Charlie Watts (1941-2021)

Juna kulkee yöllä ja päivällä, mutta ei ilman sinua

olit tuttu, mutta tuntematon, yksityinen ja yleinen

olit maailman parhaimman svengin perusta, korvaamaton

kaikilla mittareilla ihailtava ihminen, vaikka tiesin sinusta vain musiikin

Lepää rauhassa, Charlie

Kun Charlie on mennyt, niin toivon että rollarit lopettavat vierintänsä tähän. Toivon sitä aidosti. Voi olla, että se uusi levy on vielä tulollaan ja Charlie kerkesi kannuttaa siihen rumpuraidat, mutta sillä ei ole enää merkitystä. Maailman tärkeimmän liikevoiman perusta on lakannut olemasta. 

Charlie Watts liittyi Stonesiin vuonna 1963 ja hän ei ollut bändin eka rumpali. Pieni maininta löytyy historiankirjoista kaverista nimeltä Tony Chapman, joka oli rummuissa Stonesin ekalla virallisella keikalla heinäkuussa 1962 Marquee klubilla Lontoossa.

Vuodesta 1963 alkaen Charlie on ollut mukana tiettävästi kaikilla Rollareiden levyillä aina viime vuoden Living in the Ghost Town tsipaleeseen asti.

Mitä Charlie edustaa Stonesissa, niin se on svengi, takapotku, se rytmillinen tahti joka tekee Rollareiden musiikista yhtäaikaa svengaavan ja laiskan. Siihen tarvitaan toki Keefin säröinen skitta ja Ronnien kyky pitää Keef raiteilla, sekä tietty Jaggerin ainutlaatuinen ääni. Mutta jos Charlie puuttuu sopasta, niin svengi hyytyy. Ilman Charlieta Stonesia ei ole. Jazz-rumpalitaustasta on myös paljon apua. 

Rolling Stonesin piti lähteä syysrundille jenkkeihin ja Charlie on korvattu jo aiemmin Steve Jordanilla, kun rumpalisuuruudelle jouduttiin tekemään äkillinen "operaatio". Steve Jordan ei ole turha kaveri. Hän on soittanut rumpuja Keefin varsin svengaavilla soolotuotoksissa. Tähän nähden hän voisi olla (ja on) se paras mies korvaamaan Charlie. Vaan pitääkö tällaisesta asiasta edes keskustella. Charlie on poissa ja Stonesien ei pidä enää lähteä kiertueelle. 

Kahdeksankymmentä vuotta on kunnioitettava ikä ja voi sanoa, että Charlie ei poistunut keskuudestamme mitenkään liian aikaisin. Kuusikymmentä vuotta työelämässä on kohtuuttoman pitkä aika. Rollarifanina sitä on kaikki nämä vuodet toivonut, että bändi rikkoo aina uudestaan luonnonlakeja ja on ihan normaalia olla kiertueella yli kasikymppisinä. Ei teidän enää tarvitse. Kaikki arkistojen jämät otan kyllä vastaan, mutta muu bändi saa nyt luvan kanssa jäädä eläkkeelle.

Miten tässä nyt käy? Loppuuko Stones tähän? Veikkaan, että he tekevät tuon syysrundin Charlien muistolle. Onko se oikein vai väärin, jos näin tapahtuu? Tällä hetkellä en pidä ajatuksesta, että Rolling Stones jatkaa toimintaansa.

Valitsen tähän kymmenen omaa suosikkiani stones-tuotannosta, sellaista missä Charlien kannutus mahdollistaa tämän maagisen svengin:

Living in the Ghost Town (20) Ihan sen takia, että tästä edelleen tunnistaa Stonesin sooundin, että se on aitoa tavaraa.

Hand of Fate (76) Likaisen laiska Hand of Fate on rollaribiisin prototyyppi. Pörisee ja svengaa, rytmiluut paukkuvat oikeissa kohdin.

Get Off Of My Cloud (65) Satisfactionin jälkeen Rollarit julkaisi seuraavan hittisinglen, josta on jäänyt erityisesti biisin nykivä rytmi mieleen. Tästä rytmiikasta tulee jotenkin Eppujenkin ekat levyt mieleen. Takapotkun syntysijoilla, vaikka se täyteläisin soulsvengi bändiltä olikin vielä syntymättä,

Undercover of The Night (83) Armotonta kasaritykitystä, myös Charlien rumpupallin takaa.

Emotional Rescue. Disco-Stonesia ja Falsetti-Mickiä. Ilman Charlien rumpuraitaa ei tääkään olisi paljon mitään. 

Moon is Up (94) Oudokki Voodoo Lounge albumilta, jossa Charlie soittaa erittäin svengaavasti steel-rumpuja. Biisi on Stonesin myöhäistuotannon kadonneita helmiä.

Gimme Shelter (69) Ehkä Rollareiden kaikkien aikojen kappale, joka ilman Charlien "potkuja" ei olisi sitä mitä se on.

Can't Be Seen (89) Keefin lauluveto, jota Charlie ilolla kuljettaa eteenpäin. Aliarvostetun Steel Wheelsin parhaimmistoa.

Ventilator blues (72) Tietääkseni kappale jota Stones ei mielellään soita livenä, sen rytmillisen haastavuuden vuoksi.

Beast of Burden (78) En osaa puhua musiikillisesti, ehkä osaan puhua tunteellisesti. Beast of Burden on minulle SE Rolling Stones-biisi. Se keinuttaa, muistuttaa (nuoruudesta), itkettää ja melkein kiihottaa. Stones-svengi täydellistyy tässä, saavuttaa tavoitteensa, pysyvän paikan lantioni pohjassa, laiskan ja raukean liikkeen. Kappale joka on silkkaa rytmillistä nautintoa.

Tässäpä nuo biisit soittolistana: https://open.spotify.com/playlist/3wIZOYb0AWs1UQK94d9m8C?si=d24698fb832743ad

Leon Russell - Rokin karvaturreja

Otsikko saattaa olla hivenen halveeraava, sillä tämän tiheän karvoituksen sisältä kampaa helposti nipun laadukkaita biisejä ja albumeja. On synti ja häpeä, että Leon ei ole aiemmin saanut palstatilaa blogissani ja eipä kyllä oikeen missään muuallakaan.

Leon Russell (1942-2016) oli yhdysvaltalainen muusikko/lauluntekijä, joka oli alunperin arvostettu sessiomuusikko muun muassa Jerry Lee Levikselle, Rolling Stonesille ja Glen Campbellille. Ensimmäinen iso hitti Russelin kynästä oli Joe Cockerille tehty Delta Lady.  Ensimmäiseltä sooloalbumilta Leon Russell(70) löytyvä A Song for You on The Carpentersin tunnetuksi tekemä.

Russell teki koko 70-luvun svengaavia rock-lättysiä. Ei ihan viiden tähden levyjä, mutta sellaisia mehukkaita kolmen neljän tähden levyjä. Leonin tavaramerkki on pisteliään naukuva laulutyyli, joka yltyy välillä rääkäisyksi. Ensimmäisen albumin lisäksi Leonin parhaimmmistoa ovat albumit: Shelter People (71), Carney (72), bluegrass-levy Hank Wilson's Back (73) ja puhuttelevalla levykannella varustettu: Americana (78). Suomalainen bluesartisti Hannu Lehtola teki kannesta oman mukaelman albumilleen: Siniset Munat (19).

Ilmeinen syy Leon Russellista sauhuamiseen on ulkomailta tilaamani valtava mälli artistin levyjä euron parin polkuhintaan. Russellia originaalissa vinyylimuodossa saa aika halvalla kun pitää silmät auki. Koko tuotanto ei ole vielä hallussa, mutta hyvässä vauhdissa ollaan.

Totuus on tarua ihmeellisempää, sillä olinkin kirjoittanut Russellista jutun hänen poismenonsa yhteydessä vuonna 2016 melkein samalla sisällöllä ja samalla otsikolla :) 

https://homesickhounds.blogspot.com/2016/11/leon-russell-rokin-tuntemattomia.html

Kertaus on kuitenkin musakuunteluopintojen auki. Kokeilkaa vaikka tästä, että miltä russula maistuu. Meisinki on ainakin kohillaan.

https://www.youtube.com/watch?v=tjisHQbbuPc

Ismo Alanko. Viikinsaari. 20.8.2021.

Viikinsaaren soolokeikka käynnistetään kappaleella Hetki Hautausmaalla, Suomi Putos Puusta (90) albumin karulla kappaleella, jossa on vain Ismon ääni ja taustalla ropiseva vesisade. Tänään se sade onneksi puuttui. 

Aloituskappale resonoi täydellisesti tähän post-korona-aikaan. Missä me oltiin ennen koronaa? Itse olin toisella vuosikymmenellä, josta muistan paljon freesiä hetkiä ja katseita. Nyt naamat on peitetty maskeilla ja kaikki alankomaan voimakkaan keski-ikäiset fanit joutuvat piilottelemaan persooniaan. On vain syventyneitä juomuja ja roikkuvia poskia, kaikkialla ympärilläni. Ismo lataa aloituskappaleellakin heti palleaan, mä tuijotan kiveä jossa seisoo kuolleen toverini nimi, tänne mä päädyn itsekin vaikka kuinka riuhtoisin. Tunnen olevani yhteisellä keski-ikäisten (++) kuolinmarssilla, olemme taas pykälän lähempänä sitä lopullista...vapautumisenko hetkeä? 

Suorasta kuoleman silmään katsomisesta huolimatta tai sen myötä,  Ismon musiikki väreilee aina mystistä elämänvoimaa. Sitä se on aina tehnyt. Harva artisti laulaa näin suoraan...ja ilman ironiaa, näin väitän. Ismo on modernin aikamme harvoja runonlaulajia, karjalaisia itkijänaisia, jotka puhuvat asioista hämmentävän suoraan, mutta ei sittenkään liiaksi alleviivaten. Harvalle on suotu runonlaulannan lahja tässä mittakaavassa. Ismolle se on luonteva ilmaisutapa ja iso osa Suomen kansaa on polvillaan. Minä ainakin olen. 

Olen ehkä turhan tohkeissaan Ismosta ja tästä keikasta. Mutta siihen on syynsä. Ensinnäkin näin Ismon viimeksi livenä 11 vuotta sitten Tampereen Pakkahuoneella. (erinomainen keikka sekin: https://homesickhounds.blogspot.com/2010/07/hukattu-lankunkantaja.html Yksitoista vuotta on odottavalle aivan liian pitkä aika. Niin monta kertaa olen melkein mennyt Alangon keikalle, mutta aina on tullut jokin este tai keikat ovat olleet loppuunmyytyjä. Tänä perjantaisena elokuun iltana Viikinsaareen kokoontui satoja Ismo-faneja. Kannatus on pysynyt vakaana kaikki nämä vuodet. Eikä suotta, sillä näin omaperäistä ja vaikuttavaa musiikkia ei tee kukaan Suomessa. Taas innostuin, vaikka en ole kertonut keikasta nimeksikään.

Tällä Viikinsaaren reilulla kaksi tuntisella keikalla Ismo soitti vapaalla assosiaatiolla kappaleita uransa varrelta. Hassisen Koneen tuotannosta kuultiin mukavan leppoisa: Kulkurin iltakalja, aina vangitseva Tällä tiellä ja todella hyvin keikalla toiminut Harsoinen teräs. Siekkareiden Peltirummun kuulin vessan ovenkin takaa, ääni ja karsima valtasi koko Viikinsaareen, oli sitten lavan edessä tai kauempana snägärijonossa. Siekkareilta kuultiin vielä ainakin Rakkaudesta ja Kanoottilaulu.

Ismo on kautta artistiuransa ajan viljellyt varsin aromaattista ja eriterikastakin lyriikkaa. Välillä se on maistunut tietoiselta shokeeramisesta tai V-sanan maneerinomaiselta käytöltä. Pitääkö se **ttu tunkea joka lauseeseen. V''ttu! Onneksi tällainen lyriikka on sittenkin marginaalissa herran tuotannnossa. Yhtälailla Ismo tarttui tälläkin keikalla mietteliäihin kappaleihin: Risteys, Lintuperspektiivi, Kuka Puhuu, jotka iskevät ansiokkaasti elämän(sä) kipukohtiin.

Ismo säesti keikan aikana itseään joko kitaralla, pianolla tai pelkästään omalla äänellään. Jälkimmäistä ilmaisutyyliä tarjosivat avauskappaleen Hetki Hautausmaalle lisäksi vangitseva loilotus Laulu sekä perhesurmasta kertova Naapurin saunareissu. Tässä kohtaa väistämättä seurasin yleisön ilmeitä, jännitystä, epäuskoa, ihailua ja vapautumista. Miten se Ismo uskaltaa ja kehtaa. Karmiva tarina, mutta jollain tavalla oli tarpeellista kuulla se juuri tänä iltana. 

Keikan kohokohtiin kuului Seitsemän päivää. Alunperin Blanco Spirituals (08) levyltä löytävä juomisputkea kuvaava kappale kasvoi keikan aikana eeppisiin mittasuhteisiin. Biisin puolivälissä Ismo väritti kappaletta maanisella naurulla ja kitaroinnillaan. Puistattavaa ja vaikuttavaa.

Keikan kaikkia kappaleita en edes muista, mutta tunnistin liki jokaisen, lukuun ottamatta kahta uutta kappaletta, jotka mahdollisesti (eivät välttämättä) löytyvät syksyllä ilmestyvältä: Kaiken Maailman Kehtolauluja (21) levyltä, jonka Ismo on tehnyt yhdessä Oulun sinfoniaorkesterin kanssa. Levyn biisilistan perusteella puolet ovat uusia biisejä ja toinen puoli vanhojen uudelleen versiointeja.

Viilenevä elokuinen ilta tarjosi mahtavan live-elämyksen. On hämmästyttävää millaisella energialla ja suvereniteetillä kuusikymppinen artisti veti keikkansa läpi. Jos on keikkaillut noin neljäkymmentä vuotta ja useimmiten on pistänyt itsensä 110 prosenttisesti likoon, niin voi olettaa, että muusikon ammatti on varsin hyvin hanskassa. Onhan se, sillä tästä konsertista oli vaikea löytää mitään heikkouksia, ehkä ne muutamat biisit jotka olisi halunnut kuulla. Mutta, sehän soitti Nuorena syntyneenkin, eipä voi paljon valittaa.

https://www.youtube.com/watch?v=Uip5kZpZjzI

Jere Ijäs ja Monacon työväen palloilijat

Hauskasti nimetty uutuusalbumi on jatkoa Jere Ijäksen edelliselle Yllytyshullu (17) ep-levylle, joka ei ollut mikään ep-levy, vaan kokopitkä albumi (12 biisiä).  Ainoastaan levyn fyysinen muoto, eli seiskatuumainen vinyyli oli ep:n mittainen (4 biisiä).

Näin ollen olikin ilahduttavaa, että Jeren ja kumppaneiden uusin levy julkaistaan täyspitkänä yhdeksän biisin lp-levynä. Sen toki oitis levykaupasta itselleni varasin. 

Albumi alkaa pienellä koronaviittauksella kappaleessa Niin hiljaa kuin osataan. Tämän letkeäpoljentoisen kappaleen voi tulkita vaikka pienen ihmisen selviytymistarinaksi pandemian keskellä: 

Musta tuntuu, meillä taisi käydä tuuri, vain me kaksi herättiin juuri, me kaksi keittiössä jutellaan ja nauretaan niin hiljaa kun osataan. 

Townes ja Blaze jatkaa kevyillä musaviittauksilla ja on myös musamiesten soittojuhlaa. Trio-muoto soittaa riemulla ja taidolla. Eipä ihme, sillä Jeren lisäksi löytyy Tom Nyman bassosta ja Anssi Nykänen rummuista. Soitto on yhtä aikaa rentoa ja tiukkaa, etenkin Nykäsen rumputyöskentely saa biisit groovaamaan.

Kii sussa julkaistiin jo vuosi sitten, Makea ralli. Soittomiesten autenttinen juna kuljettaa hyvin. Tämä on kuin svengaavampaa jiikarjalaista. Tämän mielikuvan syntymiseen voi vaikuttaa se tosiasia, että Nyman bassottelee Jiin bändissä ja levyn on äänittänyt ja miksannut Jukan poika Väinö Karjalainen. Pikkukylän Jetro vaikuttaa levynkannesta luettuna vähän vitsiltä, mutta tarttuva tsipale pitää sisällään hyvän tarinan ja keveähkö svengailu voittaa taas puolelleen: mä olen pikkukylän jetro, myyntiartikkeli retro. 

Levyn kakkospuolen aloittava nimikappale Liikkeellä ennen aamua on jännän junnaava kappale, joka tarttuu oudosti ja omintakeisesti. Yksi albumin huippukohtia ja tämä vähän vinksahtaneella svengillä kulkeva kappale on syy miksi pidän erityisesti Ijäksen musasta. Edellisellä Yllytyshullu (17) ep:llä tällaista svengaavaa outoutta edusti suorastaan levoton: Ulrika hänen säärtänsä pitkin ryömi nyckelpiga. Myös viimeisenä kuultava Ikuinen tammi-helmi-maalis on levyn vahvimpia biisejä.

Käsissä on pieteetillä tehty suomirock-levy. Hyvää soittoa ja ajatuksia herättäviä kappaleita. Sopivasti koukkuja ja musiikillisia yksityiskohtia. Myös Jere Ijäksen herkkä ja vähän väräjävä lauluilmaisu miellyttää omaa korvaani. Suoraa vertailukohtaa on vaikea löytää, vokalisointi poikkeaa edukseen.

Tämä kokoonpano olisi mukava nähdä elävänä. Toivottavasti syksy tuo mukanaan keikkoja, aina tänne Pirkanmaalle asti. Jeren olen nähnyt kerran livenä, aivan uransa alkuvaiheessa, muistaakseni vuonna 2004 Eppu Normaalin lämppärinä Turun Typhoon hallissa. Silloin kokoonpanona toimi: Jere & The Universe. 

https://www.youtube.com/watch?v=7XIIfVf417E