Liam pelastaa rokkenrollin

Mutta kuka tarvitsee pelastusta? 

Ei yksikään alle nelikymppinen. Maailma on muuttunut, rock ei vaan ole se juttu, vitaalin elämänenergian kirkkain ydin. Näin pöhöttynyt maailma väittää, kun se ohjaa musiikin yhteen ja samaan valtaväylään, jossa elektro pauhaa, ääni autotunetetaan ja artistin ura hiipuu jo kahden biisin jälkeen. Voihan pyhä Alma ja Yök Ed Sheeran. Kuka tarvii Ed Sheerania kun meillä oli Paul Young 80-luvulla. Yhtälailla hunajassa kieritelty poppispoika ja paljon paremman näköinen, vieläkin. Everytime you go away, Wonderland, Where ever lay my hat, kaikki ne hitin möhkäleet. Ja ennen kaikkea Paul Youngin 80-luvun tuotanto makaa paksuina kasoina levykauppojen ja kirppareiden alelaatikoissa. 

Mutta miksi Liam pelastaa rokkenrollin? Hän on ainoa iso starba jolla on vielä hölmöä be bob a lulaa jäljellä, pöhköjä ajatuksia, itsekehua, miljoonan punnan hedonismia ja tietenkin tosikkomaisen veljensä pilkkaamista. Liam rokkaa täysillä ja tunteella, kuin iso lapsi. Noel tekee taidetta, on liian tosissaan...ja se saksien soittaja. Rock vaatii täyden tunteen, lennonin ja rod stewartin. Liam on rockunelmensa kokoinen iso rokkivauva.

Mitä se Liam oikeasti osaa? Hän osaa laulaa rokkia. Muun muassa poppari/kirjailija Tracey Thorn ottaa kirjassaan Naked At Albert Hall Liamin esimerkiksi hyvästä ja kadehdittavasta rockilmaisusta. Todisteena tästä on tuore Once kappale, jossa ei ole mitään teennäistä, vaan se on aito tunteella laulettu tunnelmapala. Tämä alla oleva tuore studiolive kertoo kyllä oleellisen, miehen ääni on kunnossa. Voisiko Once olla jopa Liamin paras kappale? Herra itse on ainakin vahvasti sitä mieltä viimeaikaisten lausuntojen perusteella.

Missä olin kun kaikki alkoi?

Kun Oasis ponnahti julkisuuden olin jo 23v, eli aivan liian vanha omaksumaan brittipoikien haista vittu – rokkiasenteen. Elin tuolloin musiikinkuuntelijana, ns. Chris Rea – vaihetta, kuuntelin softia poppia, jatsia ja bluesia. Kaikki räminä oli pannassa, etenkin Oasiksen edustama keskinkertainen räminä, josta vaikutteet paistoivat liian selvästi läpi. Tämä oli niin nähty ja kuultu ajat sitten. Efekti oli samanlainen The Black Crowesin retrorokin kanssa, puhumatta 2000-luvun retroilijoista White Stripesistä ja The Black Keysista. Ei vaan jaksa kertaalleen kierrätettyä kamaa. Mutta mitäpä muuta rokki olisi, kuin pelkkää kierrätystä, lähtien aina rollareista, zeppeliineistä ja muista isoista nimistä, samaa rhytm'n bluesin rytmiluuta siinä heilutetaan.

Kitaristi Noel Gallagher nostettiin varsin nopeasti ässäbiisintekijäksi, hypetystä kesti Oasiksen kahden eka levyn ajan. Kolmonen Be Here Now(97) lytättiin kautta linjan, vaikka levy ei kuulosta lainkaan hullummalta tänään kuunneltuna. Levyllä on yleisen pöhön lisäksi useita hyvin aikaa kestäneitä kappaleita, lähtien aina pilottisinkusta D'you Know What I Mean, nimibiisin Be Here Now kautta sellaisiin "unohdettuihin" kappaleisiin kuin My Big Mouth tai vaikka sinkun b-puolelta löytyvään rullaavaan Stay Young - tsipaleeseen.

Oma Oasis diggailuni, tai oikeastaan tsekkailuni kesti koko Oasiksen keskenjääneen uran ajan, aina viimeiseen Dig outYour Soul (08) levyyn asti, jota pidin ilmestyessään aika kovana lättynä, mutta nyt kuunneltuna se ei olekaan niin hyvä mitä muistelin.

Liam tahtoo kuitenkin pelastaa rokkenrollin!

Voisiko olla näin? Hyvien perustelujen, kirjallisuusviitteiden ja yleisen kulttuurihistorian kautta ei etene kumpikaan, ei Liam, enkä minä. Rock on tunnetta, mieletöntä fiilistä, hikistä rokkaamista ja itsensä unohtamista, naurettavan dekadenssia elämänasennetta, jota nykynuoriso ei enää tunnista. Tuomas Kyrö kuvaa tätä sukupolvien eroa nasevasti tuoreessa Suomen Kuvalehden kolumnissa: "Me ihailimme musiikkia ja muusikoita, jotka eivät halunneet kasvaa aikuisiksi. Heille vapaus tarkoitti huumeita, urheiluautoja ja aviorikoksia. Nyt he ovat kuolleita tai absolutisteja"