Rolling Stones: Blue & Lonesome

Kaksikymmentäviisi vuotta sitten uumoiltiin, että Mick Jaggerin lauluääni alkaa olla menneen talven lumia. Silloin ilmestynyttä Flashpoint(91) livealbumia kritisoitiin heikosta soitosta ja Jaggerin puuroutuvasta laulusoundista. Mick Jagger oli tuolloin 48 - vuotias.

Tänään ilmestyi upouusi Rolling Stones levy: Blue & Lonesome(16). Ensimmäinen yhteentoista vuoteen. Nyt Mick Jagger on 73-vuotias ja kitarisat ovat edelleen lennossa. Näiden kahdenkymmenenviiden vuoden aikana Jagger on jatkuvasti hilannut lauluäänen parasta ennen päivämäärää tuonnemmaksi. Tällä hetkellä ei kukaan tiedä, että milloin tuo päivämäärä tulee vastaan?

Mick Jagger ja hänen reilut viisikymmentävuotta vanha bändinsä soi aitona, tuoreena, vereslihaisena ja hemmetin hyvänkuuloisena. Blue & Lonesome(16) on puhdasoppinen blueslevy, joka ei sisällä ainuttakaan stones-originaalia. Levy on äänitetty noin vuosi sitten kolmen päivän aikana, ilmeisesti kerralla purkkiin metodilla. Levyä on jo nyt kehuttu kaikkialla ja viiden tähden levyarvio taitaa olla melkein minimi. Sinänsä on turhaa tästä mitään itse kirjoittaa, levy on vaan hemmetin hyvä ja toimii, viisi nakkia ja that's it!

Kuuntelen juuri levyä toistamiseen, ensimmäisen kerran kuuntelin sen läpi äsken juoksulenkillä. Aiemmin olen jo Spotikasta diggaillut kolmea etukäteen levyltä irrotettua biisiä. Kehtaan väittää, että blueslevyn saa hetkessä haltuun, tietää, että onko musiikissa aitoa tunnetta vai onko se vain kalpea yritys olla tummempi mitä oikeasti on? Tämän levyn vaikutus on välitön, se on juuri sitä mitä Rollareiden on toivonut tekevän, kunnollisen paluun juurilleen, ensimmäisten levyjen rhytm'n blues-tunnelmaan...paitsi, että nyt mennään sinisemmillä vesillä.

Nyt voisi todeta, että ympyrä on sulkeutunut ja kannattaako Rollareiden enää vääntää uutta levyä? Olisiko vähän väkinäinen ajatus, albumillinen rollari-originaaleja, jossa Jagger esiintyy vielä kerran kukkopoikana ja Keef esittää pakolliset luopumiseen liittyvät balladinsa. Tätähän se kuitenkin on, get on your sweet lovin' beibe, get your kick on your cocksucking parade...Mitäpä muuta siis, turha tässä mitään suurempaa kirjallista esitystä pojilta enää toivoa...ja milloin olisin toivonut? Rollarit ovat parhaimmillaan Keefin ja Ronnien kitarahuojunnassa, likaisissa harpun puhalluksissa, elitistisen Jagger-katukissan naukahduksissa ja Charlie Wattsin, ah niin takapotkivassa svengissä.

Blue & Lonesome pitää sisällään 12 bluescoveria, kokonaismitaltaan 42 minuuttia. Levy on jaettu neljäksi levynpuoliskoksi vinyyliversiona, joka on outoa, koska yksikin levy olisi riittänyt ihan hyvin.
Levyllä on ripeitä bluesralleja, kuten avauskappale Just Your Fool, hyvin kulkeva Ride 'Em Down ja varsin keskinkertainen esitys Just Like I Treat You. Parhaimmillaan levy on muutamissa hitaissa numeroissa, joissa edellä mainitutta Sir Jaggerin ääni uhmaa painovoimaa, mihin asti ääni voi vielä yltää? Se ei yllä 70-luvun soulahtavien rollarinumeroiden naukahduksiin, sellaista äänenhallinnan suvereniteettia ei enää löydy, kuin vaikka rollariklassikoissa: Melody, Fingerprint File tai Heaven. Sellaista ei enää odotakaan, se olisi sitä paitsi aika kornia ja epäuskottavaa. Mutta Jagger tuntuu aidolta ja venyvältä papparaiselta, kuluneet blueshidastelut All of Your Love ja I Can't Quit You Baby toimivat hienosti, jälkimmäisessä Jagger antaa äänestään kaiken sen venyvyyden mitä vielä on annettavana.

Varsin vähän olen kertonut muusta bändistä, Jaggerista vain.  Levy soi niin hemmetin hyvin, että välillä miettii, että onko Keef kakussa mukana lainkaan? Varsin ikävä kommentti minulta, koska epäilen, että taustamuusikot pitävät homman hyvin kuosissa ja vanhat papparaiset peesaavat menemään. Väärin! Uskon sittenkin, että Keith, Ronnie ja Charlie ovat luoneet perustan, johon herra solistin on turvallista nojata. Ainakin viime aikojen keikkakunto on tukenut tätä olettamusta. Tämä pieni klippi kertoo sen oleellisen, Keef osaa vielä soittaa instrumenttiaan: