perjantai 3. elokuuta 2012

Bruce Springsteen and the E Street Band - Olympia Stadion, 31.7.2012

John Steinbeckin kirjassa Hyvien ihmisten juhla on kohtaus jossa päähenkilöt yltyvät sellaiseen juhlimiseen, että he saavat miltei yliluonnollisia voimia, kasvavat itseään suuremmiksi, hyppäävät melkein kallionkielekkeeltä alas. Jotain samaa oli tämän iltaisessa Brucen keikassa, jossa illan päähenkilö mainioine taustabändeineen loi sellaisen tunnevallin että oksat pois. Kyseessä oli keikka jota voin hyvällä omallatunnolla kutsua kaikkien aikojen parhaimmiksi Bruce-keikaksi…jonka minä olen nähnyt Suomessa. Vuoden 2003 ensimmäinen Suomen keikka oli vähän jäykähköä lihasvoiman esittelyä, joka tarjosi ennen kaikkea Brucen hämmennyksen tuolloin melko vaisun suomalaisyleisön edessä. 2008 Olympiastadionilla oltiin lähempänä hurmioita, keikka oli latautuneempi ja vapautuneempi, paitsi pomon ääni ei ollut tuolloin parhaassa iskussa. 2009 Tampereen Ratinassa Bruce esitti jo isännän ja saarnamiehen otteita, ilmassa oli tuolloin suuren herätysjuhlan tuntua. Keikka olikin Brucen paras Suomen kamaralla, ennen tätä iltaa.

Tämäniltainen keikka alkoi yllättäen etuajassa Brucen akustisella osuudella. Bruce soitti mies ja kitara-otteella 5 hyvällä maulla valittua biisiä, joista kaksi löytyi Brucen ekalta levyltä Greetings From Ashbury Park NJ(73). Bruce vaikutti rennolta ja hyväntuuliselta. Kontakti yleisöön oli peloton ja itsevarma, herra oli selvästi päättänyt antaa tänään vähän enemmän meille, näin Euroopan kiertueen päätöskeikalla. Akustisen setin jälkeen seurasi puolentoista tunnin tauko, ennen kuin E Street Band koko komeudessaan tuli lavalle.

Fogerty-laina Rockin’ all over the world oli erinomainen valinta aloituskappaleeksi ja toi leveän hymyn huulille. Alkutahdeista näki, että tänään mennään eikä meinata. E Street band oli kasvanut soittajamäärältään sitten viime näkemän. Torvisektio oli nelihenkinen(oliks ennen pelkkä Clarence?), jota tosin dominoi edesmenneen saksofonisti Clarencew Clemonsin veljenpoika Jake Clemons. Taustalaulujia, rumpaleita ja muita kilkuttajia löytyi lavalta aika määrä, veikkaisin että bändin koko lähenteli 20 henkilöä(korjatkaa jos olen väärässä?)

Kakkosbiisinä oli takuuvarma Born to run(75) levyn vauhtipala Night, sen jälkeen löylyä lisäsivät biisit Out in the street ja harvinaisempi valinta: Loose ends. Varsinainen hurmos alkoi kuudennen(?) biisin Prove it all night tienoilla, joka alkoi itse pomon pitkällä ja taidokkaalla kitarasoololla. Kitara sinänsä näytti vanhalta ja kärsineeltä lankunpalalta, mutta melkoiset saundit siitä lähtivät. Illan parhaasta kitarasoolosta vastasi kuitenkin Nils Lofgren, joka taikoi kepistään vimmaista sähkövirtaa ja pyöri paikallaan kuin väkkärä. Yhtälailla Little Stevenin kitarointi oli maininnan arvoista. Tuntui siltä, että lavalla käytiin yleisön kannalta antoisaa kilpailua muusikoiden kesken, jokainen antoi itsestään parasta osaamistaan. Erittäin mukava oli myös todeta rumpali Max Weinbergin edelleen kovaksi luuksi, pauke oli intohimoista ja nopeaakin. Ehkä basisti Gary Tallentin ja pianisti Roy Bittanin suoritukset eivät tarjonneet mitään virtuositeettiä, mutta tukivat hyvin kokonaisuutta.

Keikka oli täynnä huippukohtia, merkillisiä ja merkittäviä musiikillisia yksityiskohtia, on valitettavaa, että pienen ihmisen mieli pystyy niistä tallentamaan(muistamaan) vain rajallisen määrän. Tärkeintä kaikista oli Brucen vapautunut olemus, on hämmästyttävää kuinka yksi mies voi sytyttää stadionin verran ihmisiä tuleen, puhumattakaan omasta bändistään. Tuollainen tunteellinen, umpipaatoksellinen, ja mikä tärkeintä, rehellinen ilmaisuvoima ei voi muuta kuin viedä mukanaan. Voin kuvitella, että herra Springsteen on esittänyt jotain vastaavan hurmioitunutta showta ns. uransa parhaimpina päivinään 70 – ja 80-luvun hämärissä. Vai ovatko Brucen ja E Street bandin parhaat päivät juuri nyt käsillä? On totta, että ilman Brucen merkittävää uraa ei yleisön ja artistin välillä olisi yhtä hedelmällistä lähtökohtaa. Yleisö syö Brucen kädestä, vaikkei hän tekisikään mitään, mutta Pomo - totta Mooses - tekee kaikkensa jotta yleisö nauttisi olostaan, bailaisi ilman huolia pikkutunneille asti, unohtaisi edes hetkeksi arjen murheensa, pääsisi irti arkiroolistaan ja uskaltaisi vaan heittäytyä. Brucelle tällaisen unohtumattoman hetken saavuttaminen on tärkeää, eikö se ole myös meillekin? Jos tunnustelee kipeytyneitä jäseniään, selkää, rokkikeikan intensiteetistä uupunutta kehoaan, niin olemmehan mekin oman osamme antaneet tänä merkityksellisenä heinäkuun viimeisen päivän iltana, jolloin pastori Springsteen tarjosi meille parastaan.

Palataan vielä keikan yksityiskohtiin, Bruce on aina kiertueillaan soittanut reilusti uusimman levyn materiaalia, niin nytkin. Uudelta Wrecking Ballilta(12) kuultiin peräti 7 kappaletta, joista parhaiten toimivat(yllättäen) Jack of all trades ja We are alive. Levyn ”hitti” We take care of our own on myös takuuvarmaa bruce-klassikkoainesta, viimeistään tämä keikka sen todisti. Piristävää oli kuulla eka levyn harvinainen pikkubiisi Does this bus stop at 82nd street? Varsinaisen setin huippukohdat ovat hyvin spirituaaliset versiot biiseistä My city of ruins ja harvinainen Back in your arms. Jälkimmäinen biisi oli positiivinen yllätys, jonka Bruce esitti vähintäänkin nahka auki rullattuna, niin sanotusti vereslihalla.
  
Encore oli vaatimattomasti kymmenen biisin mittainen. Tässä kohtaa koko bändi oli jo sellaisessa lyönnissä, että ihan vakavalla naamalla voisin puhua tämän hetken parhaasta rokkibändistä. Yhteissoitto oli yhtä juhlaa, kaikki toimi erinomaisesti, Brucen hullu hurmos oli tarttunut kaikkiin bändin jäseniin, puhumattakaan yleisöstä. Jos Brucella rockura joskus loppuu, niin herätysjuhlissa olisi varmasti kysyntää. Toisaalta voi kysyä, onko mitää järkeä vetää yli neljän tunnin rokkikeikkoja? Tiukalla puolitoistatuntisellakin saisi Bruce ja kumppanit tuhoisaa jälkeä aikaan. Mutta neljä tuntia ja risat? Ei voi ymmärtää. Näin pitkä show vaatii artistiltaan jonkinmoisen positiivisen mielenhäiriön, alttiuden liki maanisuuteen menevään heittäytymiskykyyn, kukaan ei oikeasti vaadi Brucelta neljää tuntia rockenrollia. Vai vaaditko sinä? 
Encoren ilmeisimmät tsipaleet Born to run ja Born in the U.S.A. toimivat todella hyvin, varsinkin jälkimmäisessä bornarissa oli aivan mahtavaa hurmosta ja myös uskollisuutta alkuperäiselle levyversiolle. Kolmanneksi vika biisi oli Little Stevenin I don’t wanna go home, joka löytyy Southside Johnnyn samannimiseltä albumilta vuodelta 1976. Hykerryttävän hienoa duetointia a’la Bruce ja Stevie, kotiinpaluu ei todellakaan näyttänyt olevan herrojen toivelistan kärkipäässä. Keikka loppui asiaankuuluvasti Twist and shoutiin, jonka aikana rikottiin tuo maaginen neljän tunnin raja. Ainakin River – kiertueella uutena vuonna 1981 New Yorkissa Bruce on heittänyt 38 biisin keikan, jota pidetään Brucen pisimpänä keikkana. Tämä Helsingin keikka lienee Euroopan pisimpiä, ellei pisin.

Vaikka keikka - arviosta tuli poikkeuksellisen pitkä, niin tuntuu etten pystynyt kertomaan läheskään Bruce Springsteenin ja E Street Bandin huikean keikan kaikkia merkittäviä yksityiskohtia ja käsinkoskeltevaa, liki ylimaallista tunnelatausta. Aika monen rokkikeikan kokemuksella julistan tämän Helsingin keikan kaikkien aikojen parhaaksi keikaksi missä minä olen ollut mukana ja samalla toivon vilpittömästi, ettei Bruce tulisi enää koskaan Suomeen konsertoimaan bändeineen, sillä en usko, että pystyisi ylittämään tätä keikkaa, ei vaikka hän soittaisi sen Riverinkin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti