Omistan itse muutamia Mayerin levyjä. Olen löytänyt niitä kirppareilta muutamalla eurolla. Ihan kivaa musiikkia, välillä rouheaakin, osin kantrivaikutteistakin kamaa. Mikään noista levyistä ei ole jäänyt kovin pitkäksi aikaan kuunteluun, mutta toisaalta ne eivät ole herättäneet inhon reaktioitakaan. Riittääkö: ihan kiva?
Ei sen pitäisi riittää. Jotain laatuvaatimuksia pitäisi sentään olla. John Mayerin uusin, kahdeksas studioalbumi: Sob Rock (21) on levy joka olisi voitu julkaista 80-luvulla. Levy on tehty ja stailattu viimeisen päälle kasarihengessä. Levyn kannesta löytyy mausteena nostalginen nice price - hintamerkintä. Soundiltaan ja tunnelmaltaan liikutaan tuon menneen vuosikymmenen...hmm...mitättömyydessä. Tästä huolimatta levy vetää oudosti puoleeensa, sillä olenhan tuon aikakauden lapsi. Missä ne laatuvaatimukseni piilevät?
Levy alkaa mukiin menevästi, totomaisella Last Train Home biisillä. Kappaleet seuraavat toisiaan harmittomasti, mutta salakavalasti kuuntelukertojen myötä koukkujaan kasvattaen. Kovin tavanomainen slovari Why You No Love Me alkaa tarttumaan päähän, a-puolen päättävä melodiarikas Wild Blue on suorastaan mainio ralli, jos hyväksyy levyn kauttalinjan softin kädenjäljen. Shot in the Dark on silkkaa Stevie Windwoodia, kun rahasta ei ollut puutetta ja valkoista pulveria oli miksauspöydät väärällään. Sillä erotuksella, että tämä levy on tehty todennäköisesti terveysjuomien ja säännöllisen aamujoogailun avustuksella. Paheet eivät ole läsnä tässä levyssä.
Levyn loppupuolelta löytyy vielä kaksi hyvää tsipaletta, hyvin paljon Robert Crayn popimpaa ilmaisua muistuttava: Til the Right One Comes ja levyn päättävä hyvä slovari: All I Want Is to Be With You. Näin 38 minuutin lätty tulee päätökseen ja se on helppo laittaa uudestaan soimaan. Hyvä ja harmiton levy, jossa täytyy olla jotain mikä koskettaa? Ei tämä voi olla pelkkää muodon taidetta, jos korva vaatii uusintakuunteluja
Olen pyöritellyt levyjä useita kertoja viime päivien aikana. Se on toiminut lenkkimusana, runojen kirjoittamisen innoittajana ja ihan arkisena hyvän päivän huttuna. Kuuntelen siis mielelläni tätä levyä, mutta emmin sen ostamista. Kannattaako maksaa 28 euroa uudesta vinyylistä, jos löydän vastaavankuuloista kasarihuttua viidelläkymmenenellä sentillä kirpparilaareista?
Kansainvälisissä levyarvioissa albumi on otettu ristiriitaisesti vastaan. Osaa ärsyttää tämä suora hiilipaperikopio 80-luvulta, kun taas toinen puoli pitää levyä yhtenä Mayerin vahvimpana. Ite arvioisin levyn kolmen ja puolen tähden arvoiseksi, viiden kuuntelukerran jälkeen. Harkitsen vielä levyn ostamisena vinyylinä, kun sitä kuuntelematona originaalia kasariakin olisi vinot pinot odottamassa levyvarastoni nurkissa.
https://www.youtube.com/watch?v=66Ne5dVDfLM
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti