Ry Cooder, mies paikallaan!

Liki täydellinen Ry Cooder discografiani sai taas oivan lisäyksen, kun löysin herra Cooderin ensimmäisen sooloalbumin Ry Cooder(70) kirppikseltä. Löytö oli mieluista ja arvokas, sillä kyseessä on mitä todennäköisimmin alkuperäinen vinyyli, myös hyväkuntoinen sellainen. Näin Cooderin 70-luvun oivasta tuotannosta puuttuu enää kolmas soolo: Boomer’s Story(72).


Kuka ihmeen Ry Cooder? Voi olla, että useimmat meistä noteerasivat miehen nimen vasta Buena Vista Social Club:n aikana 1997, jossa Cooder toimi kyseisen projektin musiikillisena arkeologina, toimeenpanijana, tuottajana ja pienesti myös soittajana.
Okei, muistanet varmaan arvostetun ”autiomaa-leffan” Paris, Texas(84), johon Cooder sävelsi taustamusiikin, todellisen autiomaan soundin. Kyseisen soundtrackin kaavin levyhyllyyni parisen vuotta sitten levymessuilta parin euron poistohintaan. Levyn ja leffan tunnelma toimii edelleen, varsin tyrmäkkää lonely rider –tunnelmointia. Itse leffakin kantsii kattoa, Harry Dean Stanton pääroolissa on rujo ja uskottava susihukkanen, leffan naisroolia esittävän Nastassja Kinskin katsominen on aina puhdasta nautintoa, uuh!

Ensimmäinen kosketukseni Cooderiin tapahtui arvoisan hämäläisen musalehden Soundin avustuksella joskus 80-luvun lopulla. Soundissa 8/1979 Waldemar Wallenius kehuu Cooderin uutukaisen Bob till You Drop(79) maasta taivaaseen. Levyarvio on mukaansatempaava, hyvin kirjoitettu ja paikkansa pitävä. Tämän arvion innoittamana tilasin kyseisen Platan postimyynnin kautta, joko Kane Recordsilta tai Epesiltä. Kyllä kyllä, kyseessä on aivan erinomainen platta, joka vetosi ensi kuulemalta elämänsä alkutaipaleella olevan teinipojan sieluun, levyn nyanssit ja hienoudet tulivat julki vasta lisäkuuntelukertojen sekä iän karttumisen myötä. Tuo levyarvio kannattaa lukea, jos sen jostain käsiin saa, siitä on vaikea olla innostumatta.




Millaista Cooderin musiikki sitten on? Ennen kaikkea voidaan puhua suuresta Amerikan äänestä, eikä mistään Big Mac tahi Exxon-näkökulmasta, vaan enemmän aidosta amerikkalaisesta äänestä, joka tarjoillaan kuulijalle iloineen, suruineen, siis karmeine tarinoineen ja kaikkine karvoineen. Varsin villiä yhteiskuntakritiikkiä Cooder tarjoilee muun muassa Soundin 9/2011 haastattelussa, jossa hän ei todellakaan säästele voimasanojaan arvostellessaan nykypolitiikkaa: ”Kaikki rebuklikaanisen puolueen siat ja niitä hännystelevät televisiotyypit, pitäisi ampua!”(Soundi 9/11). Viime syksynä Cooder laittoi markkinoille puhtaasti poliittisen levyn: Election Special(12), joka ei jätä epäselväksi millä laidalla herra seisoo. Kuunnelkaa vaikka hulvaton: Mutt Romney Blues.

Poliittisuus ja amerikkalaisuus eivät ole missään tapauksessa ainut määrittävä tekijä puhuttaessa Cooderin musiikista. Herran laajasta levytetystä tuotannosta löytyy levyjä joka lähtöön, kuten Hawaijilaisesta musiikista vaikutteita saanut: Chicken Skin Music(76), miltei muotovalio jatsilevy: Jazz(78), useat kimppalevyt laadukkaiden muusikoiden kanssa, kuten Ali Farka Touren kanssa tehty Talking Timbuktu(94).

Perustaltaan Cooderin musiikki on rootsahtavaa rockia Tex Mex-vaikuttein. Voi sanoa, että moni rokimpi Cooder-veisu on aika lähellä Rolling Stonesia. Niin, ei siis ihme, että miehen tuotanto puhuttelee minua. Itse asiassa Cooder oli yksi kitaristikanditaatti Rollareihin Brian Jonesin kuoleman jälkeen, mutta sooloura veti enemmän puoleensa. Tosin Cooder soittaa skittaa Rollareiden Let it Bleedillä(69) ja Sticky Fingerssillä(71).

80-luvun aikana Cooder siirtyi useaksi vuodeksi tekemään pelkästään elokuvamusaa, tuolta ajalta löytyy useita hyviä soundtrack-levyjä edellä mainitun Paris, Texasin lisäksi, joilta löytyy paljon hyviä Cooder-originaaleja, kuten: Alamo Bay(85), Blue City(86) ja Crossroads(86). Ihka ensimmäinen soundtrack-levy josta Cooderin tuotantoa löytyy 70-luvun alun Mick Jaggerin tähdittämänä kulttileffa Performance(70).

Mielestäni parhaita Cooder-levyjä ovat mielestä edellä mainitut Chicken Skin Music(76) ja Bob till You Drop(79). Hyvien levyjen listaan voi vielä lisätä seuraavat platat: Paradise & Lunch(74), Get Rhytm’n(87) ja 2000-luvun albumitrilogia: Chavez Ravine(05), My Name is Buddy(07), I, Flathead(08) sekä erinomainen Pull Up Some Dust and Sit Down(11).

Löytämieni lähteiden mukaan Cooder on esiintynyt ainakin kerran Suomessa, vuonna 1988 Provinssirockissa. Oheisesta linkistä löytyy täydennystä tähän Cooder – kirjoitukseen ja yksi paikalla olleen kommentti em. Provinssin keikasta.

http://musasto.wordpress.com/2011/09/08/raision-musiikkiosaston-kuukauden-artisti-ry-cooder/