Rock on vielä rakennuksessa

Luulen niin. Aamun avaa Graham Parkerin: 12 Haunted Episodes(95), setärokkia 90-lukuisimmillaan. Kerkeän kuunnella ensimmäisen levynpuoliskon kokonaan ja kaksi biisiä toiselta, ennen kuin aamupiirretyt ottavat olohuoneessa vallan. First Day Of Spring on levyn lopetusbiisi ja siinä oli jotain merkityksellistä? Mutta en kerennyt ymmärrykseen asti.

Ennen aamu-ulkoilua taustalla soi Leon Russell and The Shelter People. Helvetin hyviä biisejä, mutta en saa kunnon otetta tästäkään, kun lapset kinastelevat pehmolelusta. Muistan sentään eilisen B.B.King musadokkarin ja sen kuinka bluesmaestro oli ottanut Russelin Hummingbirdin omakseen. Niin hyvä biisintekijä ja artisti, milloin kerkeäisin kunnolla perehtyä?

Pieni vessaistunto ennen kuin puen lapset. Luen vajaan vuoden takaista Mojoa, jossa David Bowien: Blackstar(16) arvioitiin ennakkoon muusikkohaastattelujen kera. Tutut muusikot arvelivat, että Bowie levähtää hieman tämän levyn jälkeen, ennen kuin punoo uusia juoniaan. Nyt tiedetään, että tuosta lepohetkestä tuli ikuinen. Kuuntelinko Blacktaria kuinka intensiivisesti? Niin, lopetin Bowien aktiivikuuntelun heti hänen kuoleman jälkeen. Niin, en tiedä miksi. Ehkä haistoin jo tuhannet tribuutit ja deluxe-versiot levyistä, rahastuskoneiden julman jylinän. Sama kävi aikoinaan Freddie Mercuryn kohdalla. Se jälkihypetys oli vaan liikaa.

Leikkipuiston jälkeen kalaravintolassa juttelen kaverini kanssa Leonard Cohenin tulevasta levystä: You Want It Darker(16). Sanon, että näitä kuolema-aiheisia levyjä alkaa olla jo liikaa. Rockin tervaskannot ovat loppusuoralla ja tekevät viimeisiä levyjään. Nyt vaan laskemme vuosia, kuukausia, jopa päiviä, että vielä Mr. Dylan tekee vahvan originaalimateriaalista koostuvan albumin? Entä Rolling Stones? Jouluksi on luvattu blues-coveralbumi: Blue & Lonesome(16). Vieläkö ehtii tulla ihan oikea Rolling Stones-  albumi, ehkä ensi vuonna?

Levyhylly näyttää kovin täydeltä, ei sinne mahdu maxisinkkuakaan. Kirppareiden vinyylilähteet ovat kuivumaan päin, levymessuihin kyllästyin jo vuosi pari sitten. Discogsin parhaat lähteet on löydetty ja olennaiset puuttuvat albumit hankittu. Ihan uutta musaa kuuntelen aivan liian vähän. Spotifyn suosituslista pitää ajan tasalla, mutta kokemukset uutuuskappaleista tuntuvat kovin ohkaisilta. Mikä oikein mättää? Kun ei saisi musaan kunnolla otetta, hyvätkin biisit lentävät kertakuuntelun jälkeen aivolohkoista ulos. Olen vanhentunut, olen keski-ikäistynyt, mutta enhän ole kalkkeutunut? En myönnä ainakaan.

Mitä rokista on enää jäljellä? Tamperelaisen rokkiravintolan paras Dj lopettaa ja toteaa, että kitararokin arvostus on vähenemään päin, nuoriso kuuntelee jo jotain aivan muuta. Voi olla, että nyt on hyvä aika ymmärtää, että vesi seisoo paikallaan ja siellä lammikossa polskuttelee enää muutama hassu vonkale. Pitääkö mennä eteenpäin vai tyytyä, eppunormaalisoitua itsetyytyväiseen levynkerääjä/bloggariasemaan, sillä kaikki vanhat rouheat rokkiveisut ja vinyyliboxit vanhoista rokkiklassikoista johdattavat levynkerääjää eteenpäin, siis taaksepäin.

Mutta kun se menneiden vuosien musiikki on yhä edelleen hyvää.