Syksyn satoa

Hieman koontaa viime syksyn mieleen jääneistä levyistä. Kyseessä ei suinkaan ei ole top 5 -lista (näitähän on kuusi) vaan levyjä, joista tulen kuluneen syksyn mitä todennäköisimmin muistamaan.

I’m not there – leffan soundtrack. Kyseinen leffa pyöri Tampereella vain kusisen viikon, joten joudun todennäköisesti odottamaan että raina tulee videovuokraamoihin. Ainakin arvioiden ja trailereiden perusteella Bobby Z on saanut arvoisensa elämäkertaelokuvan, ja se sopii varsin hyvin viime vuosien muun laadukkaan Dylan-matskun joukkoon. Soundtrackiin on paneuduttu useammankin kovan nimen voimin ja levyt sisältävät joitakin mainioita versiointeja, itsestäänselvyyksiä välttäen. Willie Nelsonin ja Calexicon yhteistyö sujuu saumattomasti Señorilla, Street Legalilta tutulla helmellä. Calexico pelaa hyvin yhteen myös Iron and Winen kanssa, kuten pari vuotta sitten ilmestyneen In the Reins –yhteislevyn jälkeen voi odottaakin.

Charlotte Gainsbourg on joka folk-pojun märkä uni, mutta Just Like A Woman on tässä pelkkää latteaa kuiskailua. Näinhän siinä toki käy yleensä kun malli tai näyttelijätsubu laitetaan laulamaan. Mutta Sergen musikaaliselta jälkikasvulta odottaisi parempaa.

Niin, ja All along the Watchtowerin versiointiin ei enää pitäisi antaa lupaa, vaan alkuperäinen sekä Hendrixin versio tulisi kanonisoida.

Radiohead: In Rainbows. No olihan tätä odotettukin. Tai niin pitäisi sanoa. Mutta minä olen kuta kuinkin hylännyt pojat Kid A:n säksätyksen jälkeen. Siksi syksy toikin mukanaan iloisen jälleentapaamisen. Kuten muutkin arviot suuressa yhteisymmärryksessä toteavat, levy vaikuttaa vaivattomasti syntyneeltä, vaikkei kunnianhimottomalta. Säväreitä saa erityisesti Reckonerilta, jossa Thomppa muikean rumpupaukkeen saattelemana ulvoo jäljittelijänsä suohon.

Liekki: Kalliot leikkaa. Tätä todella odottelin kädet hiessä ja suolet jäässä. Suven sinkku Marie vaikutti sellaiselta kikkeliltä että pelkäsin pahinta. Toisaalta myös Rajan piirsin taa –levyn Veljet –single herätti aikoinaan pelkoja Van Halen –tyyppisestä nolauksesta (ajattelen tässä 1984-levyä - vaikka olihan siellä Hot for Teacher ja Panama...), mutta sitä seurasi lopulta bändin paras levy.

Tälläkin levyllä Liekki pysyy Liekkinä, vaikka mukaan on heitetty entistä enemmän progressiivista kikkailua. Myös Jannen ääni on mataloitunut. Liekö syynä herran viime aikoina kasvanut kaikupohja? Liekki on aina ollut kevätmusiikkia, joten luulen että tämä levy lähtee uudelleen tehokuunteluun jahka hiirenkorvia alkaa pukata.

Devendra Banhart: Smokey Rolls Down Thunder Canyon. Deve näytti musalehtien kuvissa intialaiselta gurulta ja herra näyttikin sijoittuvan osaksi ärsyttävää hippifolk-innostusta, jonnekin Joanna Newsomin kaltaisten kummallisuuksien joukkoon.

Siksi yllätyinkin levyn annista ja aluksi ohimennen kuulemastani Seahorsesta. Kappale alkaa vaisusti tunnustellen, etenee sumuiseen jazz-unelmointiin, ja lopulta katoaa aavemaiseen huhuiluun. Freely nousee lähestulkoon van Morrisonin inspiroituneimpien 70-luvun vetojen tasolle. Taianomainen Cristobal, levyn avausraita, lienee lopulta kappaleista vaikuttavin. Herralta voisi odottaa hyviä säveliä Pablo Nerudan runoihin.

Scandinavian Music Group: Missä olet Laila? Ennen levyn julkaisua sain kuulla, että SMG-kin on vihdoin hypännyt alt. country –bandwagoniin. Laskelmoitua, perkele.

Mutta mutta. Vieläkö soitan banjoa -kappale sulatti sydämen oitis. Kyllä, olen helppo tapaus – vähän pedal steeliä, banskua ja haikeaa harmonisointia, niin olen myyty. Enkä edes kuulu Terhi Kokkosen spanielinsilmäiseen ihailijakuntaan.

John McGregor: Maa ei oo pimee. Oi voi. McGregor teki viime talvena vaikutuksen henkevällä esiintymisellään Telakan hämyssä. Mutta jotenkin kappaleiden sanat saavat aina aikaan epämiellyttävän tunteen, joka ei ole kaukana myötähäpeästä. Mutta toisaalta Suomesta on vaikeaa löytää artistia, joka osaa olla herkkyydessään ja henkevyydessään näin vilpittömän naiivi - vailla ivan häivää. Musiikkiinsa mies on lisäksi onnistunut tuomaan parhaat melodiset ainekset englantilaisesta folkista. Maa ei oo pimee on Joki –plättyä huomattavasti valoisampi ja rehevämpi. Jahka synkkä kyynikko minussa aikanaan irrottaa otteensa, saattaa levy antaa itsestään paljonkin. Vuoden suomalaiseksi levyksi en sitä kuitenkaan Soundin lailla nimeäisi.