The Flaming Lips - The Terror

Menetin hetkellisesti kiinnostukseni Oklahomalaiseen The Flaming Lipsiin vuoden 2007 Ruisrock-keikan seurauksena. Keikka tarjosi periaatteessa varsin ketterää ja mukavan psykedeelistä lavashowta, mutta bändin keulahahmon Wayne Coynen erittäin pitkät ja hämärän poliittiset välispiikit työnsivät hiljalleen oksennusrefleksiä kurkkuuni. Fokus ei enää pysynyt bändin erinomaisessa musiikissa, vaan sitä höystettiin aivan liikaa Waynen hämärillä turinoilla. Niin, sitähän en tiedä, että oliko tähän herran vuolaaseen olotilaan syynä jonkinasteiset päihdyttävät aineet, enkä sitä nyt jaksa tarkemmin googlata.

Jokatapauksessa, en kuunnellut pariin vuoteen lainkaan Flaming Lipsiä, joka ennen tätä keikkaa oli pitänyt melkein kärkipaikkaa minun 2000-luvun relevanteimmat bändit listallani. Huikea Yoshmini Battles the Pink Robots(02) on mielestäni yksi 2000-luvun parhaita albumeja ja sitä seurannut At War with the Mystics(06) jopa piirun verran parempi. Sen sijaan pystyyn kehuttu The Soft Bulletin(99) on mielestäni pikkaisen yliarvostettua perusbeatlesretroilua, vasta noilla jälkimmäisilla albumeilla bändin rohkea ilmaisu kasvoi todelliseen kukkaan.

Vuonna 2009 bändi julkaisi erittäin härön albumin nimeltään: Embryonic(09). Jollain ihmeellisellä demo/alkiotasolla seikkaileva albumi on varsin villi kuuntelukokemus. Tässä on sellainen albumi, jonka selkään on helppo leimata sana: - Tekotaiteellisuus! Tähän arvioon minäkin olin liukumassa, mutta onneksi tajusin antaa levylle hieman aikaa. Kas kummaa, pikkuhiljaa levystä alkoi tulla varsin vaikuttava seuralainen, jonka ronksuvat soundit nostivat taas bändin osakkeita silmissäni. Oli jollain tapaa merkittävää, että aikaisempi keikan aiheuttamana häröily-yliannostus korvattiin vielä suuremmalla häröilyllä. Jollain pervessillä tavalla juuri tämänkaltainen toiminta miellyttää minun musiikkikorvaani ja lisää kiinnostusta bändiin.

Ei silti, väittävät että Flaming Lipsin uutukainen, viimevuotinen Terror(13) on vielä vaikeammin sulavaa kamaa kuin Embryonic(13). Ehkä näin on, mutta tämänkin levyn kuuntelussa minua lykästi. Kiitos sateinen kevät, kiitos sateinen syksy ja kiitos laiskuuteni vaihtaa mp3-soittimeeni uutta musaa juoksulenkkieni aikana. Noiden kosteiden juoksulenkkien aikana Terror(13) hiipi hiljalleen sisääni, hyvin hitaasti, sillä meni yli puoli vuotta ennen kuin tajusin levyn hienouden. Sanoisin, että tässä on yksi 2010-luvun isoimpia ja lohduttomimpia "blueslevyjä" ilman bluesmusiikin varsinaisia tavaramerkkejä. On itselleni aika tyypillistä käyttää seuraavanlaisia termejä, kuten: kosminen lohduttomuus, tämän ajan globaali toivottomuus, turraan tietoyhteiskuntaan säilötyn ihmisen vaikertava ja vaimennettu huuto, väkivaltainen ja epätoivoinen, julma ja hyvin kaunis albumi. Tämä levy on nostanut parhaiten jalkaani juoksulenkkien aikana, soinut ja kaihertanut nykyihmisen sekavassa arkibluesissa, kertonut ja ymmärtänyt, ollut aika penteleenmoinen voimavirran lähde pimeinä ja kosteina iltoina. Amen!

Nyt, tänään, leykauppa Epesin hautajaisissa, sen massiivisista alennusmyynneistä ostin itselleni tämän Terrorin(13) muhkeana tuplavinyyliversiona kerän ceedeen ja bonus seiskatuumaisen. Kylläpä se voi ollakin kokonaisvaltaisen ihana ja hurja materiaalinen kokemus, jotta tämän pitkään ämpärimuodossa vongunneen levyn saan viimeinen isona ja konkreettisena kalana oman levysoittimeni neulan alle porattavaksi. Aijainai, nyt sitä saa tulla, isoa ja hurrjaa terroria koko älpykän täydeltä!