sunnuntai 20. elokuuta 2023

Paul McCartney - Pipes Of Peace

Monen 60-luvulla uran aloittaneen rokkistaran 80-luku oli täynnä kehnoja albumeja ja niistä löytyviä huonoja tuotannollisia ratkaisuja. Paul McCartneyn kasarilevyistä harvoin puhutaan positiiviseen sävyyn, lukuun ottamatta kokeellista soololevyä McCartney II (80) ja Elvis Costellon avittamaa Flowers In The Dirt (89) levyä, mutta näiden välissä julkaistiin yleisen uskomuksen mukaan enimmäkseen melkoista kuraa, positiivista ja hampaatonta lallattelua, aikuisen miehen helppoja lastenlauluja. Voi olla, että tämä määritelmä ja luulo on pelkästään minun oma, mutta kasarilla musalehdistö ei juurikaan silitellyt Paulin albumeita: Pipes of Peace (83), Give My Regards To Broad Street (84) ja Press (86). Kyseessä on kökköyden, liiallisen rahan ja hyvänolon tuoma albumikimara. Beware! Näinkö?

Tässä ei tarvitse ennustajan lahjoja kun väitän, että olen alkanut kuuntelemaan rauhanpiippulevyä Pipes Of Peacea (83) ja todennut sen laadukkaaksi levyksi. Kyllä. Mikä oli kasarina liikaa, onkin tänä päivänä miellyttävää nostalgiaa...ja aika hyvin toimivaa sellaista. Nimikappale on Paulin tuotannolle tyypillinen melodinen helmi, jossa haisee mukavalla tavalla Beatles ja notkeat melodiset ratkaisut, siirtymät a-osasta b-osaan ja hurmokselliset c-osat, unohtamatta lapsikuoroa. Kaiken koristaa päälle liimattu rauhan lyriikkaa, älköös nyt sotiko, it's still peace and love, kuten mä ja John silloin sanottiin.

Say Say Say oli aikoinaan karmean iso hitti. Mukanahan laulaa myös itse Miihkali Jaksonen. Ihme kyllä kappale ei ole kulunut puhki, vaan kuulostaa edelleen todella svengaavalta. Mukaan on tuupattu myös maistuva huuliharppuosuus, joka pitää homman kivalla tavalla maanläheisenä. The Other Me on hyvin perusvarma McCartney-veisu, ei mitenkään potki vastaan, mutta ei nouse erinomaisuuden kerhoonkaan. Mutta onhan tämäkin varsin soljuvaa meisinkiä. Keep Under Cover on myös näpsäkkä ja kulkeva biisi, jollaisia Maccara synnyttänee hampaita harjatessaan. Mutta yksittäisenä biisinä tuotuna jollekin 2000-luvun levylle, voitaisiin melodisuuden puolesta puhua levyn parhaimmistosta. Se mikä Pipes of Peacella toimii on melodiat, iloiset, lapsekkaat ja ennakkoluulottomat (ehkä toisten korvissa liian tutut) melodialinjat. A-puolen päättävä läpeensä siirappinen balladi So Bad oli salasuosikkini teininä ja edelleen kappale vetoaa minuun. Lällyys on niin sakeaa, että siihen mielellään kierähtää: Girl i love you, yes i love you, so bad. Tällaista oli 80-luvun viattomuus parhaimmillaan ja pahimmillaan.

Kakkospuoliskon aloittaa myös Michael Jacksonin kanssa tehty The Man, jonka olin täysin unohtanut. En tiedä onko tämä Michael Jacksonin ansiota, mutta kappale svengaa makealla tavalla, intohimoisesti, viihteellisesti, kuin kirkkain kesäpäivä. Kappaleessa on hieno, nytkyttelevä a-osa, jota Michael vie upeasti eteenpäin. Kyseinen ajanjaksohan oli Jacksonin Thrillerin pöhinän jälkeistä kulta-aikaa, kaikki on näköjään muuttunut kullaksi, mihin hän on sormensa tökännyt. Toisaalta myös ymmärrän, jos joku voi kokea kappaleen ällöttäväksi viihdeklöntiksi.

Seuraavana vuorossa on aika näpsäkkä ja jopa hivenen rootsmainen  Sweetest Little Show, nätti ja osin akustinen laulu. Kappale pysähtyy hauskasti puolivälissä, jossa kitara näppäilee varsin erikoista kudosta kuin liveyleisön edessä. Average Person on hauskasti eteenpäin laukkaava McCartney-lallattelu, joka ei suostu jäämään pelkäksi hassuksi melodiakokeeksi. Kappaleen sisään on ujutettu monenlaista musiikillista käännettä. Koko levyä leimaa musiikillinen ilottelu. Voi olla, että levy koettiin ilmestyessään vähän kevyeksi ja vasurilla tehdyksi, mutta kyllähän Paulin melodiantaju on ihan omaa luokkaansa ja kun siihen siihen päälle lisätään noin miljoonan dollarin tuotanto ja parhaimmat yhteistyötahot, niin siinä ei voi paljoa epäonnistua.

Levyn yhdeksännen kappaleen kohdalla eväät alkavat jo hupenemaan. Enimmäkseen instrumentaali Hey Hey on edelleen varsin miellyttävää kuunneltavaa, mutta vähän tuntuu siltä, että jotain piti vielä keksiä tähän väliin. Tug Of Peace on vähän kuin muistuma McCartney II (80) levyn kokeellisimmasta puolesta ja samanaikaisesti jonkinlainen kommentti tämän levyn nimikappaleeseen ja edelliseen studioalbumiin: Tug of War (83). Varsin mukavaa kuunneltavaa tääkin. Loppuun on säästetty perinteinen McCartney - balladi Through Our Love. Vaikkei se aikoinaan avannut mitään uusia lukuja banjosilmän ceeveeseen, niin tältä levyltä irrotettuna ja tähän päivään tuotuna vaikka livevetona, kappale voisi olla yllättävän kova.

Pipes Of Peace (83) on levy missä ei ole mitään vikaa. Aikana jolloin se julkaistiin, oli enemmän volyymia, niin musiikki- kuin journalismimarkkinoilla. Tuolloin oli kai jotenkin tyypillistä moittia menestyneiden artistien albumeita, jos ne eivät tarjonneet varsinaisesti mitään uutta ja tihkuivat elintason ja aseman tuomaan itsetyytyväisyyttä. Pyörää ei keksitty tässäkään tapauksessa uudelleen, mutta Pipes Of Peace (83) levynä on kestänyt aikaa hämmästyttävän hyvin.

Tässä The Manin vähän hupsutteleva ja referenssinomaisen huono kotivideo, jota erinomainen musiikki kuljettaa eteenpäin:




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti