Sateinen maanantaiaamu, selkä vihoittelee, kahvi kuumuu pannun pohjalla, kaikki aukeaa hitaasti, kituliaasti, vaivalloisesti herätellen. Posti tuo pelastuksen, muovikuplapaketin ties kuinka monen meren takaa. Postimyynnin kautta ostettavat levyt, voi kuinka ne tuovatkaan hymyn huulille, herättävät sisimpäni teinipojan(todellisen olemukseni), innokkaan levyjen keräilijän, nostavat pintaan muistoja 80-luvun postimyyntilauksista Tampereen Epesistä ja Turun Kane Recordsista.
Se on nyt tässä, käsissäni. Se on pakattu pahviin, matkittu tarkkaan originaalin vinyyliversion muotoilua. Levy on Rolling Stonesin Exile On Main Streetin(72) remasteroitu versio kera bonusceedeen. Ah onnea, ah odotuksen täyttymistä, ei muuta kun levy pesään ja let’s kuunnellen!
Varsinainen levy Exile On Main Street on hyvin tuttu, vinyylinä se on tullut kuunneltua liki puhki, siksipä niitä on hyvä omistaa niitä kaksin kappalein. Aloitan siis kuuntelun bonuslevystä. Mikä kihelmöivä tunne, kymmenen ennen julkaisematonta Rollariveisua, osa rehabiloitu kera Jaggerin tuoreiden lyriikoiden ja laulun. On hämmästyttävän vaikea erottaa mikä on uutta ja mikä vanhaa Jaggeria? Rokki-sedän ääni on säilynyt hyvin kaikki nämä vuodet, vuosiahan kertyy jo heinäkuussa kunnioitettavat 67!
Pass the Wine, Plundered my Soul ja nyt soiva I’m Not Signifying, kaikissa tunnistettavat rollarielementit, selkeästi jotain enemmän, sisältöä, tunnetta, mennyttä ja vähän tätä päivää, ikuisesti kestävää huojuvan rokin leipäjuurta, pilaantumatonta koska alkujaankin se oli silkkaa syntiä, kuumaa ja kiellettyä, rakkauden rikollisten arveluttavaa kaipuuta, sitä suurta ihmetystä: mikä tekee näistä kumiukkomaisista ex-narkeista ja juopoista musiikillisesti kiinnostavan bändin?
Tämä bonuslevy sisällöltään täyttää vähintäänkin uuden Rolling Stones studioalbumin odotukset, 10 biisiä on hienosti pelastettu tähän päivään, on rosoa ja sitä Exilen tuttua kellarisoundia, tiettyyn musamakuun täysin uppoavaa. Olen Rollaritaivaassa, jälleen kerran, siinä vetelässä svengissä ja kuplivassa suokaasussa, oudossa todessa, viimeistelemättömässä karheassa hyväilyssä…raaahh…
Havahdun levyn loppupuolella, ohitse meni pari vähemmän kiinnostavaa rollariveisua, mutta se hyväksyttäköön, tärkeintä on tämä rosoinen ja yksityiskohdiltaan minulle tuntematon kosketus, uusien vanhojen biisien soitto, sävelmät, lyriikat, maailman parhaan rokkibändin svengaava rytmikudos.
So Divine(Aladdin Story) kuulostaa pikkaisen kuin hidastetulta Paint It Blackilta, uljaat Loving Cup ja Soul Survivor löytyvät varsinaiseltakin albumilta, mutta bonuslevyllä on kaksi julkaisematonta ja maistuvan erilaista versiota, joista Soul Survivorin laulaa itse Keef. Good Time Women on Tumbling Dicen alkumuoto, tällaisenaankin varsin toimiva biisukka. Levy päättyy mukavan rytmikkäästi instrumentaaliin Title 5.
Tunnetusti Rollareilta on jäänyt liki jokaisen albumin äänityssessioista yli runsaasti hyvää materiaalia, josko herrat Jagger ja Richards innostuvat vielä enemmälti arkistotöihin, niin tiedä millaisia kadonneita helmiä saatetaan päivänvaloon, mutta ennen sitä mielellään vielä se yksi ”luvattu” studioalbumi. Pianhan Rollareilla tulee bändinä 50 vuotta mittariin, olisikohan se ura sitten siinä, 70-kymppiset rokkaavat jo aika kankeasti, vaikkakin bändin viimeisessä Suomen keikassa 2007 Olympiastadionilla ei ollut mitään hävettävää, mitä nyt Keef kaatuili vähän humalassa, mutta Jagger, Watts ja Wood täyttivät paikkansa mainiosti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti