Todd Rundgren, Tavastia, Helsinki, 28.5.2013.

Onko millään tapaa hyväksyttävää, että pitkän linjan rokkari alkaa eläkepäivillään jonkinasteiseksi teknoartistiksi? Tämä oli pitkään päällimmäisenä ajatuksena, kun kulttirocklegenda Todd Rundgren veivasi keikkaansa eteenpäin Tavastialla. Artisti aloitti keikkansa valtavat laskettelulasit päässä, kokoonpanosta löytyi nuori(hyvin paljon Toddia muistuttuva) kitaristi ja myös jonkinlaiset uimalasit päässään soittava rumpali. Kuten lavan alkuasetelma vihjasikin, niin musiikin rytmi- tai oikeastaan teknopohjat tulivat tietokoneelta, joka oli aika huterasti asetettu pienelle pöydälle.

Itse olin sentään kuunnellut Todd Rundgrenin uusinta ja kovasti parjattua sooloalbumia State(13) joka antoi vahvoja viitteitä tulevasta keikasta. Levyarviot ovat olleet kautta linjan varsin nuivia, nimenomaan näiden vähän hämmentävien tanssiraitapohjien vuoksi. Aika moni kriitikko on teilannut Rundgrenin kokeilun varsin alkeelliseksi ja aikansa eläneeksi teknoiluksi, jossa soundi muistuttaa 80-luvun loppua ja varsin pelottavasti 2 Unlimitedin hittejä.

Oli huvittavaa seurata yleisön ja todennäköisesti useiden varsin pitkän linjan Rundgren-fanien epäuskoisia ilmeitä kun Todd jammaili menemään tietokoneen ja melko ohuen rytmiryhmänsä tahdissa. Keikan alkupuolella kahdelta pieneltä lavalta asetetulta tietokonepöydältä tabletit(tietokone sellaiset) ja vesipullot lentelivät pitkin lavaa varsin vauhdikkaasti. Tämä toi keikan alkupuolelle varsin humoristisen säväyksen(puhumattakaan niistä laskettelulaseista) kun Rundgren koetti saada tekniset tavaransa pysymään pöydällä. Onneksi sentään kitaristi keksi liimata roudarinteipillä vesipullon pöytään kiinni.

Keikka itsessään keskittyi voittopuolisesti uuden levyn materiaaliin, jonka joukkoon oli ripoteltu todennäköisesti muuta tuoreempaa 2000-luvun materiaalia. 70-luvun ns. kultaiseen kauteen ei kajottu vasta kuin encoreissa. Aika pian tuli selväksi, että myös kitaristina tunnettu herra Rundgren keskittyi tällä keikalla lähestulkoon pelkästään laulamiseen ja huteralla lava-asetelmalla jammaamisen. Nämä kaksi asiaa hoituivatkin hienosti. Rundgrenin ääni voimakas ja melko taipuisakin, ilmaisu oli rentoa ja rohkeaa. Myös Rundgrenin jorailu musan tahtiin oli hämmästyttävän terhakkaa, ottaen huomioon että kyseessä on sentään 65-vuotias mies. Yhtä hyvän keikan kriteereistä voi pitää sitä, että saako se naiset tanssimaan? Näin tapahtui. Mutta me yrmeät 70-luvun täyteläistä bändisoundia ja Utopia-ajan(Toddin ex-bändi) kitarasooloja odottaneet setämiehet jäpitimme paikoillaan, vaikka eväät olisivat olleet melko vauhdikkaille Trance-bileille.

Täytyy myöntää, että uudella levyllä on joitain varsin erinomaisia biisejä. Tällä keikalla parhaiten niistä toimivat Serious ja hyvin omakohtaisen oloinen Ping Me. Jälkimmäinen veisu sai ihon kananlihalle ja siitä aisti että nyt artisti antaa rehellisesti kaiken sen yleisölleen mitä annettavissa on. Pääsääntöisesti Rundgrenin tanssitaustat ja hämmentävä jortsuilu lavalla antoi vaikutelman, että tämän keikan toteutuksessa on tapahtunut vakava arviointivirhe. Oliko näin? Veikkaan kuitenkin, että Rundgren tasan tiesi mitä halusi ja eihän artistin ole pakko veivata illasta toiseen vanhaa tuotantoaan, varsinkin jos suurin osa noista 70-luvun biiseistä käsittelee Rundgrenin vaikeaa suhdetta exäänsä Bebe Bueliin(Liv Tylerin äiti). Niin, en tiedä onko tämä syy siihen, että vanhaan tuotantoon ei kunnolla kajottu? Saahan vanha artisti yrittää ja oikeasti tuottaa jotain uutta, vaikka toteutus välillä ontuisikin? Kaikkien artistien ei tarvitse olla ikuisesti rollingstoneseja, noita vähän liiankin arvostettuja kierrätyskoneita.

Keikka kesti puolitoista tuntia ja encoreina tuli tanssiraitojen päälle lauletut hitit: Can We Still Be Friends, I Saw The Light ja Hello It's Me. Hyvin nopeat ja vähän hutaistut versiot, selkeästi nämä hitit olivat pakkopulla Todille. Lopuksi Todd kiitti yleisöä reippaasti ja hyppäsi lavan eteen jakamaan nimmareita. Niin, minkähän arvosanan tälle keikalle antaisi? Ainakin mies oli voimissaan, jalka liikkui ja ääni kulki. Sitä suvereenia kitarointia tuli aivan liian vähän ja sitä odotti jotain mies- ja kitara akustistanumeroa myös. Mutta tarviiko aina mennä saman 70-luvun rockkaavan mukaan?