Van The Man - Ääni kuin saksofoni

On se tutuin määritelmä legendaarisen Van Morrison (s.45) äänestä. Paksu ja täyteläinen, revittelevä ja runollinen. Morrison voisi laulaa vaikka puhelinluetteloa ja ääni kuulostaisi edelleen hyvältä. Tässä on sielu, tässä on sellainen muhkeus, joka AAH, välillä ravitsee melkein liikaa. Miten mies voikaan kuulostaa näin hyvältä?

Juuri nyt olen Morrisonin musiikin lumoissa ja kuuntelen herkeämättä miehen erityisen runsasta tuotantoa. Hyviä levyjä riittää. Autossani päivittäin soivan Days Like This(95) albumin kanssa Morrison poseeraa Miss Irlannin, silloisen tuoreen rouvansa kanssa. Tupla-albumin Hymns to The Silence(91) kannessa Van istuu ärtyisen näköisenä puiston penkillä, eipä tainnut Miss Irlanti olla tuolloin kuvioissa. Sisältö on silkkaa asiaa. Vinyyliversiosta pyydetään jo kohtuullista hintaa, onneksi ostin kyseisen taideteoksen jo sen julkaisuvuonna. Runsas ja riittoisa levy muunkin kuin minuuttien puolesta, paljon tavaraa, tarttuvia ja syvämietteisiä kappaleita ja seassa myös runonlausunnallisia osuuksia.



Morrison taitaa olla runouden ystävä, ehkä runoilijaksi itseään tituleeraava. Millään kovin omaperäisillä vesillä ei mennä, aina löytyy ancient highway, evening meditation tai healing game. aina hoidetaan ja ylistetään jotain, mutta joka on kuitenkin tähän musiikkiin lyyrisesti sopivaa tavaraa. Mietin välillä, että onko Morrisonin musiikki keskimääräisesti aika...keskinkertaista? Koska suvereeni ja tilantäyttävä tulkinta pyyhkii aina toisenlaiset tulkinnat pois. Mutta on olemassa todiste Morrisonin musan hienoudesta objektiivisemmin arvioiden, se on muutaman vuoden takainen Duets(15) levy, jossa Vanin biisejä tulkitsee maestron ohella paljon tulkitsijoita laidasta laitaan, aina Michael Bublesta Bobby Womackiin. Biisit toimivat erinomaisesti ja välillä jopa paremmin vieraissa äänihuulissa.

Nyt levylautasella soi ehkä kasarin unohdetuin Morrison plätty: Poetic Champions Compose(87). Voi miten hyvältä sekin kuulostaa, tässä ei ole jälkeäkään 80-luvun diskanteista eikä mistään epäaidosta. Levy alkaa upealla Spanish Steps instrumentaalilla, jossa on Van pääsee välillä töräyttelemään ihan oikeaa saksofonia, biisi on täydellinen johdatus rauhallisissa aallonliikkeillä kulkevaan levyyn. Levynkannessa poseeraa vanhan ja väsyneen näköinen Morrison(vasta 42v. tuolloin). Jukka Haarma puhui vuonna 1988 Soundin mainiossa Melunhoito-opas kolumnisarjassa rockstarojen vanhenemisesta huolestuttavaan sävyyn, esimerkkeinä oli tämä Morrisonin levynkansi ja Olivia Newton Johnnin uusi levy, joka edusti sitä toista ääripäätä, eli epätoivoista nuorekkaana pysymistä.
Voi voi, kuinka harhassa vielä edettiin rokin kuoleman suhteen 80-luvulla. Kuka olisi arvannut, että esim. Morrison, Dylan ja Neil Young paahtavat täysillä yhä edelleen ja niitä uusia levyjäkin pukkaa aina vaan.

Van Morrison on lyönyt ihan käsittämättömän vaihteen silmään, viimeisen reilun puolentoista vuoden sisällä on ilmestynyt neljä levyä: pelkästään omasta materiaalista koostuva vahva: Keep Me Singing(16), puoliksi omaa ja puoliksi covereita sisältä: Roll with the Punches(17), Jazz-levy: Versatile(17) ja kohta ilmestyvä: You're Driving Me Crazy(18).
Onko tämä hätäsignaali, vanha mies hakkaa liiterin täyteen klapeja, koska tietää että vielä on toimintakykyä ja silloin pitää antaa kirveen heilua, sillä kohta istutaan pelkästään siellä takkatulen ääressä. Näin Morrisonkin musiikin suhteen, nyt annetaan suolen laulaa, koska huomisesta ei tiedä. Sama efekti taitaa olla päällä myös Neil Youngilla, musiikkia vaan tulee koko ajan. Niin, toisaalta tämähän on molemmilla herroilla ollut yksi uran kestävistä teemoista: tuotteliaisuus. Että katotaan nyt 10-20 vuotta eteenpäin. Populaarimusiikin pisimmälle ehtinyt herrasmies oli lienee Pete Seeger, joka julkaisi levyn vielä yli 90-kymppisenä. Siinä on nuoremmilla vielä kirittävää. Nooh, Willie Nelson on jo aika lähellä näitä lukemia, mittarissa on 85v. ja uusi levy Last Man Standing(18) ilmestyy huhtikuussa ja levy koostuu kokonaan uudesta materiaalista.

Palataan vielä hetkeksi Van Morrisonin ja uran alkupuoliskoon, jota taidetaan pitää taiteellisesti arvokkaimpana. Astral Weeks(68) ja Moondance(70) ovat kiistattomia klassikoita, jotka itsekin otin aikoinaan haltuun. Sen sijaan levyt: His Band and the Street Choir(70) ja Tupelo Honey(71) jäivät aikoinaan hankkimatta ja vasta pari vuotta sitten ostin itselleni kyseisten lättyjen vinyyliversiot. Tanakkaa tavaraa nämäkin ja ne niiden hienouden ylistäminen vaatisi ihan oman blogijuttunsa. Sanotaan ainakin se, että biisi Tupelo Honey nousi heittämällä kaikkien aikojen Van Morrison biisien Top Vitoseeni. Upeaa tavaraa ja tunnetta! Vanin levyt löytyvät aika hyvin eri suoratoistopalveluista jos haluaa viettää muovitonta maaliskuuta ja elämää.