sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Kris Kristofferson - Tampere-talo, 11.11.2012

Marraskuun sateissa on jokin mykkä kohta, sellainen joka jää rintapanssarin alle odottamaan vapautustaan. Kantritähti Kris Kristofferson tarjosi otollisen mahdollisuuden kutitella sydänalaa, kuunnella viestejä menneen hämäristä, ikävän ja menetyksen äänellä. Lohduton sadepäivä oli tällä kertaa myös isäinpäivä, allekirjoittaneelle jonkinmoinen syy livahtaa loppuillaksi Krisin konserttiin.

Tampere-talo on useimmiten tarjonnut laadukkaita ja onnellisesti aikataulussa pysyviä konsertteja. Myös Kristofferson aloitti ajallaan, itse asiassa heti kun salin valot sammuivat. Sisääntulo oli reipas ja jämäkkä, ensimmäinen biisi osoitti suunnan, tässä on pelkästään mies, kitara ja huuliharppu, ei tietoakaan taustabändistä, tämän 76-vuotiaan miehen karisman on riitettävä. Ensimmäiset kappaleet olivat hyvin intensiivisiä ja koskettavia, vaikken niitä ollut aiemmin kuullut. Merkille pantavaa alusta alkaen oli artistin hieman horjuva ääniala, liekö taitavaa rooliin menemistä vaiko aitoa vanhenevan miehen haurautta? Uskon jälkimmäiseen tulkintaan, vaikka herra onkin näytellyt yli sadassa filmissä.

Aika pian Kris pamautti kehiin ehkä tunnetuimman biisinsä, Janis Joplinin tunnetuksi tekemän Me and Bobby McGheen. Yleisö tietenkin repesi liitoksistaan, vaikka minun mielestä tulkinta oli jotenkin läpijuoksunomainen. Yhtälailla aika pian seurannut toinen tunnettu kappale: Help Me Make It Through The Night oli versioltaan todella lyhyt, aivan kuin se olisi jäänyt kesken. Ensimmäisen setin lähestyessä puoliväliä alkoi tuntua siltä, että olen todistamassa epäonnistunutta keikkaa, jossa innoton ja flunssan kourissa kamppaileva artisti suorittaa kappaleensa rutiininomaisesti läpi. Asiaan tietenkin vaikutti oma heikko back-kataloogin tuntemus, en omista kun yhden Kristoffersonin levyn ja sitäkään en ole kuunnellut vuosikausiin. Toisaalta kantrimusiikki on perustaltaan aika yksinkertaista ja helposti samaistuttavaa(?), tai ainakin biisien sanoista saa helposti selvän ja lyriikat eivät välttämättä ole mitään proosallista taidetta, pikimminkin elämänmakuisia tarinoita, joiden kertojaksi sopii mainiosti ikääntyvä cowboy-hahmo.


Kris vaikutti luonnossa melko pitkältä ja hän seisoi molempien tunnin settien ajan vakaasti omalla paikallaan. Kitaran soitto oli yksinkertaisen kuulosta säestystä, ei todellakaan mitään sooloja, pääasia oli vaan kertoa tarina niin paljaana ja totena kuin artisti kykenee. Huuliharpun äänessä oli jotain enemmän ja syvemmältä kumpuavaa. Eka setin loppupuolella ote alkoi taas parantua, muutamassa biisissä oltiin taas niin sanotusti lähteellä, etenkin omalle isälle omistetussa kappaleessa, jonka nimeä en tunnistanut.


Toinen setti oli kaikin puolin huomattavasti parempi ja keskittyneempi. Yhden kappaleen Kris omisti omalle tyttärellään ja eiköhän tämän kappaleen jälkeen tytär tullutkin lavalle säestämään Krisiä banjollaan. Ote reipastui ja parani huomattavasti. Tytär, jonka nimestä en saanut selvää oli myös todella taitava ja sävykäs laulaja, jonka voisi ajatuksissaan helposti liittää jonkin laadukkaan Bluegrass-bändin laulajaksi.

Keikan loppupuolituntinen oli maaginen, löytyi syy ja seuraus, miksi kannatti lähteä tänä erittäin sateisena isäinpäivänä katsomaan tätä kantripappaa. Syy oli auki revitty sisin ja sen paljastaminen, kauniit kunnianosoituksen edesmenneille kevyen musiikin suuruuksille, vahva kuolevaisuuden tuntu, tässä ollaan tekemässä kauniita jäähyväisiä ja eikä se ole mikään salaisuus, se kerrotaan meille suoraan ja peittelemättömästi. Ei ihme, että Kristoffersonin uuden studioalbumin nimi on Feeling Mortal(12). En tiedä haluanko kuulla tämän keikan jälkeen mitään Krisin levyjä, riittääkö minulle tämä kaunis muisto herrasta joka repi itsensä auki, joka toi rinnalleen vielä kovin nuoren tyttärensä. Tytär joka viimeisessä biisissä kohosi vielä kerran isänsä rinnalle, kuin laulaakseen isänsä rajan toiselle puolelle.

Se mykkä kohta paikantui sydänalassa, se oli muisto kaikista menetetyistä ihmisistä. Tämä konsertti osoitti elämän rajallisuuden, mutta myös sen tärkeyden, kuinka tärkeää on pitää kiinni siitä mitä on, varsinkin näin isäinpäivänä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti