David Bowie tänään!

Vajaa kolme vuotta sitten sankarimme Taavetti julkaisi 66v. syntymäpäivänään yllättäen sydäntä riipaisevan paluuvideon: Where Are We Now? Videolla David lauloi merkityksellisesti ja vähän alle viivaten kuluneen kymmenen vuoden mysteeriä, minne se David Bowie oikein katosi? Oliko hän kokonaan lopettanut musiikin tekemisen vai oliko hän peräti kuolemaisillaan? Kuten Flaming Lips ilmaisi laulussaan: Is David Bowie Dying? Kappale sinänsä on melkoisen huono. Mutta Davidin paluubiisi kyllä kosketti:



Ennen taukoaan Bowie julkaisi albumin Reality(03) ja teki taas yhden maailmankiertueen. Yli sadan konsertin A Reality Tourille mahtui nimittäin monia koettelemuksia: Bowie sai tikkarin silmään Oslossa, hermovamman olkapäähän Prahassa ja joutui perumaan Saksan Scheesselin jälkeen viisitoista viimeistä esiintymistään pikaista leikkausta vaatineen verisuonen tukkeuman takia. Bowie kerkesi vielä esiintymään 2004 Seinäjoen Provinssirockissa. Erästäkin harmittaa aika tolkuttomasti, että tämäkin mahdollisuus tuli missattua. Nykyäänhän on lähes varma tieto, että David Bowie ei aio enää lähteä kiertueelle.

Tuo vuonna 2013 julkaistu paluualbumi The Next Day(13) otettiin miltei hurraa huudoin vastaan. Musiikkilehdistö suhtautui pääosin positiivisesti tuohon albumiin. Näin kahden ja puolenvuoden jälkeen olen tullut myös arvioon: vahva nelonen! Ei ihan viiden tähden levy, mutta yllättävän hyvä ja monipuolinen platta on kyseessä. Alkuun levy ei ottanut auetakseen, biisit kuulostivat ihan hyviltä, mutta Bowie-asteikolla ei riittävän hyviltä. Vasta tämän vuoden puolella kuuntelukerrat ovat avanneet albumin koko kukkaansa.

Nimikappale The Next Day on vahva pelinavaus: Here am I, Not quite dying. Kakkonen Dirty Boys on rouhea ja funky biisi. Toimii. Levyn toinen video: The Stars(Are Out Tonight) kuulosti pitkään aika heppoiselta raidalta. Yllätys, yllätys, tämäkin kappale on asettunut oikeaan järjestykseen kuuntelunautinnossani Seuraava Love is Lost on albumin mixatuin kappale, josta liikkuu monenlaisia versioita netissä ja Bowien ns. jatkojulkaisulla. Albumin parhaimmistoa. Muita vahvoja biisejä ovat: Valentine's Day, I'd Rather Be High, Dancing Out in Space tietenkin paluubiisi Where Are We Now sekä levyn päättävä vaikuttava Heat. Myös Morrissey-cover You Feel So Lonely You Could Die toimii. Eli suurin osa levyn 14 biiseistä ovat vahva taavetti-laatua. Jollain tapaa vertaan tätä albumia Bowien yhteen melkein unohdettuun plattaan, eli Lodgeriin(79). Jota olen myös kuunnellut vuosikausia ennen kuin se suostui avautumaan koko kukkaansa.

Tarinahan ei loppunut tähän. Loppuvuodesta 2013 julkaisi täydentävän laitoksen albumista: The Next Day Extra(13) pitäen sisällään kyseisen albumin, bonuslevyn ennen julkaisemattomin biisein, DVD:n albumin neljästä videosta ja tyylikkäät sisälärpäkkeet. Tänään kopsahti postiluukusta tuo extra-boxi, jonka loppujen lopuksi tilasin Amazonilta alle viidellä punnalla. Bonusbiisitkään eivät mitään huonoja ole, Atomica, I'll Take You There ja God Bless The Girl olisivat ihan hyvin voineet olla varsinaisella albumilla.


Viime vuoden syksyllä David Bowie kiusasi meitä nettisivuillaan ilmoituksella: New Music Soon! Kokoelmalevy Nothing Has Changed(14) piti sisällään hienon jatsahtavan biisin: Sue(Or in a Season of Crime) ja kappaleen sinkun b-poski ennen julkaisemattoman: 'Tis a Pity She Was a Whore"

Juhlavat taavettiajat eivät suinkaan lopu tähän, sillä tänään julkaistaan Bowien seuraavan albumin: Blackstar(16) pitkä nimikappale. Tuo varsinainen 7 biisiä sisältävä albumi julkaistaan Bowien 69v. syntymäpäivänä 8.1.2016. Albumia on kuvailtu oudoimmaksi Bowien uralla. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan. Eikä siinä kaikki, Bowie on myös säveltänyt uusia biisejä näinä päivinä ensi iltansa saavaan musikaaliin: Lazarus. Niin, Bowien kymmenen vuoden tauko taisi ladata akut aika tehokkaasti. Tässä uusi, vähintäänkin eeppinen David Bowie biisi ja sen alla ns. "Uuden ajan Bowie soittolistani"



https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/1CHH106q6ZYfb2v8Of4hLD

Dave oli ajoissa - Dave Lindholm. Semafori. Tampere. 14.11.2015

Juuri uuden levynsä Ajaton on Ajoissa(15) julkaissut suomirokin legenda Dave Lindholm oli aloittanut keikkansa jo ennen sovittua kymmentä. Minut keikkaan johdatteli Sissi(87) albumin kaunis Petin Pienen Linnun. Daven soolokeikka oli rakennettu varman päälle, Jatsikansa Tulee, Puhelinlasku on Mun, Annan Kitaran Laulaa Vaan ja Pieni ja Hento Ote olivat varmoja valintoja.

Edellisen kerran näin Daven, hassua kyllä päivälleen kuusi vuotta sitten, josta löytyy muistona tämä blogikirjoitus: http://homesickhounds.blogspot.fi/2009/11/dave-han-elaa-fall-live-series-vol1.html
Tässä kohtaa ei voi kun hämmästellä ajan kulumista, mihin mustaan aukkoon se oikein katoaa, aina on marraskuu ja aina Dave tekee uuden levyn ja on yllättävän lähellä keikalla. Sivusilmällä kun olen seurannut keikkakalentereita, niin siellä on myös herra Lindholmin nimi vilahdellut säännöllisesti.

Tuon vuoden 2009 jälkeen Dave on tehnyt seitsemän levyä, joista parhaimmistoa ovat Otto Donnerin kanssa tehty More Than 123(10) ja suomenkieliset Ken elää, Ken näkee, Ken B(13) ja uusi Ajaton on Ajoissa(15). Varsinkin tuo More Than 123(10) on aikamoinen helmi, jota ei enää juurikaan musiikkikaupoista löydy. Oman version joudun tilaamaan häpeäkseni Amazonilta asti.

Daven keikkalista mukaili yllättävän paljon tuota kuuden vuoden takaista, nyt kun sen tajuan, niin tunnen lievää pettymystä. Eilisellä keikalla pettymyksen tunne oli sen sijaan kaukana. Oli biisilista sitten ilmeinen tai ei, mutta Dave itse oli erityisen skarpilla päällä. Kitara soi (tottakai) komeasti ja laulu oli hyvin terävää ja selkeää. Biiseissä oli jopa pieniä yllätysjippoja, Jatsikansa Tulee biisissä hieman irroteltiin kitaralla, jonkin biisin keskivaiheella Dave tokaisi: - Tähän kohtaa tulee Aku Ankka!  Ja jatkoi tyynesti kappaleen soittoa. Keikan huippukohta oli mielestäni Fandjangon75) Sataa & 22, joka kuulosti ihan siltä kuin nuori Dave 70-luvulta olisi sen meille esittänyt.

Vuosien varrella Daven ääni on mataloitunut, sen huomasi etenkin hitaissa vedoissa. Muuten ääni kulki varsin ketterästi ja ukko itsekin tuntui olevan hyvin kartalla siitä mitä tapahtuu. Miksipä ei olisi? Aina välillä kuulen tutuilta ja vähän tuntemattomilta sellaisia epämääräisiä kertomuksia, kuinka Dave on humalassa vähän joka keikalla. Hassua kyllä, itse olen nähnyt Daven 20 vuoden aikana reilut kymmenen kertaa ja yhtään ns. humalakeikkaa en muista nähneeni.

Reilun tunnin mittaisen keikan jälkeen Dave hipsi aika nopsaan ulos sateiseen iltaan, kellohan oli tuolloin vasta vähän yli yksitoista. Kaverini sai metsästettyä nimmarit muutamaan merkittävään Dave-albumiin. Itselläkin on Daven nimmari jossain pöytälaatikossa vuosien takaa. Niin, harvalta suomiartistilta tulisi mieleen kysyä nimmaria. Davessa on jotain sellaista piittaamattomuutta, täydellistä oman polun noudattamista ja karismaa, että häneen ei voi suhtautua pelkkänä tavallisena kaduntallaajana.

Bowie rokin kuntosalilla - Tin Machine

Kimaltelevalla tuotannolla pilatun Never Let Me Downin(87) jälkeen sankarimme Taavetti pisti pystyyn ihka oikean rokkibändin ja yritti häivyttää itsensä osaksi tätä retkuetta, kuten Juho Juntusella oli tapana sanoa. Retkue, bändi, tämä tyylikkäiden miesten kvartetti piti sisällään David Bowien ohella veljekset Tony ja Hunt Sales, sekä herran nimeltä Reeves Gabriel. Kyseessähän ei ollut mitään eilisen teeren poikia, vaan kelpo uran tehneitä sessiomuusikoita. Tosin kovaksikin kitaristiksi väitetty Reeves Gabriel sai lähtöstartin uralleen nimenomaan Tin Machinen kautta. Basisti Tony Sales ja hänen veljensä rumpali Hunt Sales olivat aiemmin olleet mukana useilla Todd Rundgrenin ja Iggy Popin levyillä.

Muistan kuinka joku vuoden 1989 kolmesta televisiokanavasta näytti lyhytfilmin omaisen insertin Tin Machinesta, jossa bändi esitti 4-5 biisiä autenttisen kuuloiselta esikoisalbumiltaan: Tin Machine(89). Tuon aikaiset levyarviot bändin esikoisesta olivat ristiriitaiset. Alati lähteenä näihin raapustuksiini käyttämäni Soundin numerossa 6/1989 Tin Machinen levystä kirjoitettiin näin: "Peltikone on oiva nimi ohuen metalliselle yleissoundille ja melodioiden ontohkoille kaiuille. Ravakampi perustahti on piiskannut Bowien homehtuneeseen sävelkynään ainakin intoa, mutta ainakin puolet materiaalista on edelleen huomattavan väkinäistä." Vuosien aikana Tin Machinen ykkösen onkin väitetty olevan yksi Grunge-musiikkityylin suunnannäyttäjistä.

Oman Tin Machinen sain Fazerin musiikkikerhon tilaajalahjana kahden muun albumin kanssa: Gunnareiden: Liesin(88) ja Queenin: Miraclen(89). Tuohon aikaan kuuntelin yhtä levyä helposti 20-30 kertaa, johtuen vielä vähäisestä äänitemäärästä ja nuoruudesta, silloin oli aikaa jumittaa peräkammarissa, lukea tuntikausia musiikkilehtiä ja kuunnella levyjä. Eli ihan samaa mitä teen edelleen, mutta sellaisissa 5-15 minuutin pyrähdyksissä perhearjen keskellä. Levyyn olen palannut vuosien aikana tasaisesti...ja aika tasalaatuinen plattahan se on, paljon parempi mitä tuo vanha Soundin arvio kertoo. Levyllä on useita vahvoja David Bowie-helmiä, kuten Heaven's in Here, Amazing, Under the God, Prisoner of Love ja viehättävän lyhyt Bus Stop.

Tin Machine teki toisenkin albumin, ytimekkäästi nimetyn: Tin Machine II(91). Tässä kohtaa Bowie joutui jo kovasti puolustelemaan tekojaan musiikkilehdistössä, että meinaako bändi tehdä vielä kolmannenkin levyn? Kyllä meinaa, oli Bowien vastaus, jopa vielä comeback-soolon Black Tie, White Noisen(93) jälkeenkin. Tin Machinen kolmonen oli tulollaan, mutta eihän sitä koskaan sitten tullut, ellei lasketa nyt jo melko harvinaiseksi luokiteltavaa livelevyä: Oy Vey, Baby(92). Tuo livelevy ei ole koskaan tullut eteeni ja Discogs näyttää vinyyliversion hinnaksi halvimmillaan 40 euroa. Kasetin tosin saisi kolmella eurolla, pitäisiköhän tilata?

Palataan vielä levyyn Tin Machine II(91). Aikoinaan ostin levyn puoleen hintaan Raahen Sokoksen alelaarista, eli maksoi jotain 29 markkaa. Sittemmin levy jäi hyllyyni ja todella vähälle kuuntelulle. Noihin aikoihin olin siirtymässä, nyt jo surullisenkuuluisaan cd-aikaan(tästä tulee vielä oma juttunsa, on äärettömän surullista kun cd-levyt eivät ole enää minkään arvoisia), eli vinskyjen luukuttaminen oli tuolloin vähenevä luonnontoiminto. Vasta tänä syksynä olen kuunnellut Tin Machinen kakkosta autossa työmatkoilla, kun kerta sen cd:nkin sitten hommasin peräti 50 sentillä. Kakkonen saattaa olla jopa ykköstä parempi levy, jollain tavalla itsevarmempi ja tiiviimpi. Paljon mainioita kappaleita löytyy tältäkin levyltä, kuten Baby Universal, You Belong in Rock'n Roll, You Can't Talk, Shopping for Girls ja albumin päättävä puhdas Bowie-helmi: Goodbye Mr.Ed. Tällä levyltä nousee esille myös kaksi Hunt Salesin tekemää ja laulamaa biisiä: Stateside ja Sorry, jotka molemmat seisovat hyvin omilla ansioillaan, eivätkä paljon kalpene Bowien ja Reeves Gabrielin kynäilemille biiseille.

Tin Machine oli Bowielle tarpeellinen kasvojenkohotusoperaatio, energia ja into palasi tekemiseen ja tätä lyhyttä periodia seurasi Bowien uran ehkä taiteellisesti vahvin kausi, eli levyt: Black Tie, White Noise(93), Buddha of Suburbia(93), Outside(95) ja Earthling(97). Viimeisin info tahi oivallukseni Tin Machinesta on se, että bändi kerkesi keikkailemaan aika paljon ja vasta livenä soundi löysi todellisen ulottuvuutensa. Muutenkin kaikki David Bowien tekemiset on hyvin taltioitu videoille ja erilaisille konserttitallenneille, että näiden maisteluun saisi aikaa kulumaan viikonlopun jos toisenkin, ja pelkästään juutuubin välityksellä. Spotifystä löytyy Tin Machinen ykkönen, kakkosen joudut etsimään muualta.

Kadonneet popklassikot - The Blue Aeroplanes

The Blue Aeroplanes on bändi josta olen halunnut pitkään kirjoittaa.
Ensi kohtaamiseni sinisten lentokoneiden kanssa tapahtui vuonna 1992 silloisen Rockradion kautta, kun eetteriin kajahti mielenkiintoinen, hyvin monesta suunnasta vaikutteita napannut kappale, mutta samanaikaisesti hyvin omaleimainen veisu. Kyseessä oli bändin b-poskikokoelma Friendloverplane 2(Up In a Down World) (92) johdantokappale: Growing Up, Growing Down. Merkille pantavaa kappaleessa oli 60-lukulaisen soundin lisäksi laulaja Gerard Langleyn persoonallinen puhelaulu, joka jollain oudolla tavalla sopi hyvin tähän rikkaaseen soundimaailmaan. Olin myyty mies ja kappale taltioitiin jollekin tuon ajan lukuisista "Sekalaista" kasettikokoelmalleni.´

The Blue Aeroplanes sai kohtuullisesti huomiota suomalaisissa musiikkilehdissä 80-90-luvun vaihteessa, varsinkin Soundin veteraanitoimittaja Jussi Niemi jaksoi ylistää bändiä kaikissa levyarvioissaan. Muistan eräänkin arvion, jonka lopussa heitettiin vahva viesti festareiden järjestäjille, että hommatkaa bändi ensi kesäksi Suomeen. En tiedä, että kävikö bändi koskaan Suomessa? Jos joku tietää, niin kertokaa!

Mitä bändi on sitten syönyt? Mikä on musiikillisen hienouden perusta? Niin, kitarat, puhelaulu, vähän outo meininki, Stone Roses meets Happy Mondays, mutta kuitenkin jotain juurevampaa kuin Manchester-buumin bändit ja jotain Lou Reed - vivahdettahan tässä on myös. Sävykäs ja monipuolinen rocktausta yhdistettynä Langleyn runolliseen puhelauluun viehättää itseäni kovasti. Hassuna yksityiskohtana kerrottakoon, että bändistä löytyy puolalainen taustatanssija Wojtek Dmochowski, vastine Happy Mondaysin ikoniselle Bezille. Tässä vähän näytettä:



Vuonna 1981 Bristolissa perustettu bändi on tähän päivään jatkuneella urallaan julkaissut 10 studioalbumia, 2 merkittävää b-poskikokoelmaa sekä lukuisia livelevyjä, puhumattakaan monipuolisesta sinkku ja ep-tarjonnasta. Yhtyeen ensimmäiset albumit Bob Art(84) ja Tolerance(85) olivat vasta häivähdyksiä bändin todellisesta potentiaalista. Jälkimmäisen albumin tilasin parisen vuotta sitten Discogsilta huokeaan hintaan. Levy kuulostaa hyvältä, mutta biiseissä ei ole vielä sellaista hahmoa, että kovinkaan moni niistä jäisi pitempikestoisesti mieleen. Tämä ongelma alkaa haihtumaan bändin kolmannella levyllä Spitting Out Miracles(87), jossa on varianssia ja mielenkiintoisia biisejä huomattavasti enemmän. Levyä pidetään bändin jonkinmoisena taiteellisena läpimurtona. Alkuperäisen levyn mukana tuli myös seiskatuumainen flexi-single, joka löytyy myös omasta kokoelmastani. Levyn taustakööreissä huhuilee eräs merkittävä muusikko. Kuka siis?

Bändin neljäs levy Swagger(90) räjäytti lopullisesti pankin. Tässä on sellainen 90-luvun alun hukattu indierock-levy, jonka kaikkien pitäisi tietää.  Avauskappale Jacket Hangs on ehkä bändin uran merkittävin kappale, myös biisi joka ei ole koskaan pudonnut pois bändin keikkasetistä. Kakkonen World View Blue poppaa mukavasti, Weightless valottaa bändin eeppisempää puolta, hieno tunnelmallinen tsipale. Neljäntenä pamahtaa bändin ehkä tunnetuin veisu And Stones, jossa mielestäni tiivistyy 90-luvun alun todellinen tunnelma. Swaggerin jälkeen julkaistiin laadukas, mutta ehkä hieman täyteen ahdettu: Beatsongs(91), jonka tunnetuin kappale on Paul Simon - cover The Boy In The Bubble, mutta levyn paras kappale on svengaavan mietteliäs Cardboard Box, myös omia henkilökohtaisia suosikkejani.

Life Model(94) jäi suomalaiselta musiikkilehdistöltä kokonaan noteeraamatta, yhtälailla myös muualla maailmalla kyseinen levy jäi kovin vähälle huomiolle. Harmi. Sillä kyseessä on bändin ehkä paras albumi, kypsä, omalaatuinen, viehättävä ja vastustamattomasti groovaava. Muun muassa kappaleet Broken Mended ja Honey I näyttävät millaisesta musiikillisesta laadusta puhutaan. Juuri tällä hetkellä olen yrittänyt metsästää Life Modelin vinyyliversiota. Yllättävän laajalti sitä löytyykin hintahaarukalla 5-10 euroon. Sinänsä harvinaista, koska vuonna 1994 julkaistiin aika niukalti enää vinyylejä. Lopullinen ostokohteeni ei ole vielä vakiintunut. Oman cd-versioni ostin noin 15-vuotta sitten jo edesmenneen musiikkikaupan Epesin alelaarista.

Bändin ura hiipui rönsyilevän ja terältään ehkä jo hieman tylsistyneen Rough Musicin(95) jälkeen. Tämän jälkeen bändiltä on tullut kolme studioalbumia, joista uusimman Anti-Gravity(11) löysin onnekkaasti Amazonilta upouutena vinyylinä alle 7 punnalla. Nyt vain odotellaan postimiehen käyntiä. Alle olen koostanut The Blue Aeroplanes - soittolistan jota kautta voit makustella bändin omalaatuista svengiä.

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/7Dg6Z9kcbNP5UwhI2cbhQa

Taavetin heikommat vuodet

80-luku oli monille artisteille taiteellista alamäkeä, varsinkin David Bowielle. Kyseisen vuosikymmenen alussa ilmestyi taiteellisesti vahva Scary Monsters(80) ja kolme vuotta siitä jättimenestys: Let's Dance(83). Mitä muuta muistatte Bowien 80-luvusta? Ennen kuin mennään Tin Machineen asti, niin on syytä ottaa esille kaksi Bowien ehkä kehnointa albumia: Tonight(84) ja Never Let Me Down(87). Niin, mikään pakkohan niitä ei ole ottaa esille, sontaa mitä sontaa, miksi vaivautua näin jälkikäteen?

Perusteluni voivat olla kehnoja ja pohjautuvat pitkälti myötätuntoon. Kun aktiivisesti diggailee jotain artistia, niin artistin kehnompikin tuotanto alkaa kiinnostamaan. Minkäs teet kun artistit parhaat albumit ovat liiankin tuttuja, liian ilmeisiä ja muotovalioita. Ei sitä kukaan jaksa rokin klassikoita päivästä toiseen luukuttaa, siispä täytyy luoda katsaus myös katveeseen, suurella rahalla luotuun unohdukseen, kimaltelevaan, mutta elottomaan tuotantoon. Näinkö pelkästään?

Tämä on se kappale jossa ilmoitan, että Tonight(84) ja Never Let Me Down(87) ovatkin itseasiassa varsin oivia albumeja. Väärin. Tonight(84) on sittenkin aika keskinkertainen albumi, mutta ehkä ei täysin toivoton? Arviotani värittää Seppo Pietikäisen analyyttinen levyarvio Soundista 10/1984, jonka juuri luin pohjalle. Tässä arviossa Pietikäinen arvottaa numeraalisesti albumin jokaiset 9 raitaa. Aloituskappale Loving the Alien noteerataan levyn pääteokseksi ja sitä seuraava Bowien ja Iggy Popin yhteistyön helmi Don't Look Down saa parhaimmat pisteet 10-. Loppulevy menee vaihtelevissa merkeissä ja pisteytyksissä. Jännänä yksityiskohtana voin kertoa, että Bowie coveroi Beach Boysin God Only Knowsia varsin onnistuneesti. Levyn suurin hitti on Blue Jean, jonka Pietikäinen tyrmää varsin huonoksi sinkkuvalinnaksi ja muutenkin kehnoksi kipaleeksi. Silti väittäisin, että näinkin ilmeinen Bowie-hittiveisu on kestänyt varsin hyvin aikaa. Oman arvioni mukaan puolet levystä toimii, toinen puoli on aika turhaa.

Never Let Me Down(87) oli toinen ostamani Bowie-albumi, ensimmäinen oli The Man Who Sold The World(71). Eli kolikon molemmat puolet, klassikko ja kimalteleva kura. Julmimmat teistä allekirjoittanevat väitteeni. Vähän aikaa sitten tehdessäni Bowie-juoksusoittolistaa skippasin The Man Who Sold The World - biisin pois koska se kuulosti yksinkertaisesti liian kuluneelta. Mutta en ala alentamaan kyseisen albumin arvoa. Sen sijaan Never Let Me Down(87) on kasarituotannolla pilattu väkinäinen ja jäykkä albumilta, jolta kuitenkin löytyy aika monta hyvää biisiä. Aloituskappale Day In Day Out on kestänyt hyvin aikaa, aikoinaan se pyöri Suomenkin hittimittareissa kyllästymiseen asti, eikä silloin biisin potentiaalia oikein tajunnut. Kakkosbiisi Time Will Crawl on hukattu Bowie-klassikko. Nimikappale Never Let Me Down on myös varsin miellyttävä, huuliharppukin siinä törähtelee. Tuotanto on onnistunut nitistämään tästäkin hyvin kelvollisesta kappaleesta hengen pois. Jossain haastattelussa Bowie pitää tämän levyn kappaleita onnistuneina, mutta myöntää, että näinä aikoina on kuunnellut liikaa muiden mielipiteitä levyn tuotannon suhteen. A-puolen päättävä Zeroes on aika hyvä biisi, selkeesti katveeseen jäänyt tämänkin. B-puolen aloittaa eeppisempi Glass Spider, joka taisi toimia Bowien levyn kiertueen nimenä. Toistan itseäni: hyvä biisi, mutta se tuotanto. B-poski on ehkä biisillisesti heikompi. Levyn päättää yksi Bowie/Pop yhteistyön helmiä: Bang Bang. Rivakka veisu, joka on myös ilmestynyt muistaakseni jollain Iggy Pop - sooloalbumilla?



Ei vieläkään siitä Tin Machinesta. Kuka muistaa Bowien leffabiisit? Tonightin ja Never Let Me Downin välissä Bowie julkaisi liudan ihan kelvollisia leffabiisejä, kuten: Absolute Beginners, Underground, When The Wind Blows ja ysärin alussa vielä tsipaleen Real Cool World. Hämmästyin ja ilahduin kun löysin Spotifystä liki kaikki Bowien 80-luvun irtobiisit ja sinkkujen b-puolet.
Bowien 80-luvun lopussa perustama Tin Machine julkaisi kolme albumia, jotka vaativat ihan oman blogijuttunsa. Nyt aivot asentoon, oliko Bowien sumeissa vuosissa 1984-87 mitään kelvollista? Ehkä alla oleva soittolista kertoo totuuden. Soittolistaa on ryhdistetty muutamalla Let's Dancen(83) biisillä.

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/6A2yxIHZwJUnn07BqdcHnR