keskiviikko 14. tammikuuta 2009

Manchesterin pojat ovat jälleen täällä


On toki kulunut tovi siitä, kun Supersonic soi mankassani ensi kerran. Lukioikäiselle sen kuuleminen kotibileissä sai Linda-siiderinkin maistumaan jotenkin vaaralliselta. Ja tupakkaa poltellessa osasi ottaa viileämmän asennon kun korvissa soi Cigarettes & Alcohol. Elettiin Cool Britannian aikaa, eikä sumuisilta saarilta ylipäätään tullut musiikkia, joka ei olisi ollut helvetin hienoa. Ainakin nousuhumalassa. Kaveripiirin hevanderi- ja grungepehkot lyhenivät Liam-tyyliseksi mopiksi ja kävelytyyliimme tuli kummallista jänteikkyyttä.

Be Here Now'n aikaan brittipop oli jo pahasti turvonnutta. Ja tämä kuului Gallagherin poitsujen levyltä. Harvoin sitä pystyy levystä sanomaan, että kaikki on liian kovalla ja liian lähellä. Sen kuuntelemisesta tuli huono olo. Olin suorastaan loukkaantunut. Jos eka levy toimii vielä tänä päivänäkin ehkä parhaana pohjienottolevynä, niin Be Here Now lähinnä opetti, ettei kandee koskea kokkeliin.

Nyt tuostakin levystä on kulunut jo yli kymmenen vuotta. Kokonaisia Oasis-levyjä en ole sen jälkeen vaivautunut kuuntelemaan. Yksittäiset singlet, kuten Hindutimes ja Lyla ovat uponneet, mutta eivät rohkaisseet tutustumaan itse levyihin. Vaivihkaa levykokoelmaani pääsi kuitenkin pesiytymään Dig Out Your Soul. Päätin antaa vanhoille Manchesterin kusipäille mahdollisuuden ja laitoin levyn pyörimään jauhelihan paistamisen taustoittamiseksi.

Ei, kokkaus ei alkanut tuntua yhtään vaaralliselta, mutta aivan selkeästi yhtye on alkanut tehdä tasapainoista, omalta itseltään kuulostavaa musiikkia. Yhtään selkeää hittiä ei levyltä viidenkään kuuntelun jälkeen löydä, mutta kerrassaan miellyttäviä kappaleita ja äänimaailman, joka ei kuvota. Voin ehkä kuvitella itseni istumaan lauantai-iltapoäivänä Sohon (sen pubin siis) nurkkaan taputtelemaan vatsaani hyvän hamppari-bitter -yhdistelmän nieltyäni, voitokkaan City-matsin jälkeen. Ja tämän levyn soimaan taustalle. Jotain tällaista laiskanpulskean mukavaa tunnelmaa lienee levyllä tavoiteltukin. Sanoitukset ovat samaa magical mystery touria kuin ennenkin, ei siis edistystä sillä osastolla. Mutta annettakoon anteeksi se, ettei Noel ole tuhlannut muksuna aikaansa Keatsin pänttäämiseen vaan kuunnellut Beatlesin poikien lyriikkaa.

http://www.youtube.com/watch?v=FOTsS2mplA0

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti