Bruce Cockburn - Big Circumstance

Olet ehkä nähnyt tämän levyn ohimennen alelaarissa? Ostitko levyn? Epäilen, että et ostanut. Pyöreät silmälasit ja räikeähkö kannen kasariestetiikka kertoo, että tää ei oo ehkä kuuminta hottia. Sen sijaan ostat eittämättä Mötörheadia, Black Sabbathia, Princeä ja Bowiea. Tunnetumpaa, parempaa ja rokimpaa. Sehän riittää sinulle ja minulle. Vai riittääkö?

Arvaan, että Bruce Cockburn ei kerro sinulle mitään? Ehkä aliarvioin pahasti arviointikykysi ja musavainukoirana nostan itseni korkeammalle jalustalle, ähäkutti, etpäs tiennyt tämänkään erinomaisen rockalbumin olemassaolosta. Niin, et varmaan tiennyt. Vai tiesitkö?

Asiaan. Bruce Cockburn (s.45) on yksi suurista kanadalaisista singer-songwritereista. Uraa on kestänyt yli viisikymmentävuotta ja studioalbumien määräkin  pyörii kolmessakymmnenessä. Tässä Lahden keikan liverapsassani vuodelta 2013 on vähän enemmän pohjaa Cockburnista: https://homesickhounds.blogspot.com/search?q=bruce+cockburn

Cockburnin uran kuudestoista studioalbumi Big Circumstance (88) tiesi hänen urallaan suurempaa kansainvälistä läpimurtoa. Avauskappale, edelleen hyvin ajankohtainen, If Tree Falls hätyytteli hittilistoja monissa maissa. Sademetsien ja luonnon raiskaamisesta kertova kappale sopi hyvin 80-luvun lopulla nousseeseen tiedostavien artistien pirtaan. Vastaavista ns. "luonnonsuojelurokkareista" Sting taisi olla niitä näkyvimpiä, joka myös nakersi hivenen artistin rockuskottavuutta musamedioissa. Ennen tällaisilla asioilla oli väliä, että oliko rockuskottava vai ei. Nykyään taitaa olla toisinpäin, melkein jokainen poppari edustaa jollain tapaa vastuullista tapaa elää tällä planeetalla.

Cockburnin painavasisältöisen levyn heikkous on sen kliini kasarisoundi, joka tosin korjaantui seuraavalla levyllä, T-Bone Burnettin tuottamalla mestariteoksella: Nothing but a Burning Light (91). Niin kuin blogissani on tapana, kerron usein levyistä, jotka eivät ole niitä ilmeisiä suosikkeja, kuten edellisessä Dylan-postauksessani. 

Big Circumstancen soundillisetkaan heikkoudet eivät pysty peittämään albumin vahvaa biisimateriaalia. Don't Feel Your Touch ja Anything Can Happen ovat riipaisevat kauniita rakkauslauluja. Gospel of Bondage on katkeransuloinen matkamuisto Cockburnin ulkomaanmatkoilta, jossa hän toimi Kanadan jonkinasteisena hyväntahdon lähettiläänä. Mainiossa elämänkerrassaan Rumours of Glory (14) Cockburn kertoo matkoistaan Afrikan ja Etelä-Amerikan maihin sekä niissä rehottaneesta korruptiosta. Voimakasta kritiikkiä saa Ronald Reaganin vuodet 80-luvulla jenkkien piikkipaikalla, joka mahdollisti asekaupan leviämistä vääriin maihin ja käsiin.

Kyseistä elämänkertaa olen lukenut vuosien varrella hitaasti eteenpäin, nyt olen menossa vuodessa 1988, jolloin Big Circumstance julkaistiin. Tiedostava artisti on matkustellut maailmankolkasta toiseen uransa aikana. Monien Brucen laulujen synty on paikannettu johonkin tiettyyn maahan maailman toisella puolella. 

Cockburnin musiikki pitää sisällään vahvaa humaania lämpöä, vaikka aiheet ovat maailmanlaajuisia. Pysättävä Radium rain kulki alunperin nimellä Chernobyl rain, mutta kun tämä ei sopinut laulettavaksi yhtä hyvin kuin Radium, näin  suora yhteys Venäjän ydinvoima-onnettomuudesta jää tulkinnan varaan.

Kieltämättä nämä maailmaa syleilevät teemat käyvät välillä raskaiksi ja levyä ei voi kuunnella pelkästään viihdyttävänä pop/rockalbumina. Saarnavuus ja tiedostava on ote on yhtäaikaa vahvuus ja heikkous. Itse väitän sitä vahvuudeksi, sillä jokainen kappale on omalla tavallaan merkityksellinen, eikä mikään kevyesti synnytetty rockralli.

Big Circumstance oli ensimmäinen ns. iso kolaus artistin tuotannosta. Seuraavalla, em. mestariteoksella Nothing but a Burning Lightilla pajatso tyhjennettiin täysin ja sen jälkeen minusta tuli lopullisesti Cockburnin musan ystävä. Mutta kuten edellisessäkin postauksessani kerroin, miksi kertoa ilmiselvistä mestariteoksista, kun sivupoluiltakin löytyy kiinnostavaa materiaalia. Jää siis Burning Lightin erinomaisuus nyt kertomatta. Tosin Big Circumstance ei suinkaan mikään jämälevy ole.

Liekö vuoden 2021 teemani on nostaa esiin ei niin kympin levyjä? Toisaalta juuri tätä olen tehnytkin koko blogini neljätoistavuotisen olemassaolon ajan, tarinoita musiikkilevylaarien sivuista, sitä lattiarajan euron muoviroinaa. Ympäri tullaan ja samaan pisteeseen tullaan. Musiikin tutkiminen siis jatkukoon, aina alelaarien kummajaisista, kasaripöhnän kautta jopa mestariteoksiin. Unohtamatta livearvioita, jahka taas keikalle pääsen. Ehkä ensi vuonna.