Enimmäkseen munatonta ysäriä!

Myönnetään, että saatan hakea tällä vekkulilla otsikolla huomiota ja saada lukijoita pahaiseen blogiini? Tai sitten toteutan oman musiikillisen intuition haamukirjoitusta? Vaikeasti sanottu, mutta uskon tähän jälkimmäiseen tulkintaani, itsehän tätä juttua tässä kirjoitan.

Jaarittelut sikseen ja musaa poskeen, vai miten se nyt menikään? Ysäri is back, sanotaan. Suede, Pulp ja Blur ovat aktivoituneet ja uutta musaakin on tullut markkinoille. Nämä bändit edustavat sitä noin 90-lvun puoliväliin keskittynyttä brittivetoista ja kaikin puolin laadukasta musagenreä. Okei, itsekin diggaan noita bändejä. Mutta oman musiikillisen herännäisyyden vahvin kulta-aika keskittyy 80-90-luvun vaihteeseen, kun kasarisoundit alkoivat pehmetä ja tuonaikainen popsoundi syleili helposti täydellisyyttä, esimerkiksi bändit: Everything But The Girl, Cocteau Twins, Prefab Sprout, The Silencers ja Deacon Blue edustuvat tätä porharmoniaa, tosin aika munattomilla soundeilla, sillä kaikenlainen verevyys oli dumpattu minimiin, biisin itse piti läpäistä testin, että onko se kelvollinen kuulijalle?

Noin vuosi sitten löysin Edinburghin reissullani ikkubändi Something Happensin debyyttialbumin Been There, Seen That, Done That(88) parilla punnalla. Aivan kuten albumin otsikkokin sen ilmaisee, on musiikki aikamoisen ympäripyöreätä materiaalia, sitä siistiä ja viatonta ysärisoundia joka vetoaa minuun. Seuraavalle albumilleen, kivasti nimetylle Stuck Together With God's Glue(90) bändi tekaisi suurimman hittinsä: Parachute. Joka maistuu edelleenkin aikamoisen hyvältä.



Tänään satunnaisella kirpparireissullani tarttui haaviini bändin kolmosalbumi: Bedlam A Go-Go(92), levy jonka tilaamista olin harkinnut ihan ulkomaita myöten, koska Suomesta näin harvinaisen(ja unholaan painuneen) bändin levyjä on turha odottaa löytävänsä. Mutta siinä se sitten nökötti euron hintaan kirpparilla ja kaveriksi sain samaan hintaan bonusversion ekalevystä Been There, Seen That, Done That(88), jolta löytyi julkaisemattomia livebiisejä. Niin, kyllä poppispoika oli taas onnellinen.

Huomaan tässä kirjoittaessani myös olevan epävarma ostamani musiikin laadusta? Myönnän, että jostain levystä voi tehdä haluttavan omat nuoruuden kokemukset, bändin aikaisemmat näytöt tai pelkästään pakkomielle saada jokin levy. Sisältö ei aina ole se tärkein. Näin voi puhua keräilijä, vaan voiko näin myös puhua musiikin rakastaja?
Tunnen myötämielisyyttä unohtuneita bändejä kohtaan ja saatan käyttää kohtuuttomasti aikaa ensikuulemalta keskinkertaisen musiikin kuunteluun. Joskus se palkitsee kuulijan ja pitkällinen muovipyöritys nostaa pintaa todellisen kadonneen helmen. En tiedä miten käy em. bändin Bedlam A Go-Go:n(92) kanssa. Tällä hetkellä olen toiveikas, tämä eteerinen popnumero Daisyhead herätti nälkäni jo 21 vuotta sitten, miten on tänään koko albumin kanssa?