Dylanismin kourissa

Ymmärrän aika hyvin ihmisiä jotka eivät ymmärrä Dylania, tai eivät saa minkäänlaisia kicksejä hänen musiikistaan. Jos asiaa tarkastelee esteettisellä silmällä tai siis yrittää löytää Dylanin musasta korvaa miellyttäviä elementtejä, niin saattaa tulos jäädä varsin heikoksi. Dylan ei ole kultakurkku, vaan multakurkku. Se me toki tiedetään ja multakurkkuuskin voi olla joskus korvaakin miellyttävää, jopa Dylanin osalta. Entä sitten tämä valtava ylistys Dylanin lyriikoita kohtaan? Mikko Meriläinen meni paljastamaan joulukuun soundin pääkirjoituksessa, että diggailee musaa pitkälti ilman syvällisempää tutustumista artistin lyriikoihin. Rohkea avautuminen kyseisen lehden päätoimittajalta, nostan sille hattua. Enkä väitä, että itse olisin perillä kaikista Dylanin lyriikoista tai edes osastakaan niistä. Miehessä ja musiikissa on vain jotain oudon kiinnostavaa. Kyllähän toki nappailen riimejä ja värssyjä yhdestä jos toisesta Dylan biisistä: "don't you know, the sun can burn your brains right out"
kuten Dylan laulaa erinomaisen Tempest(12) albumin biisillä Long and Wasted Years.

Viime viikkoina olen kuunnellut vaivihkaa työpaikallani(toimistotyön taustalla) viime syksynä ilmestynyttä kahden levyn The Basement Tapes - Raw(14) boxia. Alkuun biisit kuulostivat vain ja ainoastaan puolihuolimattomilta otoksilta erinomaisista kappaleista, joiden potentiaali on tullut julki vasta kun ne ovat saaneet lopullisen levytysversion Dylanin tai näissä sessioissa häntä säestäneen The Bandin toimesta. Esimerkkinä voisi olla esim. I Shall Be Released, joka tällä levyllä kuulostaa melko vaatimattomalta, mutta sen sijaan versio The Bandin Music From a Big Pinkillä(68) on aivan jumalaisen hieno. Sama pätee myös Tears of Ragen (myös löytyy Big Pinkiltä) kanssa, joka tällä levyllä Dylanin esittämänä on vielä varsin vaatimaton tekele, vasta The Band ja kunnon tuotanto sai biisin lopulliseen kukkaansa. Jossain levyarviossa todettiinkin, että tätä levyä ei pidä lähestyä kuin Dylanin studioalbumia, vaan enemmänkin mielenkiintoisena historiallisena ajanjaksona jolloin Dylan suolsi toinen toistaan erinomaisia biisejä ulos The Bandin häntä rennosti säestäen.

Kaikesta luonnosmaisuudesta ja Dylanin naukuvan välinpitämättömästä laulufraseerauksesta huolimatta levy toimii aika mukavasti taustalla. Ensimmäiset tai toiset versiot biiseistä sekä useat täysin ennen julkaisemattomat laulut kaikesta huolimatta pyrkivät tuomaan esille kappaleiden voimakasta potentiaalia. Toiselta levyltä löytyvä täysin ennen julkaisematon Sign on the Cross on pitkä, tummasävyinen ja salakavalasti tenhoava kadonnut Dylan-klassikko.

Palaan vielä hetkeksi viime kesään ja siihen hetkeen, kun jostain syystä en mennyt katsomaan Pori Jatseille Dylanin keikkaa. Jälkeenpäin harmittaa aika tolkuttomasti, koska useamman keikka-arvion mukaan se saattoi olla paras Dylanin Suomen keikoista. Ilkikurinen, energinen ja yllättävä. Bändi oli myös toiminut erinomaisesti. En tiedä tuleeko enää vastaavaa tilaisuutta koskaan?

Tässä kohtaa alan luopua ajatuksesta, että Dylanin keikalle ei voi mennä, koska hän on jo vanha ja äänikään ei varmaan enää toimi. Uusimpana evidenssinä Dylanin äänen yllättävän kovasta nykykunnosta on tämä uuni tuore Franks Sinatra cover-levy: Shadows in the Night(15). Dylan saattaa yllättää myös tulemalla luoksesi yksityiskeikalle, kuten kävi näille ruotsalaisille elokuvantekijöille.

https://www.youtube.com/watch?v=yz_YqEPZW2g