CONTROL

Diggaileeko kukaan oikeasti Joy Divisionin "Closeria"? Ja jos diggaileekin, niin miksi? Nämä olivat ensimmäiset ajatukseni kun astuin ulos leffateatterista.
Ian Curtis, Joy Divisionin laulaja, 23 vuotiaana itsemurha ja postyymina hemmetin synkkä jäähyväislevy.

Mustavalkoinen leffa, synkähkö nuori mies kävelee upouusi David Bowien "Aladdin Sane" kainalossa kotiinsa, ei sanaakaan vanhemmille, Bowie lautaselle, rööki huuleen ja kuvauksellisesti sängylle loikoomaan. Elokuva löytää heti svenginsä, väylän nuoruuteen, yllättävänkin iholle käyvään tunnelmaan. En usko, että pääosan esittäjän valinta olisi sattumaa, luontevaa näyttelyä tukee aito rokkivartalo.

Leffan alkupuoli on erityisen vetoavaa seurattavaa, Joy Divisionin esivaiheita seuraataan kronologisesti, historiatietoja mukaillen, aina Sex Pistols-keikasta Factory-recordsin Tony Wilsonin kohtaamiseen, josta kehkeytyy Joy Divisionin uran verevä alku. Verevä siinä mielessä, että legendan mukaan Tony Wilson allekirjoitti levysopimuksen omalla verellään. Factoryn ja Tony Wilsonin tarinaa on oivasti kuvattu aikaisemmassa Ian Curtisia sivuavassa elokuvassa, 24hour party peoplessa.

Ehkä vaikuttavinta antia leffassa ovat hyvin autenttisen oloiset livevedot, käsittääkseni näyttelijöiden itsensä oikeasti esittäminä!? Joy Divisionin ja nykyisen New Orderin jäsenistä Peter Hook kuvaillaan varsin hankalaksi mieheksi, liekö "Hooky" itse on antanut sille suostumuksensa? Bändin nykytilan tietäen, Hook lienee välirikossa Sumnerin ja Morrisin kanssa, että viittauksissa miehen vaikeasta luonteesta on kenties jotain perää?

Tarinan tuttuus hieman häiritsee katselukokemusta, mielessä pyörii väistämättä että milloin Curtis vetää itsensä naruun ja loppuuko leffa siihen? Kerronta etenee kiinnostavasti kohti kliimaksia , päähenkilön ongelmat vaikuttavat varsin uskottavilta ja jopa perinteisiltä parisuhdeongelmilta - ja mitä itsensäpettämisestä voi pahimmillaan seurata.