perjantai 13. marraskuuta 2015

Kadonneet popklassikot - The Blue Aeroplanes

The Blue Aeroplanes on bändi josta olen halunnut pitkään kirjoittaa.
Ensi kohtaamiseni sinisten lentokoneiden kanssa tapahtui vuonna 1992 silloisen Rockradion kautta, kun eetteriin kajahti mielenkiintoinen, hyvin monesta suunnasta vaikutteita napannut kappale, mutta samanaikaisesti hyvin omaleimainen veisu. Kyseessä oli bändin b-poskikokoelma Friendloverplane 2(Up In a Down World) (92) johdantokappale: Growing Up, Growing Down. Merkille pantavaa kappaleessa oli 60-lukulaisen soundin lisäksi laulaja Gerard Langleyn persoonallinen puhelaulu, joka jollain oudolla tavalla sopi hyvin tähän rikkaaseen soundimaailmaan. Olin myyty mies ja kappale taltioitiin jollekin tuon ajan lukuisista "Sekalaista" kasettikokoelmalleni.´

The Blue Aeroplanes sai kohtuullisesti huomiota suomalaisissa musiikkilehdissä 80-90-luvun vaihteessa, varsinkin Soundin veteraanitoimittaja Jussi Niemi jaksoi ylistää bändiä kaikissa levyarvioissaan. Muistan eräänkin arvion, jonka lopussa heitettiin vahva viesti festareiden järjestäjille, että hommatkaa bändi ensi kesäksi Suomeen. En tiedä, että kävikö bändi koskaan Suomessa? Jos joku tietää, niin kertokaa!

Mitä bändi on sitten syönyt? Mikä on musiikillisen hienouden perusta? Niin, kitarat, puhelaulu, vähän outo meininki, Stone Roses meets Happy Mondays, mutta kuitenkin jotain juurevampaa kuin Manchester-buumin bändit ja jotain Lou Reed - vivahdettahan tässä on myös. Sävykäs ja monipuolinen rocktausta yhdistettynä Langleyn runolliseen puhelauluun viehättää itseäni kovasti. Hassuna yksityiskohtana kerrottakoon, että bändistä löytyy puolalainen taustatanssija Wojtek Dmochowski, vastine Happy Mondaysin ikoniselle Bezille. Tässä vähän näytettä:



Vuonna 1981 Bristolissa perustettu bändi on tähän päivään jatkuneella urallaan julkaissut 10 studioalbumia, 2 merkittävää b-poskikokoelmaa sekä lukuisia livelevyjä, puhumattakaan monipuolisesta sinkku ja ep-tarjonnasta. Yhtyeen ensimmäiset albumit Bob Art(84) ja Tolerance(85) olivat vasta häivähdyksiä bändin todellisesta potentiaalista. Jälkimmäisen albumin tilasin parisen vuotta sitten Discogsilta huokeaan hintaan. Levy kuulostaa hyvältä, mutta biiseissä ei ole vielä sellaista hahmoa, että kovinkaan moni niistä jäisi pitempikestoisesti mieleen. Tämä ongelma alkaa haihtumaan bändin kolmannella levyllä Spitting Out Miracles(87), jossa on varianssia ja mielenkiintoisia biisejä huomattavasti enemmän. Levyä pidetään bändin jonkinmoisena taiteellisena läpimurtona. Alkuperäisen levyn mukana tuli myös seiskatuumainen flexi-single, joka löytyy myös omasta kokoelmastani. Levyn taustakööreissä huhuilee eräs merkittävä muusikko. Kuka siis?

Bändin neljäs levy Swagger(90) räjäytti lopullisesti pankin. Tässä on sellainen 90-luvun alun hukattu indierock-levy, jonka kaikkien pitäisi tietää.  Avauskappale Jacket Hangs on ehkä bändin uran merkittävin kappale, myös biisi joka ei ole koskaan pudonnut pois bändin keikkasetistä. Kakkonen World View Blue poppaa mukavasti, Weightless valottaa bändin eeppisempää puolta, hieno tunnelmallinen tsipale. Neljäntenä pamahtaa bändin ehkä tunnetuin veisu And Stones, jossa mielestäni tiivistyy 90-luvun alun todellinen tunnelma. Swaggerin jälkeen julkaistiin laadukas, mutta ehkä hieman täyteen ahdettu: Beatsongs(91), jonka tunnetuin kappale on Paul Simon - cover The Boy In The Bubble, mutta levyn paras kappale on svengaavan mietteliäs Cardboard Box, myös omia henkilökohtaisia suosikkejani.

Life Model(94) jäi suomalaiselta musiikkilehdistöltä kokonaan noteeraamatta, yhtälailla myös muualla maailmalla kyseinen levy jäi kovin vähälle huomiolle. Harmi. Sillä kyseessä on bändin ehkä paras albumi, kypsä, omalaatuinen, viehättävä ja vastustamattomasti groovaava. Muun muassa kappaleet Broken Mended ja Honey I näyttävät millaisesta musiikillisesta laadusta puhutaan. Juuri tällä hetkellä olen yrittänyt metsästää Life Modelin vinyyliversiota. Yllättävän laajalti sitä löytyykin hintahaarukalla 5-10 euroon. Sinänsä harvinaista, koska vuonna 1994 julkaistiin aika niukalti enää vinyylejä. Lopullinen ostokohteeni ei ole vielä vakiintunut. Oman cd-versioni ostin noin 15-vuotta sitten jo edesmenneen musiikkikaupan Epesin alelaarista.

Bändin ura hiipui rönsyilevän ja terältään ehkä jo hieman tylsistyneen Rough Musicin(95) jälkeen. Tämän jälkeen bändiltä on tullut kolme studioalbumia, joista uusimman Anti-Gravity(11) löysin onnekkaasti Amazonilta upouutena vinyylinä alle 7 punnalla. Nyt vain odotellaan postimiehen käyntiä. Alle olen koostanut The Blue Aeroplanes - soittolistan jota kautta voit makustella bändin omalaatuista svengiä.

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/7Dg6Z9kcbNP5UwhI2cbhQa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti