tiistai 26. maaliskuuta 2024

Saimaa - Vol.6

Tämä levy on tuunattu täydellisesti tähän maailman tilaan sopivaksi. Mitä muuta me nyt tarvitaan kuin kunnon luomuleipää, viihteellistä rieskaa aidosti soitettuna ja laulettuna. Tämä musiikki kuulostaa korvassani varsin luonnonmukaiselta. Tässäkö on sellainen levy, jossa kunnianhimo ja soittamisen riemu peittoaa tekoälyn...ja autotunen. Toivottavasti korvani eivät valehtele.

Matti Mikkolan sävelkynä vaikuttaa ehtymättömältä. Uutta levyä on tiedotteen mukaan äänitetty hartaasti viime vuosien aikana. Lopputulos on tässä. Mikkola on saanut avukseen kolme naislaulajaa ja yhden mieslaulajan.  Kokoonpano on suuri, ehkä suurempi kuin koskaan aikaisemmin Saimaan uralla. 

Avauskappale Pää räjähtää on nimensä mukaisesti räjähtävä viihdeavaus levylle. Lyriikka viittailee heti bändiin itseensä, kuinka Saimaan pinta värähtää. Tietoisen taitavaa. Levylle on valjastettu riittävän hyvät lyyrikot ja kieltämättä sanoituspuoli toimii oivallisesti, vaikka se on samanaikaisesti hivenen oletettua ja turvallista. 

Muistan sen niin on myös aikamoista viihdelaulantaa, ehkä liiankin oletettu lyriikka ajan käsistä valumiseen, haikailua maailmaan jossa kaikki oli paremmin, kun aikaa ja läskisoosia oli enemmän. Mutta, sittenkin, laulu koskettaa. Taisin odottaa tätä sanomaa, vai olisinko itse halunnut tehdä tämän lyriikan? Pidän naislaulajan äänestä, joka on oma ominaisvärinsä. Kolmoskappale Äiti on tehty itkettäväksi balladiksi ja siinä onnistutaan varsin hyvin. Melodia on tutunkuuloinen, mutta hyvin paikkansa minussa löytävä. Soitto on silkkaa rautaa, putkivahvistimen ja hammondin tuhinaa. Vai mitä lie soittimia? Myös erittäin hyvä ja aidonkuuloinen(lue: autotunevapaa) laulusuoritus jälleen kerran.

Kolmiosainen Kivi jota vierittää kappale on silkkaa Pepe & Saimaata, äänessä on Pepeä muistuttava, mutta nuorekkaampi miesääni. Kappale voisi tunnelman, sisällön ja soiton puolesta löytyä joltain 70-luvun Pepe & Paradisen levyltä. Kolmiosaisuus kääntyy lopulta voitoksi ja pidän kappaletta yhtenä albumin keskeisempänä teoksena. 

Rokkaamaan pyrkivä Yksi flirtti on kyllä epäilyttävän tutunkuuloinen, kuin Virve Rostin Sata Salaman julkaisematon jatko-osa. Ei ole suosikkejani tällä levyllä. Pitkii päivät jatkaa haikailun linjoilla, se on tuunattu  selkeästi perheelliseen ja keski-ikäiseen makuun. Tavallaan koskettava, mutta sanomaltaan tuhanteen kertaan kerrottu. Vaan voiko lyriikka olla sittenkin riittävän terävä jotta se nousisi tavanomaisuuden suosta? Aika näyttää. Melodia on jälleen kerran onnistunut.

Matkalla tutkalla on kuin tehty kesähitiksi. Kulkeva ja itseensä viittaileva biisi: Matti Hurisee...ilmiö on Saimaa. Käsissä on onnistunut biisi, rento ja kulkeva. Vaikka osa levyn biiseistä yskittää, niin tämä putoaa saman tien. On jäänyt jo korvamadoksi. Levyn viimeinen kappale Totuuden rappio on vielä liian iso pala purtavaksi ja analysoitavaksi. Parempaa huomistahan siinä toivotaan.

Levylle ilmestyy elokuussa jatko-osa: Vol.7 (24), joka tehty samoissa sessioissa ja on tekijöiden mukaan tasavahva edeltäjänsä kanssa. Odotukset suunnan muutoksesta ovat kai turhia, sillä jotain äkkivääryyttä ja särmää tähän olisin toivonut. Urheilu-Suomi (16) ja Pyhimys & Saimaa (19) levyt ovat edelleen ylittämättömiä teoksia. Vol.6 on viihteellisyydestä onnistunut, sisältörikaskin, mutta ehkä vähän liian pliisu minun makuuni. Eittämättä levy täyttää Ultra Bra:n kokoisen aukon, ja kysymys herää: tätäkö kansa nyt haluaa, kohottavaa yhteishoilausta kaikilla Suomen festareilla? Ei se huono toive ole, mutta levy ei mahdu vielä korvieni väliin tai se valuu sieltä liian nopeasti pois. Voi olla, että aika tekee hyvää tälle albumille, sillä olenhan sen vasta kuunnellut noin neljä kertaa läpi.







Ei kommentteja: