naisimmeisen kitusista, jotenkin ääni oli heti auki, sitä ei tarvinnut houkutella esiin. Taustabändi toi Nekon musiikille tarvittavaa lisäarvoa, kitarat soivat tyylitajuisesti ja varsin mukavan soundin muodostaen. Merkille pantavaa oli myös Nekon ja hänen naispuolisen taustalaulajansa jatkuvat pienet vinoilut bändin äijiä kohtaan, enimmäkseen tämä hulvaton huumori ja pokan ajoittainen repeily meni Jetlagin piikkiin. Helsinki oli Nekon ja bändin Euroopan kiertueen eka keikka ja paikalle oli kai tultu aika suorilta lentokoneesta, mitä nyt bändin jutustelusta ymmärsi.
Keikka oli kestoltaan aika kompakti, tunti ja 20 minuuttia. Biisejä tuli varmaan yli 20, tosin monet niistä olivat yllättävän lyhyitä, alkuperäisversioita typistetympiä. Kohokohtia minulle olivat ne biisit jotka tunsin, eli muutama Middle Cyclonen veto ja em. Hold on, Hold on ja uuden levyn Man.
Voisi sanoa, että keikkana varsin varma esitys. Hyvää laulua ja sävykästä soittoa, mutta edelleen mietin sitä, kuinka hyviä nämä biisit perustaltaan ovat, onko levyillä aina muutama ns. hyvä kappale ja loput ovat tällaista ketterää folkkailua. Vai onko tämä turhaa spekulaatiota, koska kokonaisuus lienee se tärkein elementti. Neko Casen juureva americana on kuitenkin hyvin autenttisen kuuloista ja aidolla tunteella tehtyä, kuin ehjä ja kokonainen mielenmaisema hyvin erityisestä paikasta. Seuraava etappini onkin huolellisempi tutustuminen näihin Nekon laadukkaiksi merkittyihin levyihin.
Todellisuudessa tunnen aika heikosti Neko Casen tuotantoa. Läpimurtoalbumi, yhdeksi merkittävimmäksi naisartistin albumiksi rankattu Fox Confessor Brings The Flood (06) on minulle jonkin verran tuttu, ennen kaikkea sen tunnetuimman veisun Hold on, hold on kautta. Ainut albumi minkä omistan on Middle Cyclone(09) joka on varsin pätevää kamaa. Ihan uusin The Worse Things Get, The Harder I Fight, The Harder I Fight, The More I Love You (13) on tuttu kappaleen Man kautta.
Tältä pohjalta lähdin kokemaan ja kuulemaan Neko Casen Tavastian päiväkonserttia, joka oli kiertueaikataulullisista syistä buukattu tähän ajankohtaan. Lauantai-ilta Tavastialla oli jo keretty varamaan sexy-Paulille ja kumppaneille, eli Kolmannelle Naiselle. Päiväkeikka kokemuksena oli vähän ristiriitainen, olo oli hieman outo, että tässä seistään täysissä päiväenergioissaan pimennetyssä Tavastian keikkatilassa. Yleisöä oli paikalla kiitettävästi, melkein loppuunmyydyn keikan verran.
Settilistasta erotin vain kourallisen biisejä, aika ison osan olin unohtanut ja uuden levyn biisejä en vielä tuntenut. Nekon ääntä tuli jo tuossa kehuttua, totta tosiaan se vongahteli komeasti tämän terhakkaan naisimmeisen kitusista, jotenkin ääni oli heti auki, sitä ei tarvinnut houkutella esiin. Taustabändi toi Nekon musiikille tarvittavaa lisäarvoa, kitarat soivat tyylitajuisesti ja varsin mukavan soundin muodostaen. Merkille pantavaa oli myös Nekon ja hänen naispuolisen taustalaulajansa jatkuvat pienet vinoilut bändin äijiä kohtaan, enimmäkseen tämä hulvaton huumori ja pokan ajoittainen repeily meni Jetlagin piikkiin. Helsinki oli Nekon ja bändin Euroopan kiertueen eka keikka ja paikalle oli kai tultu aika suorilta lentokoneesta, mitä nyt bändin jutustelusta ymmärsi.
Keikka oli kestoltaan aika kompakti, tunti ja 20 minuuttia. Biisejä tuli varmaan yli 20, tosin monet niistä olivat yllättävän lyhyitä, alkuperäisversioita typistetympiä. Kohokohtia minulle olivat ne biisit jotka tunsin, eli muutama Middle Cyclonen veto ja em. Hold on, Hold on ja uuden levyn Man.
Voisi sanoa, että keikkana varsin varma esitys. Hyvää laulua ja sävykästä soittoa, mutta edelleen mietin sitä, kuinka hyviä nämä biisit perustaltaan ovat, onko levyillä aina muutama ns. hyvä kappale ja loput ovat tällaista ketterää folkkailua. Vai onko tämä turhaa spekulaatiota, koska kokonaisuus lienee se tärkein elementti. Neko Casen juureva americana on kuitenkin hyvin autenttisen kuuloista ja aidolla tunteella tehtyä, kuin ehjä ja kokonainen mielenmaisema hyvin erityisestä paikasta. Seuraava etappini onkin huolellisempi tutustuminen näihin Nekon laadukkaiksi merkittyihin levyihin.
sunnuntai 17. marraskuuta 2013
Kadonneet popklassikot - Electronic
On mukava huomata, että vinyyli voi tuoda lisäarvoa myös elektropohjaiselle musiikille. Satunnaisella kirpparireissullani silmiin osui yllättävä vinyylialbumi, Electronicin samanniminen albumi: Electronic(91). Mukaanhan se tietenkin lähti 10 euron sopuhintaan. Ostin samaisen levyn ceedeenä jo sen ilmestymisvuonna. Levy on mielestäni yksi ehjimpiä tällaisia elektropopin helmiä. Electronic on yhtä kuin New Orderin laulaja Bernard Sumner ja ex-Smiths kitaristi Johnny Marr, eli aikansa superkokoonpano.
Vuonna 1991 kuuntelin levyä tolkuttomasti. Levyn hankintaa vaikutti varmasti jo vuoden 1989 lopulla julkaistu lupaava maistiaisinkku: Getting Away With It ja musiikkilehti Rumbassa 13/91 julkaistu ylistävä levyarvio nimeltään: Täydellinen avioliitto. Tässä arviossa toimittaja Markku Suihkonen antaa levylle täydet pisteet ja toteaa, "että on tavallaan aika surullista, että muusikot ylittävät itsensä jo debyyttialbumilla, sillä jatkon on pakko olla huonompaa". Suihkonen ennusti aivan oikein, jatko oli huonompaa. Seuraavan vuoden Disapppointed irto-sinkku toimi vielä komeasti, mutta kaksi muuta myöhemmin ilmestynyttä albumia: Raise The Pressure(96) ja Twisted Tenderness(99) eivät yltäneet esikoisen loistoon.
Miksi sitten tämä Electronic(91) on niin erinomainen albumi? Ensiksi epäilen, että albumin soundit eivät kestäisi nykyisin päivänvaloa? Ollaan kuitenkin sellaisen ohkaisen kasarisoundin kanssa tekemisissä. Omaa korvaani tämä soundi miellyttää tavattomasti. En tiedä mitä nostalgiaan sukeltamista on ilmassa, kun juuri tällaiset soundit ja oman nuoruuden levyt miellyttävät näinä päivinä tavattomasti. Helppo vastaus tähän on tietenkin se, että näinhän käy vanhetessa, ei jaksa innostua enää uudesta ja ylistää vanhan musiikin hienoutta. Eräskin kansamme virallinen räyhähenki muistaa muistuttaa vilkkaissa facebook-päivityksissään kuinka hyvää musaa tehtiin ennen. Niin, voisinko olla tässä suhteessa jotenkin edistyksellisempi ja voimakkaammin kicksejä nykymusasta saava. Tuskimpa.
Aikoinaan albumia arvostettiin nimenomaan Johnny Marrin älykkäästä konemusaan ujutetusta kitarasoundista. Kieltämättä Marrin kitarasiivut tuovat levyyn uutta ulottuvuutta. Biisit itsessään ovat kestäviä pieniä popklassikoita, jotka ovat kestäneet hienosti aikaa(jos arvioni objektiivisuuteen uskotte?), levyssä ei ole heikkoja lenkkejä, biisit ja kokonaisuus toimii. Erityisen hienoa levyssä on sen ylväät suvantokohdat, instrumentaali Soviet ja lopun ylväs Some Distant Memory. Etenkin jälkimmäisessä on jotain ainutlaatuista ylväyttä, vieläkin niskakarvat värähtää biisin loppunostatuksessa.
Sittemmin sekä Bernard Sumnerin ura New Orderissa, että Johnny Marrin vierailut laatuartistien oikeana kätenä eivät ole synnyttäneet näin ehjää albumikokonaisuutta, lukuunottamatta The The: Dusk(93) albumia, josa Marrin poika näytti taas kyntensä. Todellakin, vinyylinä tämä levy soi vielä sävykkäämmin. Empä olisi uskonut, että konepohjainen musiikki saa näin paljon lisäarvoa vinyylisoundista.
Vuonna 1991 kuuntelin levyä tolkuttomasti. Levyn hankintaa vaikutti varmasti jo vuoden 1989 lopulla julkaistu lupaava maistiaisinkku: Getting Away With It ja musiikkilehti Rumbassa 13/91 julkaistu ylistävä levyarvio nimeltään: Täydellinen avioliitto. Tässä arviossa toimittaja Markku Suihkonen antaa levylle täydet pisteet ja toteaa, "että on tavallaan aika surullista, että muusikot ylittävät itsensä jo debyyttialbumilla, sillä jatkon on pakko olla huonompaa". Suihkonen ennusti aivan oikein, jatko oli huonompaa. Seuraavan vuoden Disapppointed irto-sinkku toimi vielä komeasti, mutta kaksi muuta myöhemmin ilmestynyttä albumia: Raise The Pressure(96) ja Twisted Tenderness(99) eivät yltäneet esikoisen loistoon.
Miksi sitten tämä Electronic(91) on niin erinomainen albumi? Ensiksi epäilen, että albumin soundit eivät kestäisi nykyisin päivänvaloa? Ollaan kuitenkin sellaisen ohkaisen kasarisoundin kanssa tekemisissä. Omaa korvaani tämä soundi miellyttää tavattomasti. En tiedä mitä nostalgiaan sukeltamista on ilmassa, kun juuri tällaiset soundit ja oman nuoruuden levyt miellyttävät näinä päivinä tavattomasti. Helppo vastaus tähän on tietenkin se, että näinhän käy vanhetessa, ei jaksa innostua enää uudesta ja ylistää vanhan musiikin hienoutta. Eräskin kansamme virallinen räyhähenki muistaa muistuttaa vilkkaissa facebook-päivityksissään kuinka hyvää musaa tehtiin ennen. Niin, voisinko olla tässä suhteessa jotenkin edistyksellisempi ja voimakkaammin kicksejä nykymusasta saava. Tuskimpa.
Aikoinaan albumia arvostettiin nimenomaan Johnny Marrin älykkäästä konemusaan ujutetusta kitarasoundista. Kieltämättä Marrin kitarasiivut tuovat levyyn uutta ulottuvuutta. Biisit itsessään ovat kestäviä pieniä popklassikoita, jotka ovat kestäneet hienosti aikaa(jos arvioni objektiivisuuteen uskotte?), levyssä ei ole heikkoja lenkkejä, biisit ja kokonaisuus toimii. Erityisen hienoa levyssä on sen ylväät suvantokohdat, instrumentaali Soviet ja lopun ylväs Some Distant Memory. Etenkin jälkimmäisessä on jotain ainutlaatuista ylväyttä, vieläkin niskakarvat värähtää biisin loppunostatuksessa.
Sittemmin sekä Bernard Sumnerin ura New Orderissa, että Johnny Marrin vierailut laatuartistien oikeana kätenä eivät ole synnyttäneet näin ehjää albumikokonaisuutta, lukuunottamatta The The: Dusk(93) albumia, josa Marrin poika näytti taas kyntensä. Todellakin, vinyylinä tämä levy soi vielä sävykkäämmin. Empä olisi uskonut, että konepohjainen musiikki saa näin paljon lisäarvoa vinyylisoundista.
sunnuntai 10. marraskuuta 2013
Long Live Rock!
Rollaan, mä vielä rock oon
likalahje seventies, leukaparta mikä
lie
kaikki nurina ja tää musaperimä
vuosikymmenten kuluttamat kitkaiset
kupeet
palteiden alle punertuvat
Rokki on raikkaita pärskeitä
notkeaa lantiota, jokaisen omaa elvistä
kun setä tässä vaan marinoituu
musan ensitärkyistä tekee legendaa
Ensimmäiset c-kasetit ja tuntsan
laiskat kiihdytykset
vasta nyt antavat hetkeen ymmärrystä
herpaantumatonta otetta kaasukahvasta,
ihan aiheesta
vaikka toinen puoli on hämäystä
popkulttuurin langennutta balladia
voimasointuja ja ikuista kertsiä
ei enää nuhjua ja häpeää
koska on rock virallista setälääkettä
Olen matkalla edelleen
seuraavaan pallejani täräyttävään
livekeikkaan
tai siihen löytämättömään
levykauppaan
siellä missä finnit aina kukkii
ja kuulen tunturin tirinän tarkemmin
löydän vitosvaihteen ja yhteyden
uudestaan eletyn tunnelman
en sano, enkä myönnä
sen ikuisen nuoruuden
valitettavasti
lauantai 9. marraskuuta 2013
Kun Rumba osti Soundin ja minä Rumban...vuonna 1988.
Viime aikoina olen puoliksi huolissaan seurannut näitä suomalaisten musalehtien yhtymisiä. Ensiksi muun muassa Rumban omistava Pop Media osti Soundin ja vähän tämän jälkeen Rytmi sulautettin osaksi Soundia. Väitettiin, että Soundi säilyttää olemassa olevan linjansa. Noh, heti tämän jälkeen Soundissa oli juttu Robinista ja Juntusen legendaariset sarjakuvat lakkautettiin. Sinänsä Soundista löytyy vielä hienoja henkilöhaastatteluja, kuten viime numerossa oli iso juttu Remusta ja tulevassa marraskuun numerosta löytyy ennakkotietojen mukaan iso Dave Lindholm - juttu. Oli miten oli, muuttuuko sisältö liikaa, kärsiikö lehden journalistinen taso oleellisesti, kun kyse on tietenkin resurssien pienentämisestä, ei näillä hommilla enää rahoiksi lyödä, pitää olla jotain tarpeeksi myyvää, jotta edes jollain tapaa pinnan yläpuolella. Hyvä, että sentään on vielä suomalaisia musiikkilehtiä. Ei tämä niin itsestäänselvää ole. Eikä pidä unohtaa ilmaisjakelulehteä Sue, joka on porskuttanut jo kymmenisen vuotta ihan hyvällä.
Joka tapauksessa olen seurannut kohtuullisen aktiivisesti sekä Soundin, että Rumban nettisivuja. Asianmukaista yhdentymistä on tapahtunut, Soundi on saanut Pop Median puoleltä vähän vilkkautta musauutisten päivitykseen ja Rumba on alkanut tonkimaan Soundin tavoin juttuarkistojen helmiä nettisivuilleen. Aika vasta oli metka Peitsamon kirjoitus vuoden 1989 Rumbasta. Näihin aikoihin aloin myös miettiä, että missäs ne aikoinaan ostamani ja tilaamani 80-90-luvun Rumbat oikein ovat? Sieltähän ne ulkovarastosta löytyvät. Tätä epämääräistä ja kosteudelle altista säilytysaikaa oli kestänyt jo melkein 20 vuotta. Olin varma, että tämä aikaa uhmannut pahvilaatikko pitää sisällään hiirten nakertamia ja kosteuden kellastamia Rumbia. Kas kummaa, lehdethän olivat ihan luettavassa kunnossa, yhtään hiiren papanaa ja tai jotain ajan tuomaa lietettä en löytänyt lehtien välistä.
Lähdin tietenkin sillä ajatuksella lukemaan näitä yli 20 vuotta vanhoja lehtiä, että kylläpäs ennen tehtiinkin hyvää rockjournalismia ja toimittajat saivat siitä ihan asiallisen korvauksenkin. En oikeasti tiedä oliko näin? Esimerkiksi vuonna 1988 elettiin vielä pulleita aikoja Suomessa, kasinotalous-kupla ei ollut vielä täysin puhjennut ja 90-luvun musertavaan lamaan oli vielä pari vuotta aikaa. Kieltämättä nämä vanhat lehdet ovat aikamoisia runsauden ja innostuksen sarvia. Tämä sanomalehtimuotoinen Rumba pitää sisällään alusta loppuun touhukasta asiaa musiikista. On kaikenmaailman listoja, oikeita hittilistoja, toimittajien hämäriä best of - listoja, runsaasti ulkomaan starbojen haastatteluja, todella pitkiäkin juttuja, muhkeita levyarvioita, aloittelevien toimittaja- ja kirjailijalupausten huuruhenkisiä levyarvioita. Esimerkiksi juuri Rumban kautta löysin Kari Hotakaisen. Kiinnostuin Hotakaisen tekemistä levyarvioista ja tästä innoittuneena lainasin kirjastosta Hotakaisen ensimmäisen romaanin Buster Keatonin. Oikeastaan tämä oli ensimmäinen käyntikortti suomalaiseen nykyproosaan. Kiitos Rumban!
Rumban kautta sikisi tajuntaani merkittäviä rockkynäilijöitä, kuten Antti Isokangas, Ilkka Mattila, Axa Sorjanen, Virve Valli, Bluk ja Roo Ketvel. Viimeksi mainittu edusti Rumban luovempaa linjaa, Ketvelin haastattelut ja levyarviot olivat ihan omaa luokkaansa, tavallaan tajunnanvirtamaisia proosateoksia, jossa fokus ei välttämättä ollut kovin tiukkaan itse kohteessa. Tuolloin Ketvelin kirjoitukset lähinnä ärsyttivät, näin jälkeinpäin luettuna ne ovat varsin hulppeita sanataiteen näyttöjä, kuten ote legendaarisesta Shadowplayn haastattelusta:
"Shadowplay, sanon sen jo kärkeen, mutta jo seuraavassa olen varma. Olen partakone. Kaksikkoterä, joka etsii vastauksia kysymykseen Shadowplay? Tarkastella nurin (koko yhtye? Ei! Ei!, sen kieltää ainoa vakaumukseni; poikkajoukkojen vastainen) kaksi kantavaa pilaria. Erikseen. "
Pari vuotta sitten pyörittelin käsissäni Roo Ketvelin runokokoelmaa: Toisin (91), joka oli todella taiteellista kamaa, sanat ja kirjaimet olivat ihan miten päin sattuu. Toisaalta harmitti, kun jätin kirjasen ostamatta.
Voin rehellisesti tunnustaa, että nimenomaan Rumban ja Soundin vauhdikkaat musajutut ovat ehkä eniten vaikuttaneet omaan kirjoitustyyliini. Näiden lennokkaiden levyarvioiden kautta uskaltauduin itsekin rikkomaan ilmaisun rajoja ja kehittelemään ihan uusia ilmauksia (jotka tosin saattavat löytyä niista Rumban legendaarista rock-kritiikeistä). Tämä musiikkilehtien vankasti luettu pääoma on vaikuttunut paljolti siihen, että haluaa itsekin kirjoittaa musasta, edes näin pienimuotoisesti.
Vaikka mielelläni heittäisin kritiikin nykyisen rockjournalismin heikkoon lihaan, niin on tunnustettava, että uusi tabloidi-muotoinen Rumba on tavallaan aika onnistunut. Rumba ei edes yritä tavoitella sitä entisaikojen musajuttujen- ja kritiikkien runsautta (tai nettitarjonnan runsautta). Fokusta kohdennettu voimakkaasti suomalaista nykymusaa kohden, lehdestä löytyy paljon pitkiä ja hyvin kirjoitettuja juttuja. Pitkiä ja pitempiä juttuja löytyi ennenkin, mutta näkisin että jutut ovat nykyisin huolellisemmin kirjoitettuja. Tässä on hyvät ja huonot puolensa. Rumbakin heijastaa osittain tätä konservatiivista ja talousongelmien kanssa kamppailevaa nykyaikaa, ollaan vähän peloissaan ja aloillaan, musajutuissakaan ei revitellä niin paljon kuin tuolloin 80-luvun viimeisinä pulleina vuosina.
Mitä itse eniten toivoo, olisi jonkin rönsyilevän Underground-musalehden syntymistä. Ehkä sellaisia lehtiä löytyykin, eikä niitä huomaa, koska on jämähtänyt noihin 80-luvun viimeisiin vuosiin, jolloin musassa oli paljon henkilökohtaista ja neitseellistä arvoa. Onhan kyse aina nuorisolehdistä, että ehkä pitää antaa sen uus-Soundin kiltisti kolahdella postiluukkuun ja ostaa aina uusin Uncut lehtipisteestä, tää on sitä turvallista ja nostalgiahakuista setärockenrollia, joissa välillä kierrätetään vanhoja musajuttuja, eli jonkinasteista retrorockjournalismia.
Pienenä summauksena sanottakoon, että näitä kasari-Rumbia on erittäin mukava pöyhiä, kuin lukisi uudestaan omaa nuoruuttaan, mitä silloin oikeasti tapahtui, mitä itseltä jäi huomaamatta? Paljonkin, kuten lukuisat lennokkaat rockkritiikit joita nämä vienosti ulkovarastolle tuoksahtavat lehdet tulvivat. Niin ja se vuosi 1988 ei ollut pelkkää kasinotaloutta ja olkatoppausten kohinaa, vaan piti sisällään myös tällaisia viattomia pophelmiä:
Joka tapauksessa olen seurannut kohtuullisen aktiivisesti sekä Soundin, että Rumban nettisivuja. Asianmukaista yhdentymistä on tapahtunut, Soundi on saanut Pop Median puoleltä vähän vilkkautta musauutisten päivitykseen ja Rumba on alkanut tonkimaan Soundin tavoin juttuarkistojen helmiä nettisivuilleen. Aika vasta oli metka Peitsamon kirjoitus vuoden 1989 Rumbasta. Näihin aikoihin aloin myös miettiä, että missäs ne aikoinaan ostamani ja tilaamani 80-90-luvun Rumbat oikein ovat? Sieltähän ne ulkovarastosta löytyvät. Tätä epämääräistä ja kosteudelle altista säilytysaikaa oli kestänyt jo melkein 20 vuotta. Olin varma, että tämä aikaa uhmannut pahvilaatikko pitää sisällään hiirten nakertamia ja kosteuden kellastamia Rumbia. Kas kummaa, lehdethän olivat ihan luettavassa kunnossa, yhtään hiiren papanaa ja tai jotain ajan tuomaa lietettä en löytänyt lehtien välistä.
Lähdin tietenkin sillä ajatuksella lukemaan näitä yli 20 vuotta vanhoja lehtiä, että kylläpäs ennen tehtiinkin hyvää rockjournalismia ja toimittajat saivat siitä ihan asiallisen korvauksenkin. En oikeasti tiedä oliko näin? Esimerkiksi vuonna 1988 elettiin vielä pulleita aikoja Suomessa, kasinotalous-kupla ei ollut vielä täysin puhjennut ja 90-luvun musertavaan lamaan oli vielä pari vuotta aikaa. Kieltämättä nämä vanhat lehdet ovat aikamoisia runsauden ja innostuksen sarvia. Tämä sanomalehtimuotoinen Rumba pitää sisällään alusta loppuun touhukasta asiaa musiikista. On kaikenmaailman listoja, oikeita hittilistoja, toimittajien hämäriä best of - listoja, runsaasti ulkomaan starbojen haastatteluja, todella pitkiäkin juttuja, muhkeita levyarvioita, aloittelevien toimittaja- ja kirjailijalupausten huuruhenkisiä levyarvioita. Esimerkiksi juuri Rumban kautta löysin Kari Hotakaisen. Kiinnostuin Hotakaisen tekemistä levyarvioista ja tästä innoittuneena lainasin kirjastosta Hotakaisen ensimmäisen romaanin Buster Keatonin. Oikeastaan tämä oli ensimmäinen käyntikortti suomalaiseen nykyproosaan. Kiitos Rumban!
Rumban kautta sikisi tajuntaani merkittäviä rockkynäilijöitä, kuten Antti Isokangas, Ilkka Mattila, Axa Sorjanen, Virve Valli, Bluk ja Roo Ketvel. Viimeksi mainittu edusti Rumban luovempaa linjaa, Ketvelin haastattelut ja levyarviot olivat ihan omaa luokkaansa, tavallaan tajunnanvirtamaisia proosateoksia, jossa fokus ei välttämättä ollut kovin tiukkaan itse kohteessa. Tuolloin Ketvelin kirjoitukset lähinnä ärsyttivät, näin jälkeinpäin luettuna ne ovat varsin hulppeita sanataiteen näyttöjä, kuten ote legendaarisesta Shadowplayn haastattelusta:
"Shadowplay, sanon sen jo kärkeen, mutta jo seuraavassa olen varma. Olen partakone. Kaksikkoterä, joka etsii vastauksia kysymykseen Shadowplay? Tarkastella nurin (koko yhtye? Ei! Ei!, sen kieltää ainoa vakaumukseni; poikkajoukkojen vastainen) kaksi kantavaa pilaria. Erikseen. "
Pari vuotta sitten pyörittelin käsissäni Roo Ketvelin runokokoelmaa: Toisin (91), joka oli todella taiteellista kamaa, sanat ja kirjaimet olivat ihan miten päin sattuu. Toisaalta harmitti, kun jätin kirjasen ostamatta.
Voin rehellisesti tunnustaa, että nimenomaan Rumban ja Soundin vauhdikkaat musajutut ovat ehkä eniten vaikuttaneet omaan kirjoitustyyliini. Näiden lennokkaiden levyarvioiden kautta uskaltauduin itsekin rikkomaan ilmaisun rajoja ja kehittelemään ihan uusia ilmauksia (jotka tosin saattavat löytyä niista Rumban legendaarista rock-kritiikeistä). Tämä musiikkilehtien vankasti luettu pääoma on vaikuttunut paljolti siihen, että haluaa itsekin kirjoittaa musasta, edes näin pienimuotoisesti.
Vaikka mielelläni heittäisin kritiikin nykyisen rockjournalismin heikkoon lihaan, niin on tunnustettava, että uusi tabloidi-muotoinen Rumba on tavallaan aika onnistunut. Rumba ei edes yritä tavoitella sitä entisaikojen musajuttujen- ja kritiikkien runsautta (tai nettitarjonnan runsautta). Fokusta kohdennettu voimakkaasti suomalaista nykymusaa kohden, lehdestä löytyy paljon pitkiä ja hyvin kirjoitettuja juttuja. Pitkiä ja pitempiä juttuja löytyi ennenkin, mutta näkisin että jutut ovat nykyisin huolellisemmin kirjoitettuja. Tässä on hyvät ja huonot puolensa. Rumbakin heijastaa osittain tätä konservatiivista ja talousongelmien kanssa kamppailevaa nykyaikaa, ollaan vähän peloissaan ja aloillaan, musajutuissakaan ei revitellä niin paljon kuin tuolloin 80-luvun viimeisinä pulleina vuosina.
Mitä itse eniten toivoo, olisi jonkin rönsyilevän Underground-musalehden syntymistä. Ehkä sellaisia lehtiä löytyykin, eikä niitä huomaa, koska on jämähtänyt noihin 80-luvun viimeisiin vuosiin, jolloin musassa oli paljon henkilökohtaista ja neitseellistä arvoa. Onhan kyse aina nuorisolehdistä, että ehkä pitää antaa sen uus-Soundin kiltisti kolahdella postiluukkuun ja ostaa aina uusin Uncut lehtipisteestä, tää on sitä turvallista ja nostalgiahakuista setärockenrollia, joissa välillä kierrätetään vanhoja musajuttuja, eli jonkinasteista retrorockjournalismia.
Pienenä summauksena sanottakoon, että näitä kasari-Rumbia on erittäin mukava pöyhiä, kuin lukisi uudestaan omaa nuoruuttaan, mitä silloin oikeasti tapahtui, mitä itseltä jäi huomaamatta? Paljonkin, kuten lukuisat lennokkaat rockkritiikit joita nämä vienosti ulkovarastolle tuoksahtavat lehdet tulvivat. Niin ja se vuosi 1988 ei ollut pelkkää kasinotaloutta ja olkatoppausten kohinaa, vaan piti sisällään myös tällaisia viattomia pophelmiä:
sunnuntai 3. marraskuuta 2013
Roy Harper - Man & Myth
Pitkään Roy Harper esiintyi minulle vain innokkaiden Soundi-setien ylistämänä kulttihahmona. Noteerasin Roy Harperin ilmeisen hyvyyden myös Led Zeppelinin kolmosalbumilta: III(70) jolta löytyi kappale Hats off the Roy Harper. Tuolloin en vielä tiennyt, että Harper oli Zepukka-miesten kavereita ja toiminut lämppärinä Zeppelinin 70-luvun kiertueilla. Harperista tuli paljon lehtijuttuja vastaan ja aina kerrottiin kuinka erinomainen ja merkittävä artisti on kyseessä. Näin ollen olin vuosikausia hyvin vastustuskykyinen Harperin musiikille, varsinkin kun sitä ei soitettu radiossa lainkaan.
Ehkä noin viisi vuotta sitten löysin Harperin, sain englantilaisen musiikkilehden välissä kylkiäisenä kokoelma-ceedeen, jonka oli itse Robert Plant koonnut. Tältä levyltä tietenkin löytyi palanen Harperiakin, suorastaan veret seisauttava kappale: Same Old Rock, keskeinen veisu ehkä Harperin arvostetuimmalta albumilta: Stormcock(71). Ihastuin biisin majesteetilliseen voimaan välittömästi. Noihin aikoihin oli myös onni minulle suotuisa ja löysin paikallisesta levykaupasta kyseisen Stormcockin(71) originaalina brittipainoksena. Voi hyvä tavaton, että jylhä musiikki jymähteli tuolta antiikkiselta muovilta tajuntaani. Olin päässyt Harper-faniudessa hyvään alkuun ja sain aavistuksen siitä mitä ne Soundi-lehden vaahtoavat sedät oikein tarkoittivat.
Nopeasti huomasin, että Harperin levyjä oli melkoisen vaikea löytää. Meni parisen vuotta, ennen kuin ostin seuraavan Harper-albumin: HQ(75). Kyseessä on Harperin ehkä menestynein albumi, jolta löytyy myös hänen tunnetuin kappaleensa: When An Old Cricketeer Leaves The Crease, myös mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaita kappaleita. Olin pelkästään tuon kappaleen lumossa vuoden tai pari, jos pikkaisen liioitellaan. Seuraavat Harper-platat löytyivät sinnikkään etsimisen tuloksena: Lifemask(73), Valentine(74) ja Unknown Soldier(80). Kaiken kaikkiaan Harperin levyjä tulee suomalaisissa levykaupoissa tosi harvoin vastaan, näin ollen useat noista levyistä olen tilannyt nettipalvelu Discogsin kautta.
Harperin musiikkia kuvailemaan tarvitaan minua lahjakkaampia vieraskielisen rock-lyriikan ymmärtäjiä, sillä iso osa Harperin musasta perustuu painaviin teksteihin, suvereeniin ja edistykselliseen rock-lyriikkaan. Pelkästään muusikoiden keskuudessa Harperia on pidetty ylittämättömänä sanaseppona. Dylan vertauksia on nykyisin kenties tietoisesti vähän vältelty, vaikka toisaalta alkupään albumeissa Dylanin vaikutus on ollut ilmeinen, kuten klassikkoalbumissa: Folkjokeopus(69).
Viime vuosina Harperin musiikki on kohdannut uuden renesanssin, kiitos nuorten musiikintekijöiden, kuten Jonathan Wilson, Fleet Foxes ja Joanna Newsom jotka kilvan ylistävät Harperia ja pitävät hänen tuotantoaan hyvän musiikin korkeimpana kriteerinä. Itseasiassa juuri Joanna Newsom houkutteli Harperin uudestaan kiertueella muutama vuosi sitten. Tätä ennenhän Harper oli jo omasta mielestään virallisesti eläköitynyt, edellisestä albumista: Green Man(00) oli jo paljon aikaa. Uusien konserttien ja uusien nuorten kollegoiden innoittamana Harper ryhtyi taas levyn tekoon ja tuloksena on tänä syksynä ilmestynyt elämänmakuinen: Man & Myth(13).
Olen pyörittänyt levyä autosterkoissa ja kotisoittimessa reilun kuukauden. Aluksi levy oli lievä pettymys, jotenkin hahmoton ja biisit eivät oikein nousseet esiin. Mutta ajan myötä levyn erinomaisuus on paljastunut minulle. Voisi sanoa, että tässä on sellainen elämänmakuinen ja suorasanainen platta käsillä, josta moni Harperin ikätoveri voi vain haaveilla. Levy on yhtäaikaa hauras ja vimmainen, tekstit kertovat koruttomasti vanhenemisesta ja sinne toiselle puolen joutumisesta, mutta yhtälailla laulu kulkee vielä voimakkaana ja vähän äkäisenäkin. Biisit paljastuvat kuuntelukertojen myötä hienoiksi ja monipuolisiksi teoksiksi. Parhaita kappaleita levyllä ovat suoran emotionaalinen: January Man, Pete Townshendin kitaroima Cloud Cuckooland ja pitkät lopetusbiisit Heaven is Here ja The Exile.
Tänä syksynä mielestäni on julkaistu niukanlaisesti hyvää musiikkia tai sitten oma rimani hyvän musan suhteen on noussut turhan korkeaksi. Tässä Roy Harperin levyssä on jotain erityistä tarttumapintaa, kuinka hyvin se sopiikaan alati pimeneviin syysiltoihin. Levyssä on sellaista elinvoimaa, jota nuoremmatkin artistit voivat kadehtia. Epäilen, että Roy Harperin sukupolven (1940-luku) artistit eivät saa aikaiseksi enää kovin montaa todella merkittävää albumia. Ehkä Neil Youngilta voi tulla vielä jotain musertavan hyvää, mutta tuskin enää Bob Dylanilta. Näitä maverickeja, kuten Jonathan Wilson Harperia määrittelee, on vajaa kourallinen jäljellä, todellisia oman tiensä kulkijoita, rohkeita ja taiteelleen omistautuneita artisteja.
Ehkä noin viisi vuotta sitten löysin Harperin, sain englantilaisen musiikkilehden välissä kylkiäisenä kokoelma-ceedeen, jonka oli itse Robert Plant koonnut. Tältä levyltä tietenkin löytyi palanen Harperiakin, suorastaan veret seisauttava kappale: Same Old Rock, keskeinen veisu ehkä Harperin arvostetuimmalta albumilta: Stormcock(71). Ihastuin biisin majesteetilliseen voimaan välittömästi. Noihin aikoihin oli myös onni minulle suotuisa ja löysin paikallisesta levykaupasta kyseisen Stormcockin(71) originaalina brittipainoksena. Voi hyvä tavaton, että jylhä musiikki jymähteli tuolta antiikkiselta muovilta tajuntaani. Olin päässyt Harper-faniudessa hyvään alkuun ja sain aavistuksen siitä mitä ne Soundi-lehden vaahtoavat sedät oikein tarkoittivat.
Nopeasti huomasin, että Harperin levyjä oli melkoisen vaikea löytää. Meni parisen vuotta, ennen kuin ostin seuraavan Harper-albumin: HQ(75). Kyseessä on Harperin ehkä menestynein albumi, jolta löytyy myös hänen tunnetuin kappaleensa: When An Old Cricketeer Leaves The Crease, myös mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaita kappaleita. Olin pelkästään tuon kappaleen lumossa vuoden tai pari, jos pikkaisen liioitellaan. Seuraavat Harper-platat löytyivät sinnikkään etsimisen tuloksena: Lifemask(73), Valentine(74) ja Unknown Soldier(80). Kaiken kaikkiaan Harperin levyjä tulee suomalaisissa levykaupoissa tosi harvoin vastaan, näin ollen useat noista levyistä olen tilannyt nettipalvelu Discogsin kautta.
Harperin musiikkia kuvailemaan tarvitaan minua lahjakkaampia vieraskielisen rock-lyriikan ymmärtäjiä, sillä iso osa Harperin musasta perustuu painaviin teksteihin, suvereeniin ja edistykselliseen rock-lyriikkaan. Pelkästään muusikoiden keskuudessa Harperia on pidetty ylittämättömänä sanaseppona. Dylan vertauksia on nykyisin kenties tietoisesti vähän vältelty, vaikka toisaalta alkupään albumeissa Dylanin vaikutus on ollut ilmeinen, kuten klassikkoalbumissa: Folkjokeopus(69).
Viime vuosina Harperin musiikki on kohdannut uuden renesanssin, kiitos nuorten musiikintekijöiden, kuten Jonathan Wilson, Fleet Foxes ja Joanna Newsom jotka kilvan ylistävät Harperia ja pitävät hänen tuotantoaan hyvän musiikin korkeimpana kriteerinä. Itseasiassa juuri Joanna Newsom houkutteli Harperin uudestaan kiertueella muutama vuosi sitten. Tätä ennenhän Harper oli jo omasta mielestään virallisesti eläköitynyt, edellisestä albumista: Green Man(00) oli jo paljon aikaa. Uusien konserttien ja uusien nuorten kollegoiden innoittamana Harper ryhtyi taas levyn tekoon ja tuloksena on tänä syksynä ilmestynyt elämänmakuinen: Man & Myth(13).
Olen pyörittänyt levyä autosterkoissa ja kotisoittimessa reilun kuukauden. Aluksi levy oli lievä pettymys, jotenkin hahmoton ja biisit eivät oikein nousseet esiin. Mutta ajan myötä levyn erinomaisuus on paljastunut minulle. Voisi sanoa, että tässä on sellainen elämänmakuinen ja suorasanainen platta käsillä, josta moni Harperin ikätoveri voi vain haaveilla. Levy on yhtäaikaa hauras ja vimmainen, tekstit kertovat koruttomasti vanhenemisesta ja sinne toiselle puolen joutumisesta, mutta yhtälailla laulu kulkee vielä voimakkaana ja vähän äkäisenäkin. Biisit paljastuvat kuuntelukertojen myötä hienoiksi ja monipuolisiksi teoksiksi. Parhaita kappaleita levyllä ovat suoran emotionaalinen: January Man, Pete Townshendin kitaroima Cloud Cuckooland ja pitkät lopetusbiisit Heaven is Here ja The Exile.
Tänä syksynä mielestäni on julkaistu niukanlaisesti hyvää musiikkia tai sitten oma rimani hyvän musan suhteen on noussut turhan korkeaksi. Tässä Roy Harperin levyssä on jotain erityistä tarttumapintaa, kuinka hyvin se sopiikaan alati pimeneviin syysiltoihin. Levyssä on sellaista elinvoimaa, jota nuoremmatkin artistit voivat kadehtia. Epäilen, että Roy Harperin sukupolven (1940-luku) artistit eivät saa aikaiseksi enää kovin montaa todella merkittävää albumia. Ehkä Neil Youngilta voi tulla vielä jotain musertavan hyvää, mutta tuskin enää Bob Dylanilta. Näitä maverickeja, kuten Jonathan Wilson Harperia määrittelee, on vajaa kourallinen jäljellä, todellisia oman tiensä kulkijoita, rohkeita ja taiteelleen omistautuneita artisteja.
lauantai 2. marraskuuta 2013
Pyhäinpäivän musapöhinää.
Siitä on jo kuutisen vuotta kun tämä blogi aloitti toimintansa. Alkuun tuli bloggauksia niukanlaisesti, tunnustelevia ja tyyliä hakeavia kirjoituksia. Tuolloin ajatus rokin filosofiasta toteutui voimallisemmin kuin tässä päivässä. Kirjoitukset eivät olleet niin selkeästi levy- tai keikka-arvioita kuin nykypäivänä. Tuolloin bloggaus ei keskittynyt niin voimakkaasti levyjen keräämisen mitä nykyisin. Voi todeta, että näiden kuuden vuoden aikana levyjen keräys on noussut voimakkaammin keskiöön, levymessu- ja kirpparirapsaa putoaa eetteriin tasaisin väliajoin.
Voiko sanoa, että blogi on alkanut toistaa itseään? Tai bloggaaminen on löytänyt tasaisen arkirutiininsa, kirjoitetaan ja julkaistaan sitä mikä on välttämätöntä, eli ne parhaimmat keikka- ja levyelämykset. Ei silti, hyvin usein ajattelen, että voisin tuottaa blogin kautta jotain henkevän filosofisia ajatuksia, etteivät ne olisi tätä peruspöhinää musaelämyksistäni aika samanlaisin argumentein. Usein päässäni on kuningasidea jostain musiikillisesta ilmiöstä, mutta aika tuo peijooni, ei anna tilaa kirjoittaa näitä ajatuksiani kaikessa rauhassa ulos.
Eli aikaa on vähän, elämänrytmi on kiihkeä, elämässä on paljon muitakin asioita, isompia ja merkittävämpiä. Mitä roolia musiikki-diggailu enää näyttelee? Pitääkö sen näytellä mitään roolia, olisiko jo aika olla etsimättä mitään uutta musiikillista elämystä, eiköhän rapiat kolme tuhatta äänitettä jo riitä. Laitetaan levyhylly kuntoon ja kasvetaan kiinni sohvannurkkaan.
Ehkä ei vielä, jos tämän levyn vielä kääntäisin, tutustuisin soivan muovin maagiseen maailmaan, löytäisin vielä uuden siivun siitä tunteesta mitä olen ikäni etsinyt, merkityksellisen ja koskettavan kulman elämään, oudon sykäyksen joka saa minut elämään, sytyttää tunteeni, ajatukseni, unelmani...se elää vielä, Big Music!
Kevyellä aasinsillalla siis Waterboysiin ja pian ilmestyvään massiiviseen kuuden ceedeen Fisherman's Box(13) äänitteeseen, joka on kerännyt bändin klassikkoalbumin Fisherman's Blues julkaisemattomat raidat yhteen ja niitä tosiaan riittää kuuden levyn verran. Vankkojen tietolähteiden mukaan, kyseessä on täyttä tavaraa, sillä Mike Scott ja kumppanit äänittivät matskua albumille yli vuoden verran ja hyvälaatuista sellaista. Tarinan mukaan The Hold Steady yhtyeen laulaja oli saanut nämä Fisherman's bluesin ylijääneet nauhat kuultavaksi ja matskusta vaikuttuneena oli ehdottanut Mike Scottille julkaista kaikki tuo materiaali Fisherman Box - nimen alla.
Kaivoin tänään levyhyllystä myös viime syksyisen Ken Stringfellowin sooloalbumin: Danzig In The Moonlight(12). Aika oli parantanut levyä, vähän. Yli puolet levyn biiseistä on erittäin nautittavia. Näin pyhäinpäivänä on ollut enemmän aikaa järjestellä levyhyllyä, huomata useita kuuntelematta jääneitä lättysiä.Yhä Waterboysiin palaten, muistin että en ole lainkaan kuunnellut bändin yhtä parhaaksi tituleerattua albumia: A Pagan Place(84), olihan tuo jo lojunut levyhyllyssäni parisen vuotta.
Jouluksi odottelen Kanadasta Discogsin kautta mukavan lupaavaa levylähetystä, joka pitää sisällään neljä Bruce Cockburnin alkupään albumia, kuten mainion livealbumin Circles In The Stream(77), sekä Rickie Lee Jonesin pitkään etsimäni Flying Cowboysin(89) ja vielä pitempään etsimäni Todd Rundgrenin: Something/Anything(72) tupla-albumin. Eli joululahjat on nyt tilattu. Postimaksuja tuollaiseen kahden kilon muovilähetykseen menee vain 15 euroa, kun paketti tulee merien kautta. Lentolähetyksenä mennään sellaisiin lukemiin, että tuolta jenkkilän puolelta ei juuri kannata levyjä tilata.
Voiko sanoa, että blogi on alkanut toistaa itseään? Tai bloggaaminen on löytänyt tasaisen arkirutiininsa, kirjoitetaan ja julkaistaan sitä mikä on välttämätöntä, eli ne parhaimmat keikka- ja levyelämykset. Ei silti, hyvin usein ajattelen, että voisin tuottaa blogin kautta jotain henkevän filosofisia ajatuksia, etteivät ne olisi tätä peruspöhinää musaelämyksistäni aika samanlaisin argumentein. Usein päässäni on kuningasidea jostain musiikillisesta ilmiöstä, mutta aika tuo peijooni, ei anna tilaa kirjoittaa näitä ajatuksiani kaikessa rauhassa ulos.
Eli aikaa on vähän, elämänrytmi on kiihkeä, elämässä on paljon muitakin asioita, isompia ja merkittävämpiä. Mitä roolia musiikki-diggailu enää näyttelee? Pitääkö sen näytellä mitään roolia, olisiko jo aika olla etsimättä mitään uutta musiikillista elämystä, eiköhän rapiat kolme tuhatta äänitettä jo riitä. Laitetaan levyhylly kuntoon ja kasvetaan kiinni sohvannurkkaan.
Ehkä ei vielä, jos tämän levyn vielä kääntäisin, tutustuisin soivan muovin maagiseen maailmaan, löytäisin vielä uuden siivun siitä tunteesta mitä olen ikäni etsinyt, merkityksellisen ja koskettavan kulman elämään, oudon sykäyksen joka saa minut elämään, sytyttää tunteeni, ajatukseni, unelmani...se elää vielä, Big Music!
Kevyellä aasinsillalla siis Waterboysiin ja pian ilmestyvään massiiviseen kuuden ceedeen Fisherman's Box(13) äänitteeseen, joka on kerännyt bändin klassikkoalbumin Fisherman's Blues julkaisemattomat raidat yhteen ja niitä tosiaan riittää kuuden levyn verran. Vankkojen tietolähteiden mukaan, kyseessä on täyttä tavaraa, sillä Mike Scott ja kumppanit äänittivät matskua albumille yli vuoden verran ja hyvälaatuista sellaista. Tarinan mukaan The Hold Steady yhtyeen laulaja oli saanut nämä Fisherman's bluesin ylijääneet nauhat kuultavaksi ja matskusta vaikuttuneena oli ehdottanut Mike Scottille julkaista kaikki tuo materiaali Fisherman Box - nimen alla.
Kaivoin tänään levyhyllystä myös viime syksyisen Ken Stringfellowin sooloalbumin: Danzig In The Moonlight(12). Aika oli parantanut levyä, vähän. Yli puolet levyn biiseistä on erittäin nautittavia. Näin pyhäinpäivänä on ollut enemmän aikaa järjestellä levyhyllyä, huomata useita kuuntelematta jääneitä lättysiä.Yhä Waterboysiin palaten, muistin että en ole lainkaan kuunnellut bändin yhtä parhaaksi tituleerattua albumia: A Pagan Place(84), olihan tuo jo lojunut levyhyllyssäni parisen vuotta.
Jouluksi odottelen Kanadasta Discogsin kautta mukavan lupaavaa levylähetystä, joka pitää sisällään neljä Bruce Cockburnin alkupään albumia, kuten mainion livealbumin Circles In The Stream(77), sekä Rickie Lee Jonesin pitkään etsimäni Flying Cowboysin(89) ja vielä pitempään etsimäni Todd Rundgrenin: Something/Anything(72) tupla-albumin. Eli joululahjat on nyt tilattu. Postimaksuja tuollaiseen kahden kilon muovilähetykseen menee vain 15 euroa, kun paketti tulee merien kautta. Lentolähetyksenä mennään sellaisiin lukemiin, että tuolta jenkkilän puolelta ei juuri kannata levyjä tilata.