Muovin autiomaassa

Mitä jää jäljelle kun viimeinenkin sointu lakkaa, kun levyt jäävät hyllyyn vuosiksi, vuosikymmeniksi, kun salakavala korroosio mikä lie haalistaa muovin kellertäväksi, syö levyn pahvisen kansimateriaalin hiirenkorville, jättää jäljelle pelkän pyöreän ytimen ja musiikin sen raidoissa, onhan muovi ikuista ja musiikki vielä enemmän?

Vinyylilevy on polyvinyylikloridista valmistettu kiekko, jolle tallennetaan ääntä analogisessa muodossa. Vinyylilevyn molemmille puolille voidaan tallentaa ääntä. Ääni-informaatio on levyn pinnalla spiraalin muotoisessa kapeassa urassa ja se voidaan toistaa levysoittimella, jonka neula seuraa uran muotoa. Urat saavat neulan värähtelemään ja siitä kuuluu heikko ääni, jonka kuulee ihmiskorvallakin.

On totta, että monet keskeiset keräilijöiden hamuamat vinyylilevyt ovat ikähaarukassa 40-60 vuotta. Se on jo aika paljon, kuinka kauan originaalit Beatles-albumit oikein kestävät? Pitelen kädessäni originaalia Beatlesin Rubber Soulia(65) 46 vuoden takaa, levy soi vielä vahvasti vaikka entinen omistaja on jättänyt siihen merkittäviä kulumisen jälkiä, kansipahvikin tuntuu vielä oikein hyvältä, ei mikään keskiaikainen käsiin hajoava Biblia, ei vielä.

LP-levyn kehitti Peter Goldmark Columbia-yhtiölle 1948 [1]. Sitä ennen käytettiin 78 kierrosta minuutissa pyöriviä sellakkalevyjä eli savikiekkoja. LP-levy pyörii 33 ⅓ kierrosta minuutissa ja yhdelle puolelle mahtuu noin 20 minuuttia korkealaatuista ääntä.

Ensin putoaa pelistä pahvi, ehkä sadan kahden sadan vuoden päästä, polyvinyylikloridin, eli pvc-muovin ikää ei kai vielä täysin tiedetä. Se tiedetään, että pvc:tä on erityisen vaikea kierrättää, sitä ei sovi polttaa. Seinilläni lepäilee melkein tonni ongelmajätettä, tosin vielä nätisti soivaa sellaista.

Polyvinyylikloridi keksittiin vahingossa kahteen otteeseen 1800-luvulla. Keksijänä oli ensin vuonna 1838 Henri Victor Regnault ja vuonna 1872. PVC-muovista syntyvän jätteen hävittäminen on poikkeuksellisen ongelmallista sen sisältämän kloorin vuoksi.

Monen miehen tie(harvemmin naisen, uskallan väittää) on ajautua erilaisten keräilyharrastuksen ääreen, toiset keräilee autoja, moottoripyöriä, kunnostavat vanhoja taloja tai haalivat romua nurkkiinsa. On tarvetta pitää kiinni jostain menneestä, nähdä aikaperspektiivissä taaksepäin jotain merkittävää, luoda sieltä siltaa tähän päivään ja ehkä ymmärtää tätä hetkeä paremmin.

Onnellisia ovat ne jotka eivät ole kiinni keräilyssä ja materiassa vai ovatko sittenkään? Tarvitseeko ihminen jonkinlaisen kiinnekohdan todellisuuteen erilaisten keräilyvivahteisten harrastusten kautta? Ihminen kuitenkin kuluu, usein nopeammin kuin ikuisiksi ajoiksi suojamuoviin jäänyt Rick Astleyn hittialbumi.

Vinyylilevy kuluu soitettaessa, ja se on CD-levyä alttiimpi äänenlaatuun vaikuttaville naarmuille. Soittimen säädöt vaikuttavat levyn kulumiseen. Myös levyssä oleva staattinen sähkö aiheuttaa äänessä kuultavia häiriöitä. Vinyylilevy on lisäksi herkkä taipumaan lämmössä tai painon alla, joten sitä pitää säilyttää huoneenlämmössä pystyasennossa. Pinossa niitä ei ole syytä säilyttää, sillä levy on keskeltä paksumpi kuin reunoilta.

Kun katson teitä noin kahtatuhatta vinyylilevyn selkää, kun olette viimein asettuneet paikoilleen levyhyllyyni ja saaneet levyhyllyni jotenkin rauhoittumaan. Osa teistä saa jatkaa matkaansa kirpparin alelaareihin, mutta suurin osa teistä pysyy edelleen osana elämääni. Teissä on paljon painoa, tiivistynyttä aikaa, mustan muovin ikuisuutta, ilman teitä aikaa voisi jäädä paljon merkittävimpiin asioihin. Teillä on suuri merkitys minulle nyt, huomenna tilanne voi olla toinen, jos tunnen pakottavaa tarvetta kärrätä teidät kirpparille. Tätä vaaraa ei ole toistaiseksi näköpiirissä.



Lainaukset: Wikipedia ja Pekka Gronow, Ilpo Saunio: Äänilevyn historia, WSOY 1990