Rakkauden monet lähettiläät - Pori Jazz 16.7.2015

Mä kannoin rahaa kotiin, sinä ompelit verhoja.
Sain hyvää palkkaa, sä puhelit stereoista, joista
Rakkauslaulu soi, rakkauslaulu soi. jne (Juliet Jonesin Sydän)

Aloitetaan blogi aasinsillalla ja siteeraukselta maineikkaan suomalaisorkesterin Juliet Jonesin Sydämen kestohitistä Rakkauslaulu ja harmitellaan vähän...siis todella paljon, että tämän illan konsertti Tampereen Pakkahuoneella jää väliin. Te paikalle menijät nauttikaa aivan ...tanasti tulevasta. Syynä skippaamiseeni on eilisiltainen täyteläinen Pori Jazz-reissu. Energiaa ei yksinkertaisesti riitä illalle kolmen tunnin yöunilla...vai riittäisikö sittenkin?

Siitä rakkaudesta ja ennen kaikkea siitä artistista, jonka takia lähdin koko reissulle. John Hiatt, 62-vuotias amerikkalainen laulaja- lauluntekijä ja paino viimeisessä. John Hiattin back-kataloogi on varsin maineikas, reilusti yli 20 omaa sooloalbumia ja tukuittain tehtyjä biisejä merkittäville artisteille, kuten Bob Dylanille, Iggy Popille ja Jeff Healeylle. John Hiattin uran merkkiteos ja kulminaatiopiste on albumi Bring The Family(87). Kypsän laulutaiteen taidonnäyte, levy joka ei säästele sydänverta, se on myöskin Hiattin paluu vakaampaan ja laadukkaampaan musikintekemiseen erinäisten vaikeiden(päihdeongelmaisten) vuosien jälkeen. Tunnetuin Hiatt-laulu tältä levyltä on Have a Little Faith in Me.

Miksi rakkauden lähettiläs ja tämä multakurkku? Oivallisen konsertin edetessä huomasin kuinka vahvasti Hiattin tuotanto pidättäytyy rakkauden etsimisen eri sävyissä, yleensä kipeissä ja haikeissa sellaisissa: Cry Love, Thing Called a Love, Real Fine Love ym, ym.  Musiikki on tavallaan rakennettu aika yksinkertaisista ja ei-akateemisista aineksista, kuten Hiatt laulussaan itsekin toteaa:

Well I never went to college, babe
I did not have the luck
Rolled out of Indiana in the back of a pickup truck
With no education higher
Than the street of my hometown
I went lookin' for a fire
Just to burn it all down

Lauluntekijän mitta ei tietenkään ole korkeakouluopinnot, vaan sydämen mittaamattomuus, syvät ja tummat vedet, alati märkivä ja biisejä pursuileva haava. Tällainen lauluntekemisen avanne Hiattilla tuntuu olevan, ehkäpä juuri johtuen elämän traagisista kokemuksista, joihin kuuluu muun muassa vaimon äkillinen kuolema 80-luvulla.

Pori Jatsin keikan John Hiatt Comboineen aloitti häkellyttävän väkevästi Bring The Familyn(87)kappaleella Your Dad Did, jota seurasi vähintään yhtä väkevä ja tuoreempi kappale Detroit Made. Hymy nousi heti huulille, tässäpä vasta väkevä ja luunkova ukko, joka näyttää vähintäänkin ikäiseltään, mutta laulussa ja lavapreesenssissä se ei näkynyt lainkaan. Hiatt hymyili tai irvisteli hassusti kautta keikan, ihan varmaan ei voinut sanoa, että kumpaa se oli. Hampaat olivat ainakin hyvässä kunnossa, koska ne hohtivat kevyesti katsomon keskivaiheille asti.

Noin tunnin ja vartin keikka oli alusta loppuun täyttä asiaa. Pakolliset hitit tulivat, em. väkevä Real Fine Love, aina sydämeen sattuva Have a Little Faith in Me ja viimeisenä kappaleena upea versio Hiattin varhaisemmasta kappaleesta Riding With The King, joka toimi myös kunnianosoituksena hiljattain poismenneelle blueslegendalle B.B.Kingille. Itselleni keikan koskettavin esitys oli uusimman levyn Terms of Surrender(14) avauskappale Long Time Comin'. Syvä ja hyvä kappale lauluntekemisen ja rakkauden etsimisen pakosta, liekistä joka ei meissä koskaan suostu sammumaan:
I've sang these songs a thousand times, ever since I was young
It's a long time comin' and the drummer keeps drummin', your work is never done

Hiatt oli syy ja täyttymys koko torstai-päivälle, mutta muutakin herkkua oli toki tarjolla. Jatsimies minussa on aika syvällä ja nautinnon saaminen perusjaskasta on satunnaista. Tähtäimessäni oli kuitenkin maineikkaan fuusiojazz-bändin Weather Reportin perustajajäsenen Wayne Shorterin kvartetti, joka jäi osaltani valitettavasti muutamaan hassuun kuunteluhetkeen. Sen sijaan nuori Jazz-artisti Marius Neset yhtyeineen tarjosi varsin hyvän korvikkeen Wayne Shorter missaukselle. Mites tätä nyt ei-muusikkona määrittelisi, noh turvaudutaan Pori Jazz-sivustoon: Kööpenhaminassa vaikuttava norjalaissaksofonisti Marius Neset kuuluu uuden pohjoismaisen jazzin suurimpiin toivoihin. Kehutun Pinball-albumin äskettäin julkaissut Neset on ollut alati kasvavan huomion kohteena jo kymmenisen vuotta.

Tosin reilun puolen tunnin jatsin kuuntelun jälkeen otin suunnan kohti päälavaa ja Kylli-tädin konserttia. Australian reality-tähti ennen realityaikaa oli kiinnitetty Pori Jazzin torstain pääesiintyjäksi. Niin, miten niin reality-tähti? Kuinka moni muistaa, että Kylie Minoguehan pomppasi pinnalle hittitehtaan: Stock, Aitken ja Watermannin täydellisenä hittituotteena. I Should Be So Lucky, Locomotion, Better Devil You Know soi ainakin tiuhaan omassa kotona 80-90-luvun vaihteessa pikkusiskoni fanittaessa Kylietä. Tuolloin itselleni, jo vähän ryppyotsaiselle rokkipoliisille, Kylie edusti musiikillisesti silkkaa sontaa. Siinä ei ollut yhtikäs mitään, ihan turhanpäiväistä kamaa. Kylien osakkeet nousivat silmissäni 90-luvulla, jolloin Kylie irtaantui tästä tuottajakolmikosta ja teki pari särmikkäämpää levyä: Kylie Minogue(94) ja Impossible princess(98), joka on ainoa albumi joka on täysin Kylie Minoguen näkemyksien mukaan tuotettu ja kirjoitettu albumi. Se floppasi ja myi maailmanlaajuisesti 300,000 kappaletta joista n. 100.000 kappaletta myytiin pelkästään Britanniassa. Tällä albumilla Kylien ura näytti olleen lopullisesti ohi. (Wikipedia)

2000-luvu oli paluuta vähän Madonnamaiseen tanssigrooveen, tosin ilman Madonnan musiikillista osaamista. Hitit Spinning Around ja Can't Get You Out of My Head taisivat olla aika valtavia hittejä. 2000-luvun alun jälkeen Kyllin ura on mennyt itseltäni liki täydellisesti ohi. Mutta aika tasaiseen tahtiin Kylie on näköjään levyjä tehnyt, joista tuorein on nimeltään Kiss Me Once(14).

Keikan suhteen itselläni ei ollut odotuksia. Kolean sään vuoksi koetin pakkautua tiiviisti yleisön joukkoon, josko vaikka hyvinkin odotettu Kylie-keikka lämmittäisi luitani. Keikka alkoi The Better Devil You Know-hitillä, jota seurasi useita tuttuja ja tuntemattomia tanssibiisejä. Niin, en edelleenkään pidä tämän tyylisestä tanssimusiikista. Pet Shop Boys menee vielä läpi, mutta Kylie ei kovin hyvin. Siksi olikin mukava yllättyä iloisesti moneen otteeseen keikan aikana. Ihan ensimmäiseksi, Kylien keuhkoissa riitti voimaa ja ääni taipui vaikka minkälaisiin ulottuvuuksiin. Saattoi nykytekniikalla olla tässä näppinsä pelissä äänen tehostamisen suhteen, mutta rehellisesti sanottujan Kyliehän on aivan peijoonin hyvä laulaja livenä. Toiseksi, Kylien vähän tuhmahko karsima upposi mainiosti yleisöön, jotain ylitsepursuaavaa ja samanaikaisesti rehellistä oli Kylien lavapreesenssissä. Mielessäni määrittelinkin Kylien vähän rennommaksi versioksi Madonnasta. Voisin heittää niinkin absurdin vertauksen, että Kyliessä oli jotain jopa Elvismäistä diivailua, tosin kieliposkessa tehtyä sellaista.

Pidin kovasti Kylien esiintymistä, täytyy myöntää. Keikka taisin kestää jotain puoltoista tuntia ja rapiat. Esiintymisasu vaihtui 3-4 kertaa, lavakoreografia oli viimeisen päälle hiottua. Keikan helmi oli kuitenkin Kylien pieni jatsibiisi, jonka hän kuulemma veti harjoittelematta suoraan nuoteista. Itseasiassa vähän googlettaessani, löysin tiedon jonka mukaan Kylie on melkein levyttänyt levyllisen jatsiakin. Täytyy myöntää, että Kylli-täti ei äänensä puolesta häpeäisi lainkaan, jos tekisi levyllisen vähän vakavammin otettavaa musaa. Uskomattoman taipuisa ääni rouvalla kyllä on.

Ihan viimeisen encoren aikana täytyi lähteä etsimään jo bussia, mutta oikein hyvä maku jäi Kyllin keikasta suuhun, tosin en edelleenkään tule Kylietä kuuntelemaan kotiolosuhteissa, mutta mukava sivuraiteilu omaan jäykähköön singer-songwriter musapirtaan. Siitä rakkaudesta vielä, niin, jotenkin tuntui, että maailma tarvitsee tällaisia Kylien tapaisia vähän höpsöjä poppareita, joiden viesti on All You Need Is Love - osastoa. Naivia ja ylimitoitettua rakkaussiirappia, mutta samalla hyvinkin tarpeellista näiden taloudellisten ahtaiden aikojen keskelle.

Tässä mielestäni Kyllin keikan paras veto, Kim Carnes-cover: https://www.youtube.com/watch?v=fw4yQk-k7uk

Tässä johdanto John Hiattin musiikkiin Spotify-soittolistan kautta:

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/7oq81Dj8quBBJYa7QZknqf