70-luvun sinkkubileet!

Kuka muistaa ajan jolloin oli vain sinkut? Pitkäsoitoista ei tietoakaan, kansa osti ja kuunteli ainoastaan näitä pieniä mustia seiskatuumaisia levyjä. Ehkäpä maailman epäkäytännöllisen musiikkiäänite, vaihdappa levyn puolta aina kolmen ja puolen minuutin välein. Tässä valmiiksi tehdyssä nettimaailmassa varsin ei -toivottava toiminto. Toisaalta, paikat pysyy vetreinä kun joutuu jatkuvasti pomppaamaan ylös sinkulaa kääntämään.

Single (suom. yksi ainoa), arkikielessä myös ”sinkku”, on albumia lyhyempi äänite, jossa on yleensä yksi (tai harvoin kaksi) A-raitaa ja yksi tai useampi B-raita. Yleensä singlelevy saa nimensä A-raidalta, jonka arvellaan olevan erityisen menestyvä kappale. B-raidat voivat olla esimerkiksi remiksauksia tai live-esityksiä kyseisestä kappaleesta tai ennen julkaisemattomia kappaleita.(Wikipedia)

Ensimmäinen ostamani single oli muistaakseni Human Leaguen: Don't You Want Me, jonka ostin markalla Raahelaisesta divarista. Olen aina ostanut sinkkuja harvakseen, pääpaino on aina ollut pitkäsoittojen keruussa. Singlejä kokoelmastani löytynee ehkä jotain 200-300 levyä, joka on tällaiselle paatuneelle levynkerääjälle varsin vaatimaton määrä.

Tällä viikolla postiluukusta kolahti varsin vakuuttava discogs-tilaus, joka piti sisällään n. 20 pikkumustaa. Viaton levytilaus kasvoi huomattavasti kun myyjän valikoimassa oli laadukasta seiskaa hintahaarukassa 0.10 - 2 euroa. Tässä pieni esittely tuosta vaikuttavasta kasasta:

The Who: Squeeze Box(75), The Who are You(78)
The Who By Numbers(75) albumin pilottisinkku on vakuuttavaa pubrokkia a'la The Who. Huomioitavaa on Polydor-levylafkan loistava soundi. Sama jykevä ja terävä soundi on myös samasta kasastaa löytyvällä Who Are You sinkulla. Jalka tahtoo nousta kohti loputonta kevättä näitä kuunnellessa

Wings: Old Siam. Sir(79), Goodnight Tonight(79)
Ensimmäinen sinkku on Paul McCartneys Wings-yhtyeen jäähyväislevyn Back To Egg(79) parasta antia. Reipas rokki jossa Paulin ääni on myös tulessa. Jälkimmäinen on harvinaisempi vain pikkumustalla julkaistu tarttuva biisi.

Bob Dylan: Knocking on Heaven's Door(73), Rita May(76), Baby, Stop Crying(78)
Kiva Dylan-sinkkujen kasa. Rita May on Kappale jota ei löydy miltään Dylanin studioalbumilta, eikä täältä Spotifystäkään. Biisi on julkaistu single-formaatin lisäksi ainoastaan Dylanin harvinaisella triplakokoelma-albumilla: Masterpieces(78). Baby, Stop Crying on taas Street Legal(78) albumin iskevämpää osastoa, hetki ennen Dylanin ns. uskonnollista aikakautta. Knocking on Heaven's Door on se Gunnareiden megahitti ;)

Kate Bush: Babooshka(80), Sat in Your Lap(81)
Oli mukava löytää parilla eurolla Kate Bushin sinkkuja kera kuvallisin kansin ja sisällössäkään ei ole valittamista. Sat in Your Lap on sellainen biisi, josta tulee aina mieleen PMMP:n Taiteilia-kappale. Olisikohan toiminut esikuvana?

David Bowie: Sound & Vision(77), Ashes to Ashes(80), Fashion(80).
Bowien sinkut harvoin tuottaa pettymystä. Sound & Vision on arvostetun Low(77) albumin tarttuvinta antia. Ashes to Ashes on Taavetti-hitti vailla vertaa ja Fashion mukavaa tanssi-Bowieta ja maxi-sinkkumuodossa.

Rolling Stones: Brown Sugar(71), Tumbling Dice(72), It's Only Rock'n' Roll(74) ym.
Oleelliset 70- ja 80-luvun rollarisinkut ovat kohta jo hallussa. Rollarit on ainoa artisti, jonka pikkumustia kerään kohtuullisen päämäärätietoisesti, yksi syy lienee siinä, että rollarisinkkujen b-puolilta löytyy kautta historian paljon hyviä ennen julkaisemattomia biisejä. Esimerkkinä It's Only Rock'n' Roll sinkun persposki: Through the Lonely Night.

The Faces: Cindy Incidentally(73)
Rollareista on Ron Woodin mittainen matka The Facesiin. Ooh La Laa(73) albumi pitää sisällään tämän tarttuvan "stonesrokin". Euron taisi maksaa tämä originaali britti-pikkuinen. B-puolella ennen julkaisematon: Skewiff (Mend The Fuse). Nautin tästä kyydistä.

Jeff Beck: Hi Ho Silver Lining/Beck's Bolero(67)
Koostamani Spotify-kokoelman päättää hieno instrumentaali 60-luvun lopulta: Jeff Beckin: Beck's Bolero. Jeff Beck oli pari vuotta sitten täydessä kesäterässä Pori Jatseilla. Arvaa harmittiko kun en mennyt?

Alla olevaan Spotify-kokoelmaan olisin mielellään lisännyt ainakin The Pretendersin mainion Brass in The Pocketin(79), mutta Spotifyn rajoitteet tulivat tässä vastaan. Alla mainitsemani pikkukiekot puristettuna yhdelle kokoelmalle:

70-luvun sinkkubileet

Tämä musiikin paljous, siitä iso kiitos ja vielä isompi ähky.

Kiitoksia musiikista, kiitoksia tästä musiikillisen tarjonnan tolkuttomuudesta. Tänään tipahti postiluukusta uusin Mojo, kivana kylkiäisenä huolella laadittu kokoelmalevy nimeltään: Change The Beat pitäen sisällään New York scenen vaikutusvaltaista rytmimusiikkia. Eikä tässä kaikki, Mojon kotisivuilla on vielä kokoelman jatko-osa kuunneltavana. Arvostanko tällaista elettä, tätä hienoa piirrettä saada musakokoelmia helposti ja kaikkialla? En ole ihan varma. Varma olen, että en kerkeä kuunnella näitäkään kokoelmia kunnolla.

Mojon tilasin viime kesänä käsittämättömään 55 punnan vuosihintaan, joka tarkoittaa sitä, että lehti maksaa puolet vähemmän kuin sen ostaisi irtonumerona. Tämä ei taida onnistua minkään muun ulkomaisen musalehden kanssa, ainakin Uncut maksaa tilauksena rutkasti enemmän kuin irtonumerona.

Olen myös palannut jälleen kerran Soundin kestotilaajaksi. Viime vuonna lopetin Soundin tilauksen pettyneenä lehden sisältöön ja pitkäaikaisen toimittajan Juho Juntusen potkuihin. Paluuni kaksi syytä ovat hulvaton vuosikertatarjous(40 euroa) ja se, että Suomessa ei oikeastaan ole enää muita musiikkilehtivaihtoehtoja. Rumbasta on tullut sinänsä tyylitietoinen ja harvaan ilmestyvä pitkälti valokuvilla pelaava hipster-tabloidi. Rytmiä ei enää ole, ilmaisjakelulehti Sue lopetti myös viime syksynä. Vähiin käy vaihtoehdot, jos aikoo lukea jotain suomimusasta ihan fyysisenä paperiversiona.

Muutenkin sitä miettii ja hämmästelee musakentän muuttumista, mitä nyt työ- ja perhetouhuilta ehtii. Onko sitä millään tavalla enää nenä herkkänä uuden musiikin suhteen? Pitkälti uuden musiikin kuuntelu on vanhojen taipumusteni tukemista. Kuuntelen erityisen mielellään artisteja joilla on vaikka rollari- ja dylanvaikutteita. Helposti saatan puhua omasta äänestä jonkin artistin kohdalla, mutta loppujen lopuksi kyse on vain samojen ideoiden kierrätyksestä, sillä omassa luovassa prosessissa musiikintekijät ovat sulattaneet kuulemansa vaikutteet omaksi musiikiksi. Ei kai tässäkään mitään pahaa, näin se taide elää ja uusiutuu, pyrkii luomaan nahkaansa, jotta syntyisi eräs kirkas päivä uudestaan merkittävänä aktina musiikillisessa kentässä. Paino sanalla: Aktina, jos rokin elävää ja runkkaavaa virtaa tahdot seurata.

Todellinen haaste ja uskallus voisi olla siinä, että alkaisin kuunteleen musiikkia musiikkina ilman genre-rajoja. Tarkoitan tällä sitä, että hyppäisin pois tämän ajokoira-blogin musiikillisesta peruslinjasta, en hakisi tieten tahtoen omaan makuuni sopivaa musiikkia, en möyrisi näissä rokin peruslähteissä, vaan avaisin kuulijana kaikki aistini ja ottaisin ympäristöstä monenlaista musiikkia, jazzia, klassista, iskelmää(tätäkin) ja pelkkää hiljaisuutta. Niin, hiljaisuutta, kuulostaa helposti hieman hipiltä ja ohkaiselta. Luulen, että hiljaisuuden, tietynlaisen asettumisen kautta oma musiikillinen vastaanotin voisi tarkentua ja herkistyä.

Tänään taisin ottaa askeleen kohti kaipaamaani musiikillista suuntaa kun painoin netissä Place order - nappia. Talk Talk bändin johtohahmon Mark Hollisin ainoa ja ainutlaatuinen soolo: Mark Hollis(98) on aloittanut matkansa Brittein saarilta kohti Lempäälän Kuljua. Albumi, jota on määritelty intiimiksi ja hiljaisimmaksi mitä koskaan on tehty. Olisiko tässä suuntaa tulevaan? Niin, toisten ei tarvitse odottaa, kun on tää Spotikka. Itselläni edelleenkään musiikin syvempi diggailu ei onnistu Spotifyn kautta, tarvitsen edelleen kouraan jotain fyysistä, vaikka tuon vaatimattoman kansikuvan ilman mitään sisätekstejä.

Tuntematon albumi

Dylanismin kourissa

Ymmärrän aika hyvin ihmisiä jotka eivät ymmärrä Dylania, tai eivät saa minkäänlaisia kicksejä hänen musiikistaan. Jos asiaa tarkastelee esteettisellä silmällä tai siis yrittää löytää Dylanin musasta korvaa miellyttäviä elementtejä, niin saattaa tulos jäädä varsin heikoksi. Dylan ei ole kultakurkku, vaan multakurkku. Se me toki tiedetään ja multakurkkuuskin voi olla joskus korvaakin miellyttävää, jopa Dylanin osalta. Entä sitten tämä valtava ylistys Dylanin lyriikoita kohtaan? Mikko Meriläinen meni paljastamaan joulukuun soundin pääkirjoituksessa, että diggailee musaa pitkälti ilman syvällisempää tutustumista artistin lyriikoihin. Rohkea avautuminen kyseisen lehden päätoimittajalta, nostan sille hattua. Enkä väitä, että itse olisin perillä kaikista Dylanin lyriikoista tai edes osastakaan niistä. Miehessä ja musiikissa on vain jotain oudon kiinnostavaa. Kyllähän toki nappailen riimejä ja värssyjä yhdestä jos toisesta Dylan biisistä: "don't you know, the sun can burn your brains right out"
kuten Dylan laulaa erinomaisen Tempest(12) albumin biisillä Long and Wasted Years.

Viime viikkoina olen kuunnellut vaivihkaa työpaikallani(toimistotyön taustalla) viime syksynä ilmestynyttä kahden levyn The Basement Tapes - Raw(14) boxia. Alkuun biisit kuulostivat vain ja ainoastaan puolihuolimattomilta otoksilta erinomaisista kappaleista, joiden potentiaali on tullut julki vasta kun ne ovat saaneet lopullisen levytysversion Dylanin tai näissä sessioissa häntä säestäneen The Bandin toimesta. Esimerkkinä voisi olla esim. I Shall Be Released, joka tällä levyllä kuulostaa melko vaatimattomalta, mutta sen sijaan versio The Bandin Music From a Big Pinkillä(68) on aivan jumalaisen hieno. Sama pätee myös Tears of Ragen (myös löytyy Big Pinkiltä) kanssa, joka tällä levyllä Dylanin esittämänä on vielä varsin vaatimaton tekele, vasta The Band ja kunnon tuotanto sai biisin lopulliseen kukkaansa. Jossain levyarviossa todettiinkin, että tätä levyä ei pidä lähestyä kuin Dylanin studioalbumia, vaan enemmänkin mielenkiintoisena historiallisena ajanjaksona jolloin Dylan suolsi toinen toistaan erinomaisia biisejä ulos The Bandin häntä rennosti säestäen.

Kaikesta luonnosmaisuudesta ja Dylanin naukuvan välinpitämättömästä laulufraseerauksesta huolimatta levy toimii aika mukavasti taustalla. Ensimmäiset tai toiset versiot biiseistä sekä useat täysin ennen julkaisemattomat laulut kaikesta huolimatta pyrkivät tuomaan esille kappaleiden voimakasta potentiaalia. Toiselta levyltä löytyvä täysin ennen julkaisematon Sign on the Cross on pitkä, tummasävyinen ja salakavalasti tenhoava kadonnut Dylan-klassikko.

Palaan vielä hetkeksi viime kesään ja siihen hetkeen, kun jostain syystä en mennyt katsomaan Pori Jatseille Dylanin keikkaa. Jälkeenpäin harmittaa aika tolkuttomasti, koska useamman keikka-arvion mukaan se saattoi olla paras Dylanin Suomen keikoista. Ilkikurinen, energinen ja yllättävä. Bändi oli myös toiminut erinomaisesti. En tiedä tuleeko enää vastaavaa tilaisuutta koskaan?

Tässä kohtaa alan luopua ajatuksesta, että Dylanin keikalle ei voi mennä, koska hän on jo vanha ja äänikään ei varmaan enää toimi. Uusimpana evidenssinä Dylanin äänen yllättävän kovasta nykykunnosta on tämä uuni tuore Franks Sinatra cover-levy: Shadows in the Night(15). Dylan saattaa yllättää myös tulemalla luoksesi yksityiskeikalle, kuten kävi näille ruotsalaisille elokuvantekijöille.

https://www.youtube.com/watch?v=yz_YqEPZW2g