tiistai 9. joulukuuta 2014

Mitä oikeasti näin levymessuilla? Turku, Kåren. 7.12.2014.

Yleensä sitä näissä levymessupäivityksissä keskittyy kertomaan vähän luettelonomaisesti omista vinyylilöydöistään. Ajattelin yrittää vähän erilaista näkökulmaa, mitä tapahtui omien löytöjen vieressä, mitä jätin ottamatta ja miksi sekä millaista jengiä paikalla oikein oli? Toki jotain pitää kertoa omista löydöistäkin, sillä ihan osattomaksi en jäänyt tälläkään kertaa.

Turun Kårenin levymessuilla vakilevymyyjille on siunaantuneet myös omat vakipaikkansa. Portaiden yläpäästä löytyy yleensä pari ruotsimyyjää, ennen Kårenin saliin astumissa sivuja ympäröi tuttuja suomalaisia levymyyjiä. Salista sitten löytyy tasaisesti suomalaista ja ruotsalaista myyjää, omilta paikoiltaan. Sanoisin, että tällä kertaa levymyyjiä oli noin 20m ehkä hieman yli. Yleensä tongin hurmiossa ensimmäisen tunnin ruotsalaisten levymyyjien laareja, joista löytyy rokin klassikoita hintahaarukasta 1-4 euroa. Jos näkee vaivaa ja perehtyy paremmin myös kotimaisten myyjien laareihin, niin voi yllättyä iloisesti.

Näin kävi tänään. Kårenin salin ns. estradilla oli kotimainen levymyyjä, joka oli luopumassa omasta kokoelmastaan tai ainakin osasta siitä. Mukaan lähti Bluesoundsin: Black(80) ja On(80) alle viidellä eurolla kappale sekä Led Zeppelinin: IV(71) vitosella. Juhuu, sanoin minä. Erityisesti nuo Dave Lindholmin luotsaaman Bluesoundsin kaksi ekaa albumia ovat varsin mieluisaa kuunneltavaa. Varsin erityinen bändi, tiukka, minimalistinen ja oudolla tapaa funky. Juuri nyt kuuntelen On(80) levyn avauskappaletta: Tears, uuh, sattuu!


Löytöjä napsahteli kassiin kivasti, ei tällä kertaa aivan mahdottomalla tahdilla, mutta sellaiset rapiat kakskymmentä lättyä solahti reppuni uumeniin. Kallein ostokseni oli pitkään metsästämäni Marvin Gayen mint-kuntoinen tupla-albumi: Here, My Dear(78). Maksoin siitä kertaostoksen kipurajan verran, eli 20 euroa. Tiedän, että monille 20 euroa ei ole raha eikä mikään, jos kohdalle sattuu levy jolla on arvoa ja jonka aidosti haluaa. Minulla rajaa menee tuossa, nojoo kerran olen maksanut vinyylialbumista(uudesta tosin) 25 euroa, mutta 30-40 kymppiä en menisi maksamaan edes puuttuvasta rollarialbumista, jollaista kerran tarjottiin Voodoo Loungen(94) vinyyliversiona neljäänkymppiin. En ostanut. Olen mieluummin ilman ja kuuntelen ceedeeltä kun alan mahdottomia maksamaan.

Yhä useammin levymessuilla törmään siihen tosiasiaan, että minullahan on jo nämä levyt, tämän ja tämän artistin tuotanto on aikalailla täydellisesti hallussa. Selailen hetken U2:sen kohdalta, kaikki löytyy. Kokeillaan Simple Minds, ai niin, nämäkin mulla on. Rollareista löytyy aina jotain kivaa, noh, ei viittis ostaa viidettä versiosta Some Girlsistä, vaikka sen 4 eurolla mint-kuntoisena saisikin. Olen levynkerääjänä tilanteessa, jossa en viitsi väen vängällä laajentaa musiikkimakua esimerkiksi progeen tai kasariheviin. Näissä kahdessa genressä tarjontaa tosin riittää, Yessiä, Gentle Giantia, Ozzy Osbournea, Kissiä, Ozzy Osbournea ja kaikkea sellaista joka ei ihan natsaa melko perusrock-musamakuuni.

Kun tosiaan omistaa miltei kaikki haluamani levyt, niin sitä tekee huomioita siitä, että kuinka helposti jokin ei niin pitkälle ehtinyt levynkerääjä voisi ottaa artistin tuotannon haltuun yksien levymessujen aikana. Bruce Springsteenin kaikki levyt aikajänteellä 1973-1992 löytyi neljään euroon yhden ruotsimyyjän laarista, jopa se viiden lp:n liveboxi. Siinä olisi ollut Bruce-noviisille herkuttelun paikka. Toinen artisti jonka keskeinen tuotanto löytyy helposti on em. mainitsemani Kiss.

Levymessujen asiakaskuntaa menee haarukkaan keski-ikäiset mieshenkilöt, jotka elivät nuoruuden aikana jolloin lp-levy oli se ainut ja oikeaa ääniteformaatti. Nojoo, ehkäpä vähän huonokin määrittely, sillä monet meistä levynkerääjistä ollaan eletty myös se pakollinen cd-vaihe, mutta palattu tähän meidän mielestä alkuperäiseen formaattiin. Asiakaskunnassa vilahtelee aina välillä ihan normaalinoloisia naisihmisiä, joka aiheuttaa ainakin minussa lievää kummastusta. Niin, ehkäpä pidän tätä touhua hieman friikkihommana, jota me vähän nukkavierut sedät saamme ainostataan harrastaa.

Palataan Dave Lindholmin toiseen laatubändiin, aikaan ennen Bluesoundsia, eli Pen Lee:hen, jonka levy Closer to the Drum(76) oli myös messuilla tarjolla. Tällä kertaa hintaa oli liikaa, mutta tämän biisin hienoutta en voi kiistää.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti