Flow Festival Helsinki. 14.8.2015.

Ensi kohtaamiseni Flow-Festivalin suhteen oli hieman kaksijakoinen. Festarialueelle astuessani kiinnitin huomioni musiikkiin, joka ei pysynyt aloillaan, vaan kimpoili joka puolelle, ennen kaikkea vähän matkan päässä olevan toisen konsertin päälle. Akustiikka ei ehkä ihan toiminut tällaisessa kulmikkaassa vanhassa teollisuusympäristössä. Näin ollen päälavalla veivannut Lianne La Havas ei jättänyt paljonkaan muistikuvia alueelle totuttelemisesta johtuen. 360 asteen lavalla esiintyneen Lännen Jukankin näin vain hätäisesti. Tosin mitä lähemmäs lavaa meni, niin toisen lavan äänet kyllä katosivat taustalle,

Ensimmäisen kunnon(ja päivän parhaan) live-elämyksen tarjosi legendaarinen Chic. Funkin ja Discon pyhä liitto toimi liki täydellisesti. Kitaristi Nile Rodgersiin pitkälti personoitunut bändi tarjoili takuuvarmaa hittikimaraa, aina omista hiteistä Sister Sledgeen, Diana Rossiin, David Bowieen ja jopa Daft Punkiin. Useimpien cover-biisien takanahan on Chicin parivaljakko Nile Rodgers ja Bernard Summers, joista jälkimmäinen on siirtynyt taivaalliseen laulukuoroon jo vuonna 1996. Nykyisestä Chic - kokoonpanossa ei taida Rodgersin lisäksi olla muita originaalijäseniä. Kokonaisuudessaan Chic vuosimallia 2015 veivasi hienosti, kaksi naislaulajaa hoitivat tonttinsa upeasti ja varsinkin blondattu tumma laulaja oli täyttää rautaa.

Henkilökohtaisesti Flow-festareiden syy ja seuraus oli The War on Drugs. Itselleni bändi edustaa tämän ajan rokin parhautta, ajatonta ja energistä, vähän vaikeasti määriteltävää rockmusaa, joka on rakennettu parhaiden ainesosien päälle: Bruce Springsteen, Neil Young & Crazy Horse ym. Niin, keikan viittä ensimmäistä biisiä en tunnistanut, sitten tuli Slave Ambientin(10) jokin reippaampi ralli ja pian uuden levyn Lost in The Dream(14) huikein veto Red Eyes. Tämä oli keikan suurin ongelma, biisien tunnistamattomuus. Edelleenkään en tunnista bändin biiseistä montakaan niitä kuullessani, en edes levyiltä vaikka aika hyvin olen kahta uusinta lättyä soittanut. Hämmästynyt olin myös yleisön ylenpalttisista suosionosoituksista ja liki hurmiosta. Minä olin siis väärässä ja he oikeassa, vaikka keikka oli mielestäni korkeintaan keskinkertainen, laulaja oli jotenkin vaikeuksissa, ääni kulki, mutta ei tarpeeksi, karismaakin oli hyvin vähän. Olin pettynyt keikkaan ja nyt ei innosta kuunnella bändin musaa edes levyiltä. Näin käy joskus, kun lähtee matkaan liian suurin odotuksin.

Flow:n perjantai tarjoili vielä yhden mukava yllätyksen: Ride. Legendaarinen shoegazing bändi oli kasannut rivinsä ainakin satunnaisia festarikeikkoja varten. En tiedä oikeastaan mitään tästä bändistä, muuta kuin mieleenpainuvan levynkannen: Going Blank Again(92). Riden musiikkia ensikertalaiselle voisin kuvailla New Orderin ja Stone Rosesin jähmeäksi kohtaamiseksi, jotain molemmista bändeistä, mutta jotain täysin omaakin. Keikalla aisti helposti bändin musiikin vahvuuden, hienosti rakennettuja kappaleita ja vähän junnaavaa kitarointia. Nälkä Riden levyjä kohtaan heräsi ja pienen nettitsekkauksen perusteella bändin levyt ovat kohtuullisen kysyttyjä ja niistä saa maksaakin jotain. Nooh, haasteita on hyvä olla levynkeräyksen tiellä.

Kokonaisuudessaan minun Flow-perjantai piti sisällään vain kolme täysipainoista keikkakokemusta. Ne muut bändit, kuten päälavan viimeisin esiintyjä Major Lazer eivät vakuuttaneet. Kyse on myös pitkälti siitä, että musadiggailuni on asettunut ennalta-arvattaviin ja vähän turvallisiin uomiinsa. Niimpä tämän ajan Indie/elektro/rapmausteiset bändit eivät löydä tietänsä kovin helpolla tämän musadiggarin jo hieman nuhjuiseen maailmaan. Kaveriltani sain tosin tähän yhden hyvän vinkin: Kuuntele Radio Helsinkiä.