Heinäkuiset lomamiehen päivät pitävät usein sisällään epäsymmetrisiä kirpparikierroksia kotomaamme sivuosaan joutuneissa kaupungeissa. Erään teräskaupungin kotikutoisella kirpputorilla silmääni pisti kasa Bob Dylanin kasetteja 2 euron kappalehintaan. Kyseessä oli Dylanin taiteellisesti heikoimman kauden, eli 80-luvun tekeleitä. Niin, aika monelle pitkän linjan artistille 80-luku edusti sitä tuotannon huonointa laitaa, kiitos onttojen kasarisoundien ja liiallisten dollareiden.
Tuosta kirpparipöydästä lähti mukaani aliarvostettu Dylan-kasetti Shot of Love(81) ja täysin aiheesta tylytetty Empire Burlesque(85), Dylanin 80-luvun kimalteinen pakkopulla, suorastaan kuuntelukelvoton äänite. Kuten useat draamaoppia lukeneet teistä varmaan arvaavat, että seuraavaksi tässä bloggauksessa on tulossa tarinallinen käänne, kun Dylan Empire Burlesquineen pääsee kasettipesään, niin tämän pojan mieli yllättäen muuttuu. Näinkö tapahtuu?
Monien artistien tyyliin tottuu, näin on käynyt Dylanin, Springsteenin, Neil Youngin, Rollareiden ym.ym. kohdalla. Kun tätä epävireistä narinaa on kuunnellut vuosikymmeniä, niin korvani on alkanut muotoutumaan musiikin muotoiseksi, tänne se Bob-variskin kryptisine tarinoineen helposti solahtaa. Empire Burlesque(85) oli aikoinaan myös minulle suuri pettymys. Avauskappale Tight Connection To My Heart edusti juuri sitä kasarisoundeilla pilattua Dylania. Jotain outoa on tapahtunut tässä vuosien aikana, ehkä juuri se korvien muotoutuminen...korvakarvojen kasvaminen tai jokin on aiheuttanut sen, että Empiren avauskappale kuulostaa nyt ihan mukiinmenevältä. Ennen kaikkea mieleni on heti vastaanottavaisempi tämän hylkäämäni levyn suhteen. Tästä on helpompi jatkaa muihinkin biiseihin.
Kakkosbiisi Seeing The Real You At Last vaikuttaa vahvalta, mutta Dylan kiekuu sen hieman piloille. Dylanin laulussa on vielä ns. uskonnollisen kauden jälkeistä hurmosta, joka ilmenee tänä riitasointuisena kiekumisena. Tänä päivänähän Dylan on palannut laulamiseen, ainakin mitä on kuuleminen uusia cover-levyjä ja keikka-arvioitakin, joiden mukaan Dylan selkeästi on panostanut laulamiseen. I'll Remember You on perinteinen Dylan-hituri ilman sen kummempaa klassikkostatusta.
Kyllähän tämänkin kasetin parissa voi kesäistä keskipäiväänsä viettää, useat saattavat viettää päivänsä paremminkin, ärhäkkäämmän ja vitaalimman musan parissa...tai nauttimalla kesästä uimarannalla, jäätelöbaarissa, rantabaarissa tai tolkuttoman hienolla rokkikeikalle. Sellaisellehan vielä ehtii.
Bob jatkaa kasetin puoliväliin ja oma ajatuskin pääsee harhailemaan, jääkö mitään merkittävään korvakäytäviini, hmm, epäilen. Kasetin toinen poski käynnistyy jälleen kerran hermostuttavasti ns. hurmoskauteen vivahtavalla kappaleella: Trust Yourself. Helpotusta tarjotaan onneksi jo seuraavassa biisissä, Emotionally Yours, joka on juuri sellainen kappale, että jos sen pahaa aavistamatta kuulee radiosta, niin se luikahtaa sydämeni Dylanin muotoiseen muottiin, todellakin, emotionaalisesti sinun!
Mitä jää vielä jäljellä? Kaksi vähän keskinkertaisempaa veisua ja Bang! Puhdasverinen Dylan-klassikko Dark Eyes. Täysin akustinen Dark Eyes on juuri sitä itseään, riisuttu, vahva, mystinen ja voimakkaasti otteessaan pitävä kappale. Empire Burlesque(85) saa synninpäästönsä viimeistään tämän kappaleen myötä ja olisi aiemminkin, jos tiettyä hurmos- ja tuotantonappulaa olisi väännetty pikkaisen maltillisimmen. Tämä malttihan löytyi vasta Daniel Lanoisin tuottamalla hienolla: Oh Mercy(89) albumilla, sitä ennen Dylanin kasarituotanto osui maaliinsa vain hetkittäin. Tähän soittolistaan olen kerännyt näitä Dylanin 80-luvun "osumia"
https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/4cnrZUQSnhJ6Zv3VQU3QSd
Entä se aliarvostettu Shot Of Love(81)? Tässä kohtaa vedin vesiperän ja Shot of Love tarjosi pelkkää nauhaulinaa, eli kyseessä oli vioittunut kasetti.
Toisaalta ihan hyvä ettei Dylan-jatkanut näillä ns."rokkilinjoilla". Tässä esimerkki 80-luvun hallaa tekevästä vaikutuksesta:
2 kommenttia:
Mäkin olen usein takonut päätä seinään kun on tullut ostettua kirpparilta noita legendojen kasarilevyjä, hyvänä esimerkkinä just Youngin Landing on water josta pystyin kuuntelemaan toisen puolen ja viimeisimpänä joku Robert Plantin kasarilevy jota en kestänyt kuunnella kuin ekan biisin puoleen väliin, mutta toisaalta uskon et toi 80-luku on "mielentila" ja semmosella vähän kepeämmällä hetkellä se joskus jopa meneekin :D kasetit on nostalgisia! itseltä ei tosin löydy kun lähinnä kokoelmia :)
Joo, varsinkin jos on elänyt nuoruuden 80-luvulla, niin noihin "kammottaviin soundeihin" pääsee paremmin solahtamaan sisään. Sinänsä materiaali ei ollut huonoa tuolloin. Parhaiten 80-luvun soundin ovat säilyttäneet erilaiset elektrohenkisemmät ertistit, kuten Pet Shop Boys, New Order ym. jotka saavat luvan kanssa vieläkin retroilla :)
Lähetä kommentti