Kadonnut ja suojamuoveissa.

Olin jo pitkään katsonut kengänkärkiini, etsinyt kiintopistettä horjuvalle kävelylleni. Ajoittain nostin katseeni ja otin vastaan pieniä kohtaamisia vastaantulevien ihmisten kanssa. En ollut parhaimmillani, mieleni oli harhailulle altis, liian monta tekemätöntä ja syntymätöntä asiaa täytti helposti pääni. Yritin paljon, ainakin ajatuksen tasolla, mutta käytännössä se ilmeni tukkoisena kävelynä asioiden ja ihmisten keskellä.

Enkä enää tiennyt mitä etsiä, tai siis etsiminen kyllä jatkui, mutta turhan tuttuja reittejä pitkin, keräsin muistomerkkejä nuoruudessa, vinyylilevyjä vuosikymmenien takaa. Aina keksin syyn tsekata joko Amazonilta tai Discogsilta jonkin tietyn levyn hinnan ja illan väsyneinä hetkinä painoin place order – nappia. Levyjä tippui tasaiseen tahtiin postiluukustani pitkin vuotta, useimmiten hyvinkin huokeita ja kukkaroystävällisiä ostoksia, mutta jostain syystä en saanut täyttä nautintoa irti näistä läpeensä laadukkaista muovikiekoista.

Avainsana oli: paljous! Minulla oli kaikkea. Minulla oli vaimo, tytär, työ, koira, ystäviä, auto, rivitalo, jopa julkaistu kirja ja aivan tolkuttomasti näitä soivia äänitteitä. Tästäkään huolimatta en saanut kiinni siitä kiihkeästä inspiraatiosta ja tunteenomaisesta vaikuttumisesta mitä näiden levyjen kautta etsin. Tottakai aikaa oli sen verran vähän, etten olisi voinut täysillä vajota musandiggailun houkuttelevaan maailmaan. Elämäni arvoperustani oli myös muotoutunut enemmän perhekeskeiseksi, nuoruutta ihannoivaa rockenrollausta oli välillä vaikea vastaantottaa. Minun oli vaikeampi vaivuttaa itseni tunteenomaiseen ja usein voimakkaan haaveelliseen musiikinkuuntelun tilaan, saada kiinni jostain kirkkaasta ja salaperäisestä pilvenreunasta johon vain musiikin avulla voisin yltää.

Kaikesta epäilystä ja musaähkystä huolimatta jatkoin edelleen etsimistä. Useat partasuti- ja Bruce- tai Graham-merkkiset artistit pitivät minulla helposti seuraa kiireisten päivieni varastetuissa luppohetkissä, kuten työmatkoilla, tytön päiväunien- ja Pikku Kakkosen aikaan. Olin saanut vihiä, että maineikas brittiartisti Graham Parker oli julkaissut viimeisen ns. vinyylialbumin vuonna 1993, eikä vuonna 1992, jolloin ilmestyi herran kypsän iän klassikkoalbumi: Burning Questions (92). Ajattelin, että tuon täytyi olla vain pieni vuosilukuvirhe, mutta sitten löysin netistä luotettavalta vaikuttavan linkin, että Graham Parker olisi tehnyt täysin akustisen sooloalbumin em. Burning Questionsin jälkeen. Tosin Parker julkaisi samaisena vuonna akustisen liven Live Alone! Discovering Japan! (93). Mutta nyt oli kyseessä toinen albumi, pelkästään omista uusista biiseistä kasattu platta ja ainoastaan vinyylinä julkaistu.

Nettisivustoa lueskellessani tunsi kuumenevani, en ollut varma ymmärsinkö kaikkea lukemaani, mutta mielikuvitukseni täytti helposti tekstin aukot. Myös ilta oli ehtinyt pitkälle ja muu perhe oli ilmeisesti mennyt jo nukkumaan. Läppärini loisti naamaani ihmeellistä tiedon valoa, eläydyin lähemmäksi tätä Graham Parkerin kadonnutta albumia. Laitoin taustalla soimaa Burning Questionsin. Release Me, Please Don't let me know!

Voi jytisevät rumpukalvot, tämä musiikkihan iskee taas sinne missä ei ole vierailtu aikoihin. Parkerin kähisevä fraseeraus ja vahvasti elämänmakuinen lyriikka heittää minut melkein selälleen.
Too many knots to untangle. Niin minullakin Graham, niin minullakin. Miksi nimesi on tuollainen vehnäkorppu, etkö voisi olla nimeltäsi vähän rokimpi, enhän minä sinusta kehtaa kenellekään kertoa, setämies vielä ja nuo tummat pokatkin päässä, hiukka klisee!

Burning Questionsin tahdittamana huomasin seisovani keskellä hyvinhoidettua ja hyvin englantilaista liikehuoneistoa. Jos uneni väittää tämän olevan levykauppa, niin saapi laittaa nyt keskeisiä argumenttejä kehiin. Raidallinen ja putipuhdas kokolattiamatto tuoksui voimakkaasti pesuaineelle ja huoneiston sivustoilla oli korkeita ja kankailla peitettyjä hyllyjä. Levyjä ei näkynyt missään, eikä minkäänlaista evidenssiä jotta tästä saisi miestä ja mieltä jollain tapaa virkistymään.

- Hei mister!
Säpsähdin vähän. Graham Parkerin pehmeä fraseeraus yllätti minut.
- Etsit sitä kadonnut levyäni?
- Kyllä vaan...
- Eikö Burning Questions ole aivan riittävä dokumentti tuosta ajasta?
- Tottahan toki se on, mutta jos sinulla on jotain vielä parempaa ja salattua?
- Ainahan sitä, kenelläpä ei olisi.

Parker virnisti lasien ja takaa otti pienen kitaranviritystystauon. Takaraivossani kihelmöi ja ensimmäisen soinnun jälkeen sinne syttyi tuli. Short Memories. Pirullisen tarkkanäköinen ralli politikkojen lyhytnäköisyydestä, lähimmäisen välittämisen tärkeydestä kera hemmetin tarttuvan kertsin. Muistin tanssineeni tätä veisua yhdessä tyttäreni ja koirani kanssa. Tuossa hetkessä niin moni asia oli oikein, pieni tyttöni nautti tanssimisesta ja selkeästi myös hyvästä musasta. Koira tajusi hetken ainutlaatuisuuden ja pyrki mukaan yhteiseen meininkiin. Myös itse lakkasin tuossa hetkessä etsimästä ja yrittämästä, ehkä sitä kadonnutta albumia ei ole tarkoitus löytääkään?

- Onko näin herra Parker?

Menin höläyttämään kesken biisin. Mutta biisin vastaansanomaton voima hiljensi minut ja herra Parker antoi minulle yhden silmäniskun. Biisien välissä Parker poltteli rauhallisesti tupakkia.

- Eikös tuo ole vähän vanhanaikaista?
Mietin turhan äänekkäästi.
- Joo, mutta kuuntelepas tätä!

You think we look pretty good together
You think my shoes are made of leather

But I'm a substitute for another guy
I look pretty tall but my heels are high
The simple things you see are all complicated
I look pretty young, but I'm just back-dated, yeah

The Who:n alunperin esittämä Substitute Parkerin akustisena versiona löi jalat alta. Kitara löysi sellaista herkkyyden ja voiman tasapainoa, siis dramatiikkaa, johon en uskonut itse The Who:nkaan yltävän. Ja Parkerin ääni, hellanlettas, se oli silkkaa haavoittuneen suden ulinaa, eräänkin pomomiehen vastaavaa ulvahtelua monta kertaa aidompaa ja särmikkäämpää. Olin myyty, jälleen kerran, myös unohtanut miksi olin taas täällä, keskellä tätä erinomaista musiikkia. Hurmokseni keskeltä muistin sen alkuperäisen kysymyksen.

- Mr. Parker, entäs se julkaisematon levysi?
Uusi tupakki syttyi sormien väliin, kitara lepäsi hoikahkojen polvien päällä, Parkerin naamalle syttyi leveä virne ja aina silmien suojana olleet lasit raoittuivat hieman.
- Kuunteles tätä!

En tiedä mitä se oli, mutta juuri sillä hetkellä havahduin hereillä. Kello oli puoli yksi yöllä ja olin nukahtanut läppärini ääreen. Nyt nopeasti hampaiden pesulle ja nukkumaan. Huomenna alkaisi lastenhuoneen tapetointi ja loppuisi tämä epämääräinen nuoruuden haikailu. Uni tuli nopeasti uudelleen ja siinä unessa pitelin tuota Parkerin kadonnutta albumia, avaamattomana suojamuoveissa. Sillä levyllä ei ollut nimeä, eikä biisilistaa. Siitä löytyi muuten kaikki oleellinen ja se rauhoitti minua. Aamulla en muistanut mitään, mutta kysymykset mielestäni eivät olleet häipyneet, ne odottivat vain oikeaa hetkeä. Mutta nyt minua odotti aikuisten ja miesten maailma. Näin minä itselleni kerroin.