Seuraavaksi aion käydä läpi seitsemän rokkiplattaa joiden kuuntelemiseen aikani ei ole ihan riittänyt, mutta joiden musiikillisesta kulmasta olen saanut jo melkein pitävän otteen, aavistuksen ja tunteen siitä, että tässä levyssä voi olla jotain erinomaista. Erinomaisuuden käsite on useimmiten levyarvioiden ja rokin historiankirjan lukemisen aiheuttamaa, joskus muun hataran tunteen tai intuition, kuten voimakkaan halun uskoa tähän levyyn heikoista Wikipedia-tietoista huolimatta. Tottakai toiveenani on aina päästä kiinni mahdollisimman monen lättysen musiikillisista hienouksista.
Vuoden 1971 klassikkosarjaa, kosminen, maaginen, ties millainen albumi, joka on nostettu rokin mysteerilevyjen hyllylle. Näihin aikoihin David Crosby teki bänät Joni Mitchelin kanssa, oli kokkelista ja muista päihdyttävistä aineista sekaisin. Levyn tilasin jenkeistä reilu kuukausi sitten ja sen jälkeen levysoittimen neula on raapinut sitä tasaisesti. Niin, onhan tässä hieno kansi ja hieno taustamuusikkokööri mukana levyn teossa, eli melken kaikki tuon ajan muut pitkätukkastarat: Jackson Browne, Neil Young, Jerry Garcia, Graham Nash ja Joni Mitchell. Niin levy soljuu ja velloo, Crosbyn ääni on hienosti vereslihainen, mutta se suuri musiikillinen elämys vielä odottaa. Ehkäpä tämä vaatisi allekirjoittaneeltakin reippaasti alakuloisen tunnetilan tai sekavan poikamiesviikonlopun? Noh, näihin ulottuvuuksin ei sentään pyritä, perheellisen matala volyymitaso ja lukuisat keskeytykset ryydittävät pakostakin levyn lisäkuunteluakin.
Levy on ollut minulla pitkään ja kuunnellut olen sitä aina silloin tällöin. Aavistan ja tunnen että levy meinaa kasvaa kukkaan, näppärät kappaleet soljuvat kivasti ja ehkä levypussin sanoja lukemalla saattaa päästää lentoon? Levy on myös aikalailla läpeensäkehuttu ja Todd Rundgrenin tuottama, joka aiheutti nurinaa ja ristiriitaa levyn sessioissa, koska tämä jenkkituottaja vei voimakkaasti aiemmin aika kuivakan brittibändin soundia eläväisempään suuntaan. Sittemmin bändi on myöntänyt, että Rundgrenin musiikillinen visio oli oikea tämän levyn kohdalla.
Elvis Costello: Brutal Youth(1994)Pidän Elvis Costellosta ja en pidä Elvis Costellosta, riippuu siitä, mikä on vastaanottokykyni sillä hetkellä Elvarin erittäin persoonallista lauluääntä kohtaan. Elviksen täyteenahdetunkuuloinen laulu on välillä iso ongelma, sillä Elvis tekee periaatteessa aika mainioita lauluja...tai sitten omalla superintensiivisellä äänellä saa paskemmatkin biisit kuulostamaan hienoilta. En osaa sanoa mikä on totuus, vastauksen ehkä löydän ensi syyskuun Tampere-talon konsertista jonne Elvis saapuu esiintymään. Mutta tämä levy, jota pidetään Costellon myöhäistuotannon parhaimpana tekeleenä on aivan liian mureaa jöötiä, jotta sen voisi kertakuulemalta kunnolla vastaanottaa. Aistin ja tiedän, että levyssä on paljon, muun muassa pari aivan helevetin hyvää biisiä: Pony Street, Kinder Murder ja You Tripped at Every Step. Mutta liian intensiivinen laulu ja pitkähkö levynmitta läkähdyttää.
Pidän tätä levyä enimmäkseen luonnosmaisena ja huonona, josta tosin löytyy muutama hyvä biisi, kuten All Along The Watchtower, joka vasta Hendrixin versiona löysi todellisen luonteensa. Olen aina ihmetellyt miksi tätä levyä varauksetta kehutaan? Levyssä on erittäin huono soundi ja Bob ei tunnu välittävän miten päin ne biisit tarttuvat narulle. Tiedän, että Dylanin tapauksessa tämä on aika yleistä, Bob melkein pyrkii sabotoimaan liian hyvän soundin levytysvaiheessa, sillä levyjen tuottaminen ei ole Dylanille merkittävä juttu. Toinen todellisuus on tietenkin se, että oikeasti en ole istunut alas ja kuunnellut levyä tarpeeksi monta kertaa ajatuksella alusta loppuun. Toisaalta epäilen, että siitä huolimatta tämä levy ei tule miellyttämään korvaani? Niin, täytyykö levyn olla aina ns. kuunteluystävällinen? Ehkä tämän levyn ansiot ovatkin jossain toisenlaisessa kauneudessa?
Arcade Firen esikoisalbumista: Funeral(04) en ole oikein koskaan saanut minkäänlaista otetta. Tässä tapauksessa tunnustetaan heti kärkeen, että arvioni levystä perustuu noin kahteen kuuntelukertaan vajaa kymmenen vuotta sitten. Ehkäpä vain pitäisi laittaa lätty soimaan? Arcade Firen kanssa on käynyt vähän samalla tavalla kuin monen muun nykymusan kanssa, että ei löydä oikein sopivaa kuuntelutapaa levylle. Cd:n ostaminen tuntuu turhalta, vinyyliversio on liian kallis ja Spotikka-kuuntelu on tyhmää ja hajanaista. Näin ollen loppujen lopuksi turvaudun huonolaatuiseen lataukseen, joka jää ikuisiksi ajoiksi tietokoneeni kovalevylle. Ongelma on siis siinä, että kaikkia näitä nykylevyjä voisi kuunnella, mutta tietoisuus siitä, että ne on heti ja nyt kuunneltavissa Spotifyn kautta luo kummallisen merkityksettömyyden tunteen. Ei tämän pitäisi olla näin helppoa ja juuri tämä helppous estää kuuntelun. Mikä omituinen ristiriita!
Fleetwood Macin Rumours(77) albumia pidetään yhtenä aikuisrokin klassikoista. Ihan ookoo levyhän se on, mutta ehkä hiukan yliarvostettu. Yhtälailla bändin seuraavaa levyä: Tusk(79) pidetään yhtenä bändin parhaista. Kyseessä tupla-albumi, jonka vinyylinkerääjän on kohtuullisen helppo löytää muutaman euron uloskantohintaan. Tämä on niitä hyllyni merkillisiä levyjä jotka vain odottavat sitä oikeaa kuunteluhetkeä ja syvempää tutustumista. Olen varmaankin kuunnellut levyn yhden kerran läpi ja sen perusteella olen mahdollisesti kehunut sitä kavereillenikin. Häpeällistä toimintaa, sanoisin.
Näinä päivinä Nick Cave on yksi nykyrokin horjumattomista messiaista ilman minkäänlaista kritiikin vivahdettakaan. On ihan sama mitä ja millä tavalla tämä kalapuikkoviiksinen mies julkaisee, niin tiedostava rockyleisö huokailee kuolaten hänen erinomaisuuden edessään. Ok, lievää liioittelua, myönnetään, sillä saihan Cave jonkinmoista sapiskaa muiltakin viimeisestä Grinderman-levystään. Tämä levy on Caven tuotannossa yksi kehutuimmista, ellei jopa mestariteoksena pidetty. Onhan tämä komea tuplalevy, josta tällainen kiukkuinen rokkisetäkin löytää ihan hyviä biisejä kuten: Get Ready for Love ja alle linkitetty Easy Money. Mutta jotain tässä on liikaa, musiikkiako vai Nick Caven tällöin ylimaallisen egoistisen kukkaan kasvanutta persoonaa? Vai voiko kyse olla yksinkertaisesti siitä, että minua vain vituttaa etten mennyt katsomaan vuoden 2004 erinomaista Kulttuuritalon keikkaa ja lohdukseni olen kehitellyt tällaisia negaatioita levystä. Noh, vuoden takaisen Flow:n keikankin missasin. Jospa joku kerta vielä kohtaa Niilo Luolan ihan kunnolla, joko levysoittimen avustuksella tai ihan livenä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti