Hullun hevosen kyydissä - Neil Young & Crazy Horse, Kaisaniemi, Helsinki. 5.8.2013

Kaisaniemenpuiston musiikki-iltapäivän avasi Markus Nordenstrengin vetämä all-stars kokoonpano, mukana oli muun muassa Anssi Kela, Jonna Tervomaa, Ninni Poijärvi ja Tokela. Vähän myöhään paikalle valuneena kerkesin kuulemaan tältä kokoonpanolta vain pari rollari-coveria ja The Bandin The Weightin, jonka Jonna Tervomaa lauloi upeasti.

Seuraava esiintyjä, eli J. Karjalainen heitti takuuvarman noin tunnin mittaisen setin. Pääpaino oli(onneksi) uuden levyn matskussa. Keikka alkoi pelottavasti Kolmella Cowboylla, jota seurasi teräksinen versio uuden Et Ole Yksin(13) levyn hitistä Mennyt mies. Bändi toimi kuin ajatus, isoimmat pointsit menivät varsin tyylikkäälle kitaristille, Mikko Lankiselle, jonka lankku soi terävästi ja nautittavasti. Keikan kohokohta oli mielestäni uuden levyn Meripihkahuone, joka soi(yllättäen?) levyversiota paremmin, svengaavana ja vauhdikkaana. Keikkaa koristivat muutamat mustat lasit aikaiset biisit, kuten hieno versio kappaleesta Hän ja vauhdikas Sekaisin. Kiva yllätys oli myös Tähtilampun alla(92) - levyn Avaruuden ikkuna. Hyvä keikka.

Ennen Niilon ja hullun hevosen keikkaa taivas repeili hiukan ja pudotti muutamat virkistävät tipat pikku helteessä hioustuneen ja varsin varttuneen yleisön päälle, jonka keski-ikä oli varmaan 50+ ellei enemmänkin. Neil poppoineen aloitti aikalailla aikataulun mukaisesti, eli puoli kahdeksalta. Ensimmäiseksi kuultiin Ragged Glorylta(90) vahva versio kappaleesta Love and Only Love. Tätä seurasi Rust Never Sleepsin(79) Powderfinger. Uuden Psychedelic Pill(12) levyn nimikappale kuultiin kolmantena. Keikan alkupää huipentui myös uuden levyn kappaleeseen Walk Like a Giant, jonka vihellysriffi soi vielä seuraavana aamuna päässäni. Versio kesti vähintääkin sen vartin ja lopun kitaraujellukset kera tuulikoneen kautta lennätetyt muovipussin ja sanomalehden riekaleet nostivat kappaleen ihan omaan ulottuvuuteen.

Niin, miten sen oikein kuvailisi, Crazy Horsen voiman, tämän omintakeisen ja alkuvoimaisen kvartetin hienouden? Mietin keikan aikana yleisöä, jolla ei ollut tuntumaa Crazy Horse-soundiin, että miltäkö se mahtui tuntua ensi kertaa kuunneltuna? Oliko Crazy Horsen kulmikas rocktranssi hyvinkin epäesteettistä kuunneltavaa? Itse kun tiesi mitä odotti, niin sen myös nieli kaikkine karvoineen. Alun neljän kappaleen ja noin 40 minuutin sähkötranssin jälkeen tarjoiltiin varsin makoisa akustinen kimara. Sen aloitti ilmeisesti ihan uusi, kaunis biisi Hole in The Sky. Biisistä olin erottavinaan globaalia sanomaan ilmastomuutoksesta. Tästä edettiin kolmeen pelkästään Niilon kitaralla esittämään kappaleeseen, näistä ensimmäinen Comes a Timen(78) Human Highway miellytti minua kovasti, kyseinen kiekko onkin yksi suosikkejani. Tätä seurasi suorastaan itkettävän kaunis versio Heart of Goldista. On hämmästyttävää huomata kuinka hyvälaatuinen on edelleen Neil Youngin lauluääni, mieleen tuli archives-sarjan Live At Massey Hall(71) joka piti julkaista ennen Harvestia(72), mutta kohtasi päivänvalon vasta jokunen vuosi sitten. Tällä Massey Hallin keikalla Neil esitti ilmeisesti ensimmäisen kerran Heart of Goldin, ja sama lumovoima oli edelleen tallessa, uskomattoman kaunis kappale ja sen täydellisen läsnäoleva esittäjä, jokainen sana kuulosti aidolta ja todelta. Kiitos Neil!

Myös versio Dylanin Blowin in The Windistä toimi, vaikka ystäväni epäilivät biisin tarpeellisuutta, omasta mielestäni se puolsi paikkaansa keikalla. Niilon selkeä, omalla tavallaan jopa runonlausuntaa muistuttava artikulaatio avasi biisin lyriikat varsin vaivattomasti. On noloa tunnustaa, mutta Dylanin versiossa en ole sanoituspuolta kovin syvällisesti tutkaillut, mutta näinhän se usein menee(varsinkin Dylanin tapauksessa), että biisin tekijä ei ole välttämättä sen paras tulkki. Keikan toinen uusi kappale(?) Singer Without a Song toimi myös mainiosti. Tässä kohtaa Neil oli siirtynyt pianon ääreen ja basisti Billy Talbot lauloi yhdessä maestron kanssa biisin herkkää kertosäettä. Talbotin tulkinta ei ollut lainkaan hullumpi ja jostain luin että kyseiseltä basistilta on juuri ilmestynyt oma sooloalbumikin.

Paluu Crazy Horse-soundiin tapahtui uuden levyn Ramada Innillä, varsin komea ja vaikuttava kappale tämäkin, tosin varttitunnin ellei jopa 20 minuutin mittainen. Biisin aikana kerkesin mielessäni toivoa jo aikoinaan Kirkan coveroimaa Cinnamon Girliä, joka ilokseni tulikin seuraavaksi. Keikan yksi kohokohdista oli myös varsin kokeellinen, miltei posketon versio Ragged Glorylta(90) löytävästä Fuckin' Up:sta. Tässä kohtaa valokeilaan pääsi kakkoskitaristi Frank Poncho Samprero, jonka kujeellinen keskisormen vilauttelu yleisölle keitti tunnelman varsin oudoksi, kappale löysikin ihan uuden "haistattelevan" komppinsa, jossa meidän yleisön piti toistaa rytmikkäästi Fucked Up! Kappaleessa oli paljon lauluimprovisaatiota, miltei räp-elementtejä, kiitos Sampreron.

Ennen encorea soitettiin vielä rautainen versio Rust Never Sleepsin(79) Hey Hey, My My(Into the Black). Biisin yksi kuuluisin toteamus "rock'n' roll never dies" tuntui täysin uskottavalta. Tällaisen illan ja keikan perusteella rock'n' roll ei ole koskaan ollutkaan kuolemassa. Neil Young ja hänen mainio Hullu Hevosensa tarjosi sellaista yhteissoiton ja läsnäolon juhlaa että oksat pois. Kaiken lisäksi musikanteilla tuntui olevan hauskaa lavalla, joka oli varsin mukavaa seurattavaa.
Neilin livekarisma oli myös koko keikan ajan aivan omaa luokkaansa. Niin, hankala tätä on täysin sanoiksi pukea. Hemmetin hieno keikka jota on vaikea verrata kenenkään muun artistin keikkaan, koska Niilo heppoineen painii ihan omassa kategoriassaan, niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta lyönti on vielä kova, ehkä planeetan kovin 65+ rock-kokoonpano väittäisin.